Every Single Street Kerava 15.-16.5.2020 (ja pari hassua Sipoossa, Vantaalla ja Tuusulassa)

Sattuneesta syystä monen juoksutapahtumia koluavan kevät- ja kesäsuunnitelmat ovat menneet romukoppaan, ja nyt jännitetään jo syksyn kisojen kohtaloa. Samalla moni kokee, että pitkän syksyn ja talven aikana tehty treeni menee osaltaan hukkaan.

Omatkin suunnitelmat ovat menneet pahasti puihin: pari viikkoa sitten oli tarkoitus juosta SisuXtrailin 50 km kilpailu Lapinjärvellä, kesäkuussa olimme lähdössä Italiaan Gardan vuoria könyämään ja heinäkuussa kauden päätavoitteena oli juosta NUTS Pallas- Ylläs 107 km ja samassa yhteydessä saada oma Western States- lottoarvonta käyntiin. Monella tavalla tuntuu, että jää luu käteen.

Treenien näkövinkkelistä edellä mainittujen tapahtumien peruuntuminen kirpaisee myös ikävästi. Tein syksyn ja talven aikana Jason Koopin kirjan pohjalta pieteetillä rakentamani 16 viikon harjoitusohjelman millintarkasti, treeniäkään skippaamatta ja välillä hampaat totaalisen irveessä. Kevään korvalla kunto on tuntunut todella hyvältä, ja siltä pohjalta olisi ollut mahtava ponnistaa tuleviin koitoksiin. Toki on hyvä muistaa, että ulkona vietetty aika ei mene koskaan hukkaan.

Kisojen peruuntuessa meillä ja maailmalla sähköiset kanavat alkoivat pullistelemaan kisäjärjestäjien virtuaalikisoista, hulluista haasteista, kotona juostuista ultramatkoista ja ties mistä. Usein yhdistävänä tekijänä edellä mainituissa oli, että ollaan kotona tai kodin läheisyydessä omia rajojaan testaamassa. Osallistuin itsekin NUTS: in pääsiäispolkupuolikkaaseen, jonka juoksin kotipoluilla ihan kotini vieressä. Aloin kehittelemään itselleni sopivan älytöntä haastetta, jossa tulisi reilusti kilometrejä ja jonka parissa oltaisiin kuitenkin kotikonnuilla. Alueen metsät ovat minulle polkujuoksijana kovin tuttuja, kun taas ikäni samassa kaupungissa asuneena on edelleen paljon paikkoja joissa en ole koskaan käynyt.

Luin joskus viime vuonna Rickey Gatesin tekemästä Every Single Street- projektista, joka putkahti sopivasti mieleen kun luin herran uunituoretta Cross Country- kirjaa (ehdoton suositus!). Otin yhteyttä kotikapunkini (Kerava) tekniseen osastoon ja kysyin josko sieltä löytyisi dataa ja materiaalia jonka pohjalta hommaa lähtisi viemään eteenpäin. Sain hyvän karttatyökalun käyttööni, ja tietoa kunnan liikenneväylien määristä. Kun vielä projekti herätti paikallislehden kiinnostuksen etukäteisjutun muodossa, ei takaporttia enää ollut.  Oli ryhdyttävä suunnittelemaan. 

Keski-Uusimaa 10.5.2020

Karttatyökalulla reittiä suunnitellessani huomasin, että omakoti- ja rivitaloalueilla (joita Keravalla on paljon) on runsaasti umpikujia. Tämä tarkoitti, että joutuisin näitä kolutessani juoksemaan loputtoman määrän tienpätkiä kahteen kertaan. Kevyttä väylää Keravalla on noin 170 kilometriä, ja laskeskelin aluksi joutuvani juoksemaan siitä noin puolet kahteen kertaan. 

Suunnittelin reitin aluksi makrotasolla, katsomalla koko alueen karttaa ja jakamalla sen pienempiin osiin ja niitä yhdistäviin reitteihin. Kerava on pieni paikkakunta (ympärysmitta 30 km, senkin mittasin :D), ja kaupunginosat vierekkäin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Pidempiä siirtymiä oli vain kolme. 

Kun "blokkien" järjestys oli selvillä, tutkin varsinkin itselleni vieraampien kaupunginosien karttoja miettiäkseni mistä suunnasta ja millä tavalla ko katuja kannattaisi juosta. Tulostin nämä blokkien kartat, ja piirsin niihin muutamia strategisia nuolia avuksi sitten kun aivot ovat jo offline- tilassa itse suorituksen aikana.

Kun reitti oli selvillä, piti suunnitella vielä huolto. Perheen naisväki (nuorikkoni/ kihlattuni Anne ja tyttäreni Sanni) lupasi toimia motorisoituna huoltojoukkona, joten voisin käyttää auton perätilaa dropbaginä. 

"Huollossa"

Huoltoauton varustuksena oli kaksi muovilaatikkoa: toisessa reilusti vaihtovaatetta, sadeasu, hanskoja, pipoja, buffeja, vaihtosukkia; toisessa laatikossa reissun eväät. Energiahuollon peruspilarina oli Noshtin energiakarkit, joita pakkasin mukaan ison pussillisen eri makuja. Lisäksi otin kasan Clif Bareja suuremman nälän varuille. Nestepuolella mukaan tuli iso vesitonkka sekä muutama sokeriton Cokis ja Red Bull kofeiinituskiin. Elektrolyyttivajeen pidin loitolla Noshtin Endurance Mix- urheilujuomalla, jota sekoitin jokaiseen lötköpullolliseen. Lisäksi liivissä oli apteekin suolatabletteja, joita otin muutaman kerran. Näiden lisäksi laitoin autoon kahdet vaihtokengät (Hokan Carbon X ja Challenger ATR 5), matkaan lähdin Rinconeilla.

Itse suoritukseen lähdin perjantaina iltapäivästä kotiovelta, jalassa oli shortsit koska aurinko. Sata metriä juostuani iski reissun ensimmäinen raekuuro, ja samalla myös ensimmäinen epäilyksen häivä koko projektin mielekkyydestä. Keli parani kuitenkin puoli tuntia kestäneen rae- ja vesisateen jälkeen, ja vaatteet kuivuivat päälle hiljalleen. Matka eteni mukavasti, olin aloittanut taktisesti tutuilta kulmilta että juoksuun saa hyvän flown ilman karttasekoiluja. Ensimmäinen kymppi täyttyi vähän reilussa 50 minuutissa, ja olin tässä vaiheessa alle 2 kilometrin päässä kodistani. Juoksu kulki mukavan rennosti, alla oli yhden lenkin kevyt viikko ja karmea kilometrinälkä. Kahden kympin kohdalla siirryin radan itäpuolelle maalaismaisemiin, aikaa silloin oli kulunut 1:47. Kaskelan hevosenpaskan käryistä siirryin täysin tuntemattomiin maastoihin, kun aloin koluamaan Päivölän rinteisiin rakennettua omakoti- ja kerrostaloaluetta. Nousua ja laskua tuli runsaasti, ja paljon edestakaista juoksua kiitos syheröisen katusuunnittelun. Jouduin kaivamaan pari kertaa alueen kartan että saisin yleiskuvan siitä missä menen. Sama ralli jatkui vielä viereisen Viherlaakson kohdalla, onnekseni se on kuitenkin edellistä puolet pienempi alue. Olin niin innoissani ko alueen selättämisestä, että juoksin muutaman tienpätkän Sipoonkin puolella. Kuntarajan paremmalle puolelle päästyäni sain korvanappiin tiedon, että huoltoauto on mobilisoitunut maalinostoreissuun ja perheen hullu voitaisiin huoltaa samassa yhteydessä. Poimin vielä muutamat korttelit alkavasta blokista ja menin treffipaikalle. Matkaa oli mittarissa 36 km, ja aikaa kulunut 3:15.

Jatkoin matkaa ylläni kuiva paita ja tuulitakki ja jalassani Challengerit. Liiviin otin neljä lötköpullollista urheilujuomaa, ja autolla tempaisin Red Bullin. Juoksu kulki edelleen tosi mukavasti. Seuraava blokki oli taas tiiviisti rakenettua pien- ja rivitaloaluetta, jossa tiet, kadut ja polut risteilivät vieri vieressä. Tälle pienelle alueelle tuli kilometrejä melkein kymmenen, ja edestakainen sahaaminen meinasi hieman nyppiä. Maratonin väliaika oli 3:47, nyt oltiin ultramatkojen arvaamattomalla maaperällä.

Pian näin edessäni jo Keinukallion lumiset huiput, ja ajattelin ensin parkkipaikalle vievän tien päähän juostuani käydä huiputtamassa sen. Katsoin kelloani. Olin siinä vaiheessa tehnyt verttiä jo noin 800 metriä, joten päätin jättää tyrkyllä olevat nousut väliin. Seuraavaksi edessä olisi Vantaaseen rajoittuva Jokivarsi, joka on nimensä mukaisesti Keravanjokea reunustava kaistale. Samaa tietä ei onneksi tarvitse kaluta edestakaisin, menin etelään vanhaa Lahdentietä ja takaisin mukavaa joen vieressä kulkevaa hiekkatietä. 

Olin alkanut aistimaan etureisissäni pientä vasta- argumentointia asfaltilla juoksua kohtaan, säälimättömän kova alusta ja monotoninen askellus saavat iskutuksen kohdistumaan armottomasti samoihin paikkoihin. Etukäteen olin odottanut kipuilua kuluvissa osissa, lähinnä nilkoissa ja akillesjänteissä, joten reisiongelmat tulivat vähän puun takaa.

Seuraavaan blokkiin sain seuraa juoksuseuran (Sikakorven Sisu) kavereilta, ja tiputimme hieman vauhtia reisieni säästämiseksi. Kiepuimme taas yhden rivitaloalueen, ja suuntasimme sitten eteläiselle teollisuusalueelle. Siellä odotti muutama mehukkaan pitkä umpiperäinen tie, mutta toisaalta vastapainona oli harvinaisia luuppeja. Toinen huolto osui tälle osuudelle, matkaa oli silloin takana noin 65 km ja aikaa kulunut kuusi tuntia. Vaihdoin kuivaa vaatetta päälle, ja laitoin jalkaan Carbon X: t. Join ison kupin kahvia ja söin Clif Barin.

Teollisuusaluetta oli vielä jonkin verran jäljellä, ja sitä juostessa päätin muuttaa suunnitelmiani. Alun perin tarkoitus oli juosta läpi yön ja mennä kotiin lepäämään joskus aamulla. Reidet olivat kuitenkin sen tuntuiset, että useamman tunnin niillä juoksemalla vastaan tulee oikeita ongelmia. Lisäksi laskeskelin, että alkuperäinen arvioni 250 kilometristä on reilusti yläkantissa. Karttaa katsomalla olin mielestäni puolessa välissä urakkaa, vaikka kilometrejä oli takana noin 70. Kunnan ilmoittamassa kevyen liikenteen tiemäärässä oli varmasti mukana isompien teiden molemmin puolin kulkeva jalkakäytävä/ pyörätie, joten tältä osin määrä pienenee radikaalisti edestakaisin juostavista pätkistä huolimatta. Niinpä päätin lopettaa homman etuajassa, mennä kotiin saunomaan ja reisiä juoksukuntoon huoltamaan. Perjantain saldoksi tuli 77 km ja aikaa liikkeellä kului 7:13. Kotona söin pari palaa pizzaa ja join muutaman siiderin (toim huom: olutta ei ollut).

Aamulla nousin huonosti nukutun yön jälkeen, söin aamupalaa, kävin kävelemässä koiran kanssa, totesin reisien olevan kohtalaisessa juoksukunnossa ja herätin huoltoportaan. Pallo on saatava takaisin flipperiin.

Anne heitti minut Keravan ja Vantaan rajalle, missä odotti epistolan etukäteen kauhistuttavin osuus: isot pientaloalueet muutaman kummallisesti kulkevan pääväylän ympärillä, Tuusulan rajan kulkiessa teiden poikki ilman merkkejä. Paljon siksakkia ja edestakaista juoksua. Vettä tuli kuin aisaa. Laitoin Montanen kalvotakin päälle ja hyppäsin taas oravanpyörään.

Kakkospäivä alussa, ja maisteluliivi sopivasti juoponnapissa.

Jalat tuntuivat aluksi täysin vieraalta kudokselta, mutta pikku hiljaa sain ne tottumaan ajatukseen että tänäänkin juostaan ja paljon. Otin ensimmäistä kertaa dopingin käyttöön ja aloin kuuntelemaan kirjaa Bookbeatista, Idiootit ympärilläni. Huvitti, näiden puuhien parissa ei ole kyllä varaa kutsua ketään idiootiksi. Kuuntelin kirjaa sen aikaa, että juoksu alkoi kulkemaan ja otin sitten luurit pois. Halusin saada fyysisen rasituksen myötä tulevan henkisen valkaisun, ja se ei onnistu jos harhauttaa ajatukset keinotekoisesti muualle.

Loputtomalta tuntuvan pyörimisen jälkeen tippaleipämäinen katulabyrintti alkoi olemaan takana päin, ja edessä hieman selkeämpää tieverkkoa ennen keskustaan päin siirtymistä. Edellinen pätkä oli ottanut aika paljon voimille, ja oikea reisi jo viittasi siihen malliin että sillä olisi jotain asiaa. En antanut vielä puheenvuoroa. Kiertelin viimeisen kerrostaloalueen ja suuntasin kohti keskustaa. Matkaa oli tehty 97 km ja aikaa oli mennyt 9:17. 

Suuntasin pienen kerrostalo/ teollisuusalueen kautta edellisenä päivänä kiusallisesti unohtuneen pienen omakotitaloalueen (vaihteeksi) kimppuun, ja siitä keskustan vilkkuviin valoihin. Satoi edelleen. Sata kilometriä täyttyi ajassa 9:34, ja keskustasta eteenpäin siirtyessäni taivalta oli tehty noin 107 km. Siihen väliin tervetulleeksi seuraksi tuli juoksuseuran kaveri Antti, ja lähdimme nakertamaan melko laajaa Sompion pientaloaluetta (haukotus). Sinne on jostain syystä piirrelty vähän ennustettavampi ruutuasemakaava, joten omien jälkien tunnistaminen oli hitusen helpompaa. Sadekin lakkasi, ja kirsikaksi kakun päälle huolto porhalsi paikalle tuomaan täydennystä. Vaihdoin kuoritakin pois, ja Carbon X: t jalkaan.

Runttasimme työn alla olevan alueen loppuun ja lähdimme seuraavaa kohti. Olin suunnitellut reitin niin, että matka loppuu kotikulmille. Tämä sai aikaan sen, että mieli hairahtui välillä ajattelemaan kodin lämpöä, ruokaa ja saunaa. Sitä, että homman loppuun saattamiseksi on vielä sunnuntai aikaa. Päästin myös vihdoin nyt jo molemmat suoraa kurkkua huutavat reidet ääneen. Niillä ei ollut mitään hyvää sanottavaa. Hölkkäsimme työn alla olevan alueen loppuun, keskivauhti oli pudonnut reisieni takia kuuden minuutin heikommalle puolelle. Matkaa oli tehty 119 km, aikaa oli kulunut 11:30. Päätin, että juoksen muutaman alueen kautta kotiin syömään ja ottamaan kylmähoitoa reisille. Huomenna olisi uusi päivä. 

Kiertelin vielä matkan varrella tulevaa urakkaa helpottavia pätkiä pois, ja vielä kotini läheisyydessä olevat kadut. Pysäytin kellon ajotien päässä, 124 km, 12 tuntia. Menin lämpimään suihkuun, join kylmän oluen ja söin. Pidin kylmägeelipussia reisillä vuorotellen, ja aloin katselemaan mitä puhelimeen on tullut päivän aikana. Aikani tsemppiviestejä, paikkakyselyjä ja seuratarjouksia katsottuani nousin ylös, laitoin juoksukamat päälle ja mobilisoin huollon viemään minut kaukaisimpaan kaluamattomimpaan lokaatioon. Huomiseen en näitä loppuja enää jättäisi.

Koluttavana oli enää neljä -rumpujen pärinää- pientaloaluetta ja matkaa maksimissaan 20 kilometriä. Reisien kipu oli jo melkoista, ja oikealla puolella se säteili jo polveen. Kipu oli kuitenkin kestettävissä, jos ei joutunut pysähtymään. Liikkeelle lähtö tämän jälkeen oli kovin tuskaisaa, ja turtuminen vei oman aikansa. Viimeisille kilometreille sain seuraksi pyöräsaattueen, kun sisulaiset Jukka ja Tiina tulivat todistamaan urakan loppumista. Lopulta juoksin vanhan lapsuudenkotini ohi lähikaupalle, ja sammutin kellon. 140 km, 13:45.

Homma paketissa.

Toista vuorokautta levättyäni päällimmäinen fiilis on tyytyväisyys. Siitä, että se on tehty. Siitä että sitä ei tarvitse enää toista kertaa tehdä. Mutta etupäässä olen tyytyväinen niistä kokemuksista ja tuntemuksista (pl. reidet) joita juoksun myötä sain. Tuntien kuluessa mieli on kuin heiluri, joka aloittaa liikkeen ääripäästä ja hiljalleen asettuu kohti keskipistettä siihen koskaan kutenkaan pysähtymättä. On sataprosen läsnä ja samalla jossain ihan muualla. Epämukavuudesta on löydettävissä mukavuutta, kun keskittyy vain niihin asioihin joihin voi itse vaikuttaa. Sateen sattuessa sataa.

Olen myös tyytyväinen juoksukuntooni. Uskoisin, että armeliaammalla alustalla tuollaisen 5:00-5:30 min/ km- vauhdin, jota alussa juoksin, ylläpitäminen onnistuisi "loputtomiin". Juoksu oli kevyttä ja hyvää, selkeästi pk: n puolella ja kulutus taloudellista. Mutta fysiikan ehdoilla näitä juostaan, nyt ruletin pallo osui reisiosastolle.

Toinen tunne on kiitollisuus: siitä, että saa ja pystyy tekemään tällaisia asioita. Myös siitä, että tällainen elämäntapa on valinnut minut. Sekään ei ole itsestään selvää.

Kiitos kaikille projektissa auttaneille: Anne, Sanni, Harri, Antti, Krisse, Tiina, Jukka ja kaikki livenä ja langoilla tsempanneet. 

Kiitos Nosht energioista, Montane säänkestävästä vaatetuksesta ja Hoka One One ylivertaisesta kenkäarsenaalista.

Nyt palaudutaan aggressiivisesti, ja sitten ukko vilahtaa takaisin poluille. Katsotaan mitä seuraavaksi keksitään! 

Vaarojen Maraton 65 km 5.10.2019

Kuva: Aapo Laiho

Musiikkia: Tedeschi Trucks Band: Heavy

Lokakuun alku ja Vaarat, tämä on ollut syksyn resepti jo neljänä edellisenä vuotena. Ensimmäisellä kerralla maraton, sitten kaksi kertaa 88 km ultra ja viime vuonna uusi kertaalleen 130 km ultran reitin kiertävä 65 km matka. Sama Eteläpään nujuaminen oli ohjelmassa tänäkin vuonna.

Vaaroja edeltävät viikot olivat menneet mukavasti; Nuuksion keskeyttämiseen johtaneet syyt todettu flunssan jälkimainingeiksi jonkin vakavamman sijaan, ja valmistavana treeninä juostu Sipoonkorpi Trailin 30 km kisa meni ongelmitta. Muutenkin juoksu on ollut hyvää ja kaunista kuin elämä itse.

Sääennusteet kisapäivälle heittelivät laidasta laitaan, mutta loppuviikosta alkoi näyttää siltä että pääsemme nauttimaan ensilumen raikkaudesta viime vuotiseen tapaan. Lämpötila tulisi liikkumaan nollasta pariin lämpöasteeseen. Nämä seikat toivatkin eteen pari visaista kysymystä: a.) shortsit vai raukkikset ja 2.) mitkä kengät jalkaan. Sotkin trikooni perjantaina juostun avaavan lenkin tiimellyksessä, joten ensimmäinen ongelma ratkesi kuin itsestään (lisäksi olen asettanut henkiseksi trikoorajaksi 0 astetta ilman real feel- variaatioita (lapset on jo tehty)). Kenkien suhteen olikin visaisempaa, koska viime vuotisesta poiketen lumi ei tulisi ainakaan kokonaan sulamaan reitiltä yön aikana. Vaikka Hokan Evo Speedgoat onkin ollut viime aikoina ehdoton suosikkini, päädyin Evo Jawziin sen äärimmäisen aggressiivisen pohjakuvioinnin ansiosta. Lisäksi alusta reitillä on pääsääntöisesti pehmeää, joten erityistä vaimennusta ei hyttyssarjalainen tarvitsisi. 

Aamutoimet menivät rutiinilla, ja lähdimme kohti kisakeskusta reilut puoli tuntia ennen starttia. Puin pakollisiin varusteisiin kuuluvan kalvotakin liivin päälle aamun kylmyyttä torjumaan. Jouduimme odottelemaan parkkipaikalla kuljetusta pelipaikoille sen verran, että housuvalinta alkoi hieman mietityttämään. Ylös päästyämme hölkkäilin semihorkkaisena ympäriinsä saadakseni veren kiertämään. Tarkoitus oli laittaa takki reppuun ennen lähtöä, mutta päätin juosta se päällä muutaman kilometrin lämmetäkseni. Näytin tikkujalkaiselta penkki- hauispelleltä juomaliivini pullistellessa Montanen alla.

Muutaman minuutin viivästyksen jälkeen juoksukansa päästettiin lähtöpilttuusta laitumelle kirmaamaan. Tuttuun tapaan kärkeen lähti noin 10 juoksijan porukka, joka hiljalleen silppoutui pienemmiksi porukoiksi muutamien ensimmäisten kilometrien aikana. Olin päättänyt lähteä hieman rauhallisemmin liikkeelle säästääkseni menohaluja Eteläpään hankalaan maastoon ja toivottavasti vähän myös Ryläyksen selättämiseen. Juoksin alkupätkän Rykiniemen joen ylitykseen osin yksin ja osin jojoillen lopulta neljänneksi tulleen Jukka Nurmisen kanssa. Juoksu tuntui kulkevan mukavasti. Otin takin pois vasta noin kilometrin ennen Rykiniemen huoltoa, tunsin vasta silloin olevani tarpeeksi lämmennyt. Huollossa aika oli 1.55, kolme minuuttia edellisvuotta jäljessä.

Alusta oli ollut jo alkupätkällä "normaalia" hankalampi; lumi ja puista pudonneet lehdet peittivät alleen mutalillin ja kivet tehden juoksemisesta voimia vievää ryskäämistä. Kalliot olivat superliukkaita. Eteläpäässä tämä hankala alusta kumuloitui, kun maasto muuttuu monta kertaluokkaa haastavammaksi. Pienipiirteistä, sanoisi karttaharrastaja. Täyttä paskaa, sanon minä.
Maasto on niin syheröistä, että vaaroille nousu tapahtui osittain täysin huomaamatta. Corosiin tuli koko ajan kuitenkin tasaisesti lisää nousumetrejä.
Tuntui, että jokaisen askeleen joutui asettelemaan erikseen tukevaksi ja nilkkaa murtamattomaksi arvelevaansa kohtaan. Juoksun vauhti putosi kuin seinään. Tunnin verran könyttyäni huomasin, että reisi alkaa olemaan jo aika tyhjä. Olin pysynyt hyvin kaksi kertaa tunnissa- geeliaikataulussani, ja huomasin että minua alkaa etomaan aina noin viisi minuuttia geelin ottamisen jälkeen kun tavara alkaa imeytymään. Korvasin pari seuraavaa kertaa Noshtin chewsillä, ja ongelma poistui. Energian imeytyminen kuitenkin huolestutti.
Onneksi ruskan ja lumiharson värittämät maisemat olivat välillä huikaisevan upeita, ja mieli ei päässyt tummumaan pahemmin. Kirosin vain kerran. Olin Kiviniemen huollossa neljän ja puolen tunnin kohdalla, kymmenisen minuuttia edellisen vuoden ajasta jäljessä. Olin aika väsyksissä. Jalkalihaksissa alkoi olemaan jo kunnon kipuja, lisäksi vasen polvi vihoitteli kohtaloaan. Liukastellessa olin potkinut Evo Jawzien terävillä nappuloilla nilkat ja sääret verille.

Edellisestä vuodesta tiesin, että reissun pahin oli jo takana päin joten läksin kohti Ryläystä päättäväisin mielin. Reitillä oli nyt myös maratonin matkaajia, joten enää ei tarvitsisi tehdä matkaa yksin. Sain pidettyä ihan kelvollista vauhtia yllä, mutta välillä jäin selkä edellä vastaan tulevan letkan perään hetkellisesti mukavoitumaan ennen kuin patistin itseni kovempaan vauhtiin. Ohittaminen, varsinkin ylämäissä, vaati välillä yksinkertaisesti liikaa voimia. Keskityin vain liikkumiseen, nesteen ja energian säännölliseen ottamiseen ja pystyssä pysymiseen. Äkkiä vastaan tuli tuttu iso pyöreä kivi, joka tarkoittaa mielikuvissani loppuluisun alkamista. Kohta laskin jo pitkoksia pitkin alaspäin, ja seitsemäs Ryläyksen ylitys oli tosiasia. Hölkkäsin Peiponpellon huoltoon noin kuuden ja puolen tunnin ajassa. Tästä menisi maaliin vielä noin 1,5 tuntia.

Mummo mustissaan Ryläyksen jälkeen. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

  
Huollon jälkeinen Mäkrän pitkä nousu oli pakko mennä kävellen, kun reisissä ei tuntunut olevan enää ruutihippuakaan tallella. Ikolanahon ylityksessä olisin halunnut juosta, mutta edellinen nousu poltti edelleen reisissä. Tämän jälkeisiä loivempia nousuja koitin hölkätä väkisin ylös. Pitkässä laskussa metsätielle en pystynyt laskemaan normaalia hyvää vauhtia; lopussa olevat reidet, kipuileva polvi ja kiviin potkitut varpaat pakottivat vähän himmaamaan. Viime vuonna jouduin kävelemään osia hivuttavasti nousevasta metsätiepätkästä, nyt juoksin sen sinapin maku suussa kokonaan. Aloin vilkuilemaan kelloa, ja huomasin kahdeksan tunnin alituksen olevan haarukassa jos saan itseni juoksemaan edes kelvollisesti. Lehmä pystyi jo haistamaan lähestyvän tallin. Paha- Kolin portaat kävelin rauhassa ylös ja join samalla reilusti. Otin chewsin. Kohta laskin jo liukkaita pitkoksia pitkin kohti laskettelurinnettä, jonka kylkeä sitten hölkkäsin taas ylöspäin. Vielä viimeinen pitkä lasku satamaan vievälle tielle, taas normaalivauhdista pari pykälää varovaisemmin. Jalat tuntuivat hauraalta kuin lasi. Juostuani tiepätkän lähdin tunkkaamaan loppunousua. Soitin samalla Annelle kun en voinut sitä huohottamiseltani tehdä Mäkrän nousussa. Tulossa ollaan, hitaasti mutta varmasti. Olin alunperin suunnitellut juoksevani näytösluonteisesti koko loppunousun, mutta näillä jaloilla siihen ei ollut mitään leseitä. Jyrkimmät pätkät jouduin kävelemään polvista käsillä avittaen. Vielä viimeinen töyräs ja sitten maalikaaren ali. Aika oli 7:55, yllätyksekseni vain 8 minuuttia viime vuotista aikaa perässä. Keli oli kuitenkin, ainakin minulle, muutaman kertaluokan raskaampi.

Maalissa. Kuva: OneVision

Juoksun jälkeisenä iltana olin satavarmasti sitä mieltä, että Vaarat olivat osaltani tässä. Tunsin, että en saanut koko potentiaaliani käyttöön ainakin itselleni todella huonosti sopivan maaston vuoksi. Kun joutuu töpöttelemään ja könyämään pari tuntia, vanha ruuna ei saa enää juoksua toimimaan normaalilla tavalla.
Nyt pari päivää savun hälvettyä en ole enää ihan niin varma. Josko vielä kerran?
Lopullinen totuus on kuitenkin se, että tämä Suomemme on aivan käsittämättömän kaunis ainutkertaisine luontoineen ja saada olla osa sitä on etuoikeus. Tokihan nämä polut ovat aina juostavissa, mutta tällaisissa tapahtumissa on itse juoksun lisäksi paljon muutakin. 

Kiitos järjestäjille, kanssajuoksijoille, kannustajille ja vapaaehtoisille hienosta kauden lopetuksesta! Kiitos juoksuseuran kamuille, reissuseuralle ja Annelle! Elämälle kiitos!

Nyt himmailen toivottavasti lokakuun ajan ja rupean sitten juoksupuuhiin ihan uudella kulmalla jonka olen tässä rakennellut. Juoksukiima on niin kova, että saa nähdä miten tuo himmailu lopulta onnistuu..

Varustenurkka:
Kengät: Hoka One One Evo Jawz
Juoksuliivi: Montane Gecko
Takki: Montane Minimus Stretch Ultra Jacket
Shortsit: Montane Razor
Paita: Montane Fang
Irtohihat: Montane Via Armguard
Hanskat: Montane Via Trail Glove
Lippis: Montane Cadenza Cap
Sukat: Stance
Aluspaita: Nike Pro Combat

Energiat sain Nosht- geelistä, jota oli mukana 4 kpl 150 ml lötköpulloa,
sekä 1 pkt (3 kpl) Nosht chewsiä.

Kamat toimivat loistavasti, kiitos siitä! 
    



  

Sipoonkorpi Trail 30k 21.4.2018

Huhtikuun loppupuolella juostava Sipoonkorpi Trail on näköjään jämähtänyt pienimuotoiseksi perinteeksi kevääseen kirmatessani, tämä kerta oli jo kolmas kun sinne lähdin rymyämään. Ja mikäpä siinä, hyvä reitti upeissa maisemissa vartin ajomatkan päässä kotoa. Ajankohta vieläpä mitä passelein Karhunkierrosta ajatellen.

Olin suunnitellut tekeväni lauantaina pidemmän harjoituksen niin, että juoksisin 3 kympin kisan jälkeen vielä reilun tunnin määrää ja ultramaisempaa treenivastetta saadakseni. Niinpä pakkasin mukaan normaalia enemmän vaatetta ja energiaa sekä vaihtokengät.

Kisa- aamu meni vimmaiseksi oravanpyöräksi, kun nukuin reilusti normaalia pidempään. Puurot ja alektrolyyttijuomat sisuksiin, kamat autoon ja rock and roll lähes kuurouttavasti pauhaten kohti Kuusijärveä ajonopeussuosituksia renessanssihenkisesti noudattaen. Numerolappu nopeasti kisatoimistosta matkaan ja kamoja virittelemään. Alkuverkka jäi vajaaseen kymmeneen hätäisesti sutaistuun minuuttiin. Sitten takki autoon ja lähtökarsinaan.

Edellisvuoden aikani samalla matkalla oli 2:27, ja alle 2,5 tuntiin päätin tähdätä tälläkin kertaa. Reitti tulisi olemaan ennakkotietojen ja omien lenkkien perusteella hieman takkuisempi.

Kärki lähti totutusti painelemaan napakkaa kyytiä alun kuntorataosuutta, ja vastikään sängystä ylös repäisty kroppa protestoi kohtaloaan vimmaisesti. Reitti kisan ensimmäisillä kilometreillä on helposti juostavaa, ja vauhti pysyy pitkään alle vitosessa. Itseäni puhallutti melkoisesti, mutta pikkuhiljaa elimistö rupesi ymmärtämään että tässä juostaan nyt vielä jonkun aikaa. Parempi vaan tehdä yhteistyötä. Ensimmäisen kympin väliaika oli 51:38, vajaa minuutti viime vuotista jäljessä. Olin tässä vaiheessa tippunut terävimmän kärjen taakse muodostuneen bubbling under- osaston ainoaksi jäseneksi.
Juoksu oli alkanut kulkemaan mukavasti alun takkuilun jälkeen, mutta silloin tällöin elimistö koitti selvästi pakkailla pillejä pussiin ja hyydyttää ukon korpivaellusta. Kannustin itseäni tällöin "Nauti nyt, saatana"- mantralla ja hörpyllä elekrtolyyttijuomaa. Kolmenkympin sakkolenkiltä ihmisten ilmoille paukahtaessani kuulin olevani neljäntenä, ja tajusin kovinta alkuvauhtia pitäneiden (MP ja Tomi Mikkola) olleen lyhyemmällä lenkillä. Toisen kympin väliaika oli 57:13, vajaat kaksi minuuttia edellisvuodesta hitaammin. Matka alkoi hitusen painamaan jo.

Reitin loppu on normaalisti aika helppoa pätkää, mutta nyt tasainen metsätie oli monin paikoin joko todella vetelässä kunnossa tai sitten roudan takia jalan alla inhottavasti pettävässä muodossa. Väsyneillä jaloilla vauhdin tavoittelu tällaisella alustalla on kovin hankalaa, ja vie voimia kuin avioeroprosessi. Lyhyempien matkojen osallistujien ohittelunkin sain tehtyä itselleni jotenkin hankalaksi, ja kävinkin muutamaan otteeseen syleilemässä maankamaraa ajolinjoja hakiessani. Kuusijärveä kiertävälle kuntopolulle törmätessäni huomasin pääseväni alle 2,5 tuntiin, joten loppupätkän rullailin kevyemmin maaliin. Aika oli 2:29:16, ja olin sillä viides.  

Reitti osoittautui reilusti edellisvuotta raskaammaksi, varsinkin kolmenkympin takalenkki mankeloi jaloista mehuja ja samalla miehestä vauhtia isolla kädellä. Alustan skaala ulottui umpijäästä routakoppuran ja mutavellin kautta kuivaan neulasbaanaan, jota tosin oli vähemmän kuin olisi toivonut. Sipoonkorvessa on kaatunut vuoden aikana reilusti puita, ja reitillä ryskääminen tuntui välillä kolmenkympin aidoilta vesihautoineen. Kävin kertaalleen kulkusia myöden virkistävässä kylvyssä, kun askelmerkki ei oikein osunut kohdalleen isomman lämpäreen ylityksessä. Reitti oli merkitty hyvin, tosin muutamassa kohdassa reitti oli viety tiheän kuusiryteikön läpi, jolloin vaarana on törmätä puuhun silmät kiinni havuseinän läpi rynnätessään.
     
Kisan päälle suunnittelemani tunnin lenkki jäi kuuteen kilometriin, energiat loppuivat totaalisesti ja mies alkoi jäätymään runsaasta vaatetuksesta huolimatta. Eiköhän siinä ollut yhdelle päivälle tarpeeksi.

Päivän positiivisin anti oli ehdottomasti polven oireeton performanssi hankalassa maastossa. Ei mitään tuntemuksia juostessa eikä sen jälkeenkään. Nyt täytyy vaan muistaa huoltaa paikkoja, niin pysyy ITBS: n oireet loitolla.

Juoksin kisan Hokan Evo Jawz- kengillä, ja ne toimivat loistavasti. Niissä on kolmen millin dropin ja keveyden myötä vähän X- talon- mainen tuntuma, mutta kengän istuvuus ja pito ovat paremmat. Huippukenkä tällaiselle keskimatkalle, mutta ultralle en niitä uskaltaisi laittaa.

Kaikki tulokset täällä.

Vaarojen Maraton 86 k 7.10.2017

Kuva Juha Saastamoinen/ Onevision

Oma juoksukalenterini jäsentyy nykyisellään niin, että kausi loppuu lokakuun alussa ja alkaa, hermoista riippuen, viimeistään marraskuun alussa. Virstanpylväänä toimii Kolilla nautiskeltava Vaarojen Maraton, jonne olin nyt suuntaamassa kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla juoksin 43 km ja toisella 86 km, jonne sain tänä vuonna oikein kutsun saapua edellisvuoden seitsemännen sijan siivittämänä. Eikä tarvitse kahdesti pyytää, Vaaroilla on erityinen paikkansa juoksijan sydämessäni.   

Heinäkuisen Pallas- Hetta 55 k: n jälkeen pidin iisimmän jakson, jonka aikana latailin akkuja ja hoidin Karhunkierroksesta lähtien kiusanneen ITBS: n kuntoon. Elokuussa pääsin taas kunnon treenin pariin, ja sain kasaan mukavan nousujohteisen harjoitusjakson ennen Vaaroja. Käytössä oli vahvasti Eat Your Own Dog Food- filosofia, eli treeni oli täysin fiilikseen perustuvaa erilaisten blokkien testaamista. Kilometrit tulivat pääasiassa mäkisen Sikakorven hiekkateillä ja poluilla, asfaltilla juoksin ainoastaan muutamat kovemmat tempojuoksut. Kunto tuntui hyvältä, ja viimeisenä kovempana harjoituksena juostu Sipoonkorpi Trailin puolikas viikkoa aikaisemmin kulki mukavan kevyesti.

Kisan aluspäivät menivät hyväksi havaitulla valmistautumisella: keskiviikkoaamuna rennot 6x200 metrin vedot verkkoineen ja päälle maltotankkaus, torstaina 3x200 ja perjantaina lepopäivä. Keskiviikkoisen malton (4 desiä) nauttimisen lisäksi en tee muuta tankkausta, vaan syön ihan normaalisti. Kolille saavuimme perjantaina alkuillasta. Hain kisamateriaalin ja menin mökille välppäämään varusteita kuntoon. Tarkistin myös edellisvuoden aikani (12:39), ja asetin sen myötä tavoitteeksi alittaa 12 tuntia. 

Kisa- aamuna kello soi ennen viittä, ja yllätyksekseni tajusin nukkuneeni kuin tukki koko yön. Aamupalan jälkeen jonkun aikaa hermostunutta höpöttelyä mökkiseurueen kanssa ja sitten kisapaikalle drop bagiä viemään ja lähtöä odottelemaan. Lähtötörähdystä odotellessa vaihdoin viimeiset kuulumiset tuttujen kanssa, riisuin takin esitelläkseni keravalaisen syysmuodin viimeisimpiä tuulahduksia ja siirryin lähtöviivan tuntumaan. Edellisenä vuonna lähdin turhan takaa liikkeelle, ja jäin alkumatkassa pitkäksi aikaa jumiin kapealla uralla. 

Pian sumutorven ääni leikkasi aamunkähmäistä Pohjois-Karjalan hiljaisuutta, ja polkukansa pääsi toteuttamaan itseään. Reitin alku on helppoa uraa, ja aika nopeasti kärjessä erosi kahdeksan juoksijan joukko omana letkanaan matkaa tekemään. Vauhti oli aika napakkaa, mutta kuitenkin itselleni sopivaa. Reitin alkua oli muutettu edellisvuodesta niin, että melko alkuun oli saatu terävä nousu Mäkrän päälle melkeinpä nelivetoa vaativalla jyrkkyydellä ja alustalla.

Kiviniemen miniristeilyä hiljalleen lähestyessämme aloin ounastelemaan kärkimenijöiden peliliikkeitä, ja pari kilometriä ennen Kiviniemeä alkoi Aamokin juoksu johon en uskaltanut tässä vaiheessa lähteä mukaan. Jatkoin samaa vauhtia Kiviniemeen, ja huollossa olin suurin piirtein edellisvuoden vauhdissa. Pullot täyteen ja suunta kohti Ryläystä. Suunnitelma edessä olevaa hankalaa pätkää varten oli selvä: iisimmin nousuissa, ja kunnon vauhdilla kaikki vähänkin juostavat osuudet.

Reitti oli tänä vuonna todella märkä ja liukas, mikä teki suunnitelman toteuttamisesta hieman haastavaa. Juurakkoinen ja kivinen "polku" oli pitkälti savisen lillin peitossa, mikä teki juoksemisen äkkivääräksi ryskäämiseksi. Sain kuitenkin pidettyä tempoa väkisin päällä, ja reilun tunnin väännettyäni pahin alkoi olemaan takana päin. Kuulostelin varovasti tuntemuksiani Peiponpeltoa kohti juostessani, ja kaikki oli kunnossa selkää lukuun ottamatta. Oikealla alaselässä oli vihlaissut ikävästi Ryläyksen rosoista kuvetta alas loikkiessani, ja nyt se lähetteli spämmiviestejä eri puolille kroppaa. Ajattelin olla murehtimatta siitä. Peiponpellon huollossa oli noin 20 minuuttia edellisvuoden aikaa edellä, joten Ryläyksen ylitys oli mennyt niinkuin piti.

Reitin loppuosuutta oli muutettu taas, ja nyt se oli odotettavasti hieman helpompi kuin viimeksi. Yksi Mäkrän nousu oli korvattu hieman juostavammilla pätkillä, eikä ennen satamaan laskua käyty hotellin kulmalla haistelemassa nuotiosavuja. Pohja loppuosuudellakin oli edelleen aika huonoa, ja savivellistä töröttäviä kiviä loikkiessani tajusin selän kipuilun vetävän nyt oikean jalan sisäreiteen krampinomaisesti. Se tuntui myös ylämäkeen tunkatessa, ja otinkin kolme suolatablettia asiaa auttamaan. Laskettelin vähän himmaillen rantatielle, jota juostaan vajaa kilometri ennen makoisaa loppunousua. Sataman väliaikani oli 40 minuuttia edellisen vuoden väliaikaa edellä. Tavoitevauhdissa. 

Loppunousua tullessani mietin jatkoaskelia. Jos jalka alkaa kramppaamaan kunnolla, en pääse toista kierrosta mitenkään läpi. Tätä taas ei pysty todentamaan muuten kuin lähtemällä toista kierrosta yrittämään. Otin siis seuraavaksi etapiksi Kiviniemen, jonne katsoisin tilanteen kehittymistä. Toivoin myös saavani puolivälin krouvissa särkylääkettä, jota en (taaskaan) löytänyt liivistäni. Huoltoon tulin aika tarkalleen viiden tunnin kohdalla. Olin edelleen 40 minuuttia edellisvuoden aikaa edellä, tosin pari pykälää väsyneempänä. 

Puolimatkassa

Huollossa täytin pullot, otin lisää geeliä liiviin, join kokiksen, söin vähän keittoa ja otin ilolla vastaan särkylääkkeen. Sanoin avovaimolleni etten välttämättä pääse loppuun asti. Ja lähdin juoksemaan. Vaikka tauko ei kestänyt kauaa, ehdin jäähtyä niin että olin melkein horkassa alkupätkää juostessani. Onneksi aurinko alkoi vähän kurkistelemaan pilvien välistä, jos valo ei juuri lämmittänytkään niin ainakin piristi hieman hiilenmustaa mieltä.

Mäkrän seinämää rymytessäni laitoin merkille, ettei jalkaan tullut enää kramppaamisen oireita. Otin heti suolatabletin ja jatkoin sitä tunnin välein. Olin myös laittanut nesteytystabletin jokaiseen vesipulloon. Ehkä tässä kuitenkin päästäisiin maaliin asti.     

Jaloissa alkoi olemaan jo väsymisen merkkejä, ja pää alkoi tästä rohkaistuneena keksimään syitä himmata vauhtia. Aloin vähän lyhentämään aikaa geelien välissä alkumatkan puolesta tunnista. Aina hiilarin iskiessä verenkiertoon skerihumalainen pää innostui menemään asioiden edelle ja laskeskelemaan loppuaikaa tai miettimään pakahduttavia kokkapuheita huippusuorituksen tiimoilta. Tätä tempoilua välttääkseni pätkin loppumatkan selkeisiin osuuksiin, joihin kiinnittäisin fokuksen tiukasti yhteen kerrallaan. Ensin Kiviniemi. Sitten Peiponpelto. Ja sitten saunaan.

Melko hankalan ja mollivoittoisen osuuden jälkeen saavuin Kiviniemeen. Olin saanut pidettyä kaikesta huolimatta hyvää vauhtia yllä, ja olin yli 50 minuuttia edellä viime vuotista aikaa. Kiviniemessä oli huoltopuuhissa myös Hölkkämäyrä Toni Malm, jonka kanssa lähdimme tekemään matkaa kohti Ryläystä. Seura kelpasi hyvin tässä vaiheessa, olin tehnyt matkaa käytännössä yksin edellisestä Kiviniemen huollosta asti. 

Tämä reitin raskain osuus oli muuttunut aamupäiväisestä reilusti hankalammaksi, kun sadat juoksijat olivat myllänneet kosteaa uraa entistä vetelämmäksi. Juoksu oli lipsumista, nuljumista, kahlaamista, juuriin ja kiviin kompurointia. Tai sitten mentiin kuivempaa uraa ylöspäin tai vastavuoroisesti liukasta kallioryyhelmää alas reidet armoa anellen. Myös nilkat olivat todella kovilla tällä haastavalla alustalla, onneksi olin teipannut ne aamulla kunnolla. Tämä kaksi- ja puolituntinen Kiviniemestä Peiponpeltoon oli heittämällä raskain pätkä mitä olen juostessa kokenut, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jaloista alkoi olla virta lopussa jatkuvasta energian ottamisesta huolimatta, mikä vaati koko ajan enemmän kovuutta päältä. Jos jotain näiltä muutamalta pidemmältä reissulta olen oppinut, niin juuri tämän: liikkeen on jatkuttava. 

Loputtomalta tuntuneen ähinän jälkeen jalkojen alla vilisti kuitenkin jo Ryläyksen loppua enteilevät liukkaat pitkospuut. Tämä hetki on perinteisesti palkittu avokätisesti, tällä kertaa se oli juostessa nautittu Snickers- patukka. Maku oli parasta maailmassa.

Peiponpellon huoltoon tulimme aika lailla tasan kymmenen tunnin kohdalla. Viime vuoden väliaikaa ei ole tiedossa, koska Ambit 2 hyytyi jo reilusti aiemmin. Aikataulussa 12 tunnin alitukseen kuitenkin olimme, koska ensimmäisellä kierroksella loppupätkään meni noin 1:20. Toki mitä tahansa voi sattua tässä vaiheessa, joten päätä piti taas hillitä olemaan menemättä asioiden edelle. Loppumatkaa aloin tekemään kilometri kerrallaan, yhtään pidemmälle miettimättä. Sykkeet olivat pudonneet alun 150-160 hujakoilta noin 130: een, mikä kertoo osaltaan jalkojen loppuneen. Elimistö olisi sallinut kovemman vauhdin.

Jutut olivat loppuneet jo hyvän aikaa sitten, kun teimme taivalta kohti viimeisiä kiusauksia. Pitkä porrasosuus Pikku- Kolille tuntui jo henkilökohtaiselta loukkaukselta, kun reisissä ei tuntunut olevan enää voimaa pisaraakaan. Lasku satamaan vievälle tielle korvensi reisiä helvetin lieskojen lailla. Oli pakko kuitenkin päästellä mahdollisimman kovaa, koska jarruttaminen vasta jalkoihin sattuikin. Sataman väliaika oli 11:14, yli tunnin edellisvuotta edellä ja mukavasti alle tavoitteen. 

Kaikki kunnia mystiselle loppunousulle, mutta tässä vaiheessa reissua se oli lähinnä muodollisuus. Fiilis siitä, kun on onnistuneesti koko päivän seikkaillut omilla rajoillaan ja välillä pitkällä niiden tuolla puolen, olisi siivittänyt menoa vielä paljon pidemmällekin. Henki voittaa materian, ja kova pää kantaa ihmisen vaikka fyysinen väsymys olisi millainen. Loppunousu tultiin minuutilleen samaan aikaan kuin ensimmäisellä kierroksellakin, ja maalilinjan yli hölkkäsimme ajassa 11:36:57. Selvästi alle tavoitteen, ja yli tunnin edellisvuoden ajasta höylänneenä. Olin todellä tyytyväinen, mutta myös erittäin väsynyt.

Maalissa

Näin tomun laskeuduttua voi hyvin todeta, että juoksu oli mahtavin kokemus tähän astisista. Reitti oli todella raskas mutta pakahduttavan kaunis. Pystyin omalle tasolleni kovaan suoritukseen, jonka toisesta puolikkaasta karhunosan tein henkisten voimavarojeni ja kovan pään voimin. Ymmärrän näin jälkikäteen, että tällainen henkinen vahvuus on pitkälti hyvässä jamassa olevan elämäni ansiota. Kiitos siitä kuuluu rakkaalle perheelleni kotona.

Kiitos myös kanssakilpailijoille- etenkin Tonille hyvästä seurasta vaikeina hetkinä- ja järjestävälle taholle tällaisen touhun mahdollistamisesta. Suuri kiitos myös kannustusjoukoille reitin varrella ja maalissa. 

Äkkiä suoritus talteen tai sitä ei ole tapahtunutkaan?
Kuva: Anne

Nyt tiedossa on lepäilyä ja kivistävien paikkojen hellimistä parin viikon ajan. Juoksujuttuja katsellaan sitten marraskuussa seuraavan kerran. Oikein hyvää ylimenokautta kaikille sellaiselle jääville ja muille lenkkeilyn iloa! 

Varusteet:
Kengät: Hoka One One Speedgoat
Speedgoatit ovat parhaat polkukengät joilla olen koskaan juossut, mutta ne eivät kestä Suomen oloissa. Käytössä ollut pari oli hädin tuskin juostu sisään, ja kumpikin kenkä repesi useasta kohdasta matkan aikana. Toivottavasti uusi malli on kestävämpi, tai edessä on kengän metsästys.
Sukat: Stance
Housut: Inov8 Race Elite
Paita: HG Sport
Irtohihat: dhb
Liivi: Ultimate Direction AK 3.0

Neste kulki kolmessa lötköpullossa, ja melkein joka täytössä laitoin sekaan High5- nesteytystabletin. Energiaa sain High5- geeleistä, joita meni noin 18 kpl. Lisäksi kaksi Snickers- patukkaa ja huollossa sormustimellinen lihakeittoa. Suolatabletteja meni kymmenkunta. 


    



    

Hölkkääjän pastoraali

Musiikkia lukemisen taustalle: Sarah, Surrender

Pääsiäisen kunniaksi ajattelin laittaa pientä päivitystä Karhunkierrokseen huipentuvaan 16 viikon treenijaksoon. Tätä kirjoittaessa kymmenes viikko on yhtä kevyttä lenkkiä (tai lepopäivää) vaille taputeltu. Laitoin aiemmin näytille treenijakson ensimmäiset 8 viikkoa, tässä jälkimmäinen puolisko:

Harjoittelu ja juoksu ylipäätään on maistunut suorastaan helvetillisen hyvältä, vaikka välillä kropassa onkin tuntunut väsymystä ja jalat painaneet treeniin lähdettäessä. Jokainen harjoitus on kuitenkin mennyt suunnitellusti läpi, suurimmaksi osaksi ilman isompia ongelmia. Lisäintoa treeniin on tullut vihdoin sulaneista poluista ja ratakauden korkkaamisesta vetotreenien yhteydessä. Vaihtelu virkistää, niin tässäkin touhussa. Edelleen, siirtyminen pääasiassa Hokan kenkiin (Clifton, Speedgoat) on tehnyt kilometreistä entistä miellyttävämpiä.

Treeneiksi ohjelmaan on valikoitunut läjä herkullisia ja itselleni ennen kokemattomia uutuuksia, tässä muutama nosto:

Pitkiksenä 27 km harjoitus, jossa ensin 18 km noin 4:40 min/ km vauhtia, minkä jälkeen 5 kpl 3 minuutin (n. 500 metriä) vetoja kevyellä hölkkäpalautuksella. Aivan loistava treeni:

Radalla tehty OAJ: n bannaama 3xCooper- treeni, jossa 3 km alkuverryttelyn jälkeen kolme 12 min vetoa 4 minuutin hölkkäpalautuksella (toinen variaatio oli 2x15 min):

Enemmän lajispesifinä harjoituksena tein pitkän harjoituksen notoriöösillä keravalaisella Sikakorven maastoradalla, jossa noin 4,9 km looppiin tulee vertikaalinousua reilut sata metriä. Samaa kierrosta kiertämällä pystyin järjestämään tarvittavan huollon parkkipaikalla töröttävään autooni, mikä poisti tarpeen kantaa maisteluliiviä riesanani. Ihan huipputreeni, sama uusiksi kesällä ennen Hetta- Pallasta.

Kropassa on pitkään ollut häkkieläin- tyyppinen fiilis, mieli on palanut testaamaan kuntoa kuolainen lappu rinnassa ja reikä päässä. Odotus palkitaan parin viikon päästä, kun osallistun Sipoonkorpi Trailin 30 km kilpailuun. Mielenkiintoista nähdä miten kovempi juoksu kulkee poluilla, joilla olen juossut harjoitusjaksolla pelkästään kevyitä lenkkejä. Viikko Sipoonkorven jälkeen on sitten ikisuosikkini Bodom Trail, jonka matkavalinnan teen todennäköisesti vasta juoksun aikana. Karhunkierros on kuitenkin siitä jo kahden viikon päässä, ja palautumiselle täytyy uhrata ajatus jos toinenkin. Tähän päälle kauhunsekaisin tuntein odottamani siitepölykausi, joka viime vuonna aiheutti pelkoa ja inhoa Keravalla.

Otsikon pastoraali viittaa paimenrunouteen, ja siitä saa oivallisen aasinsillan Nietzschen viisauteen "postmodernissa raamatussa" Näin puhui Zarahustra:

"Ruumis on suuri järki, moneus, jossa on yksi mieli, sota ja rauha, lammas ja paimen". 

Tämä on totta aivan kaikessa, myös juoksussa. Sota ja rauha vertautuu rasituksen ja levon suhteeseen, lammas ja paimen itsekuriin. 

Hyviä lenkkejä jengi! 

Kenttäpostia: kaksi viikkoa NUTS Pallas- Hettaan

Lukumusiikkia: Lapin kesä

Näin se on nähtävä. Kesäloma lähestyy ja ennen kaikkea sen kohdallani käynnistävä NUTS Pallas 55km polkujuoksu 15.7.2016. Tässä hieman tarinaa valmistautumisesta treenin ja varustepuolen osalta.

Minulla oli hieman ongelmia HSM: n ja Bodom Trailin jälkeen, lähinnä palautumisen ja ennenkaikkea jäätävien siitepölyallergiaoireiden vuoksi. Kurjuuden maksimoimiseksi kävin vieläpä hakemassa Norjasta uuden nosteen oireille, kun koivun pölyt olivat jo Suomesta haihtuneet ja siellä kiivaimmillaan. 
Allergiaoireiden vuoksi olen joutunut vaihtamaan suunniteltuja kovavauhtisia harjoituksia pk- lenkkeihin, koska hapenottokyky on ollut selkeästi alentunut. Heitin väliin koutsin suosituksesta yhden kevyen viikonkin, ettei touhu mene väkisinjuoksemiseksi. Hauskaahan tässä oli tarkoitus pitää.

Treeni on ollut perusmaratonharjoittelua sillä twistillä, että suurin osa pk- lenkeistä on tehty poluilla. Myös vetotreenejä on korvattu mäkitreenillä vertikaalimetrien keräämiseksi, ettei vaaran kupeessa tunkkaaminen tule ihan puskista jalkaparoille. Alla muutama esimerkki avainharjoituksista.

Peruskestävyysharjoitus poluilla

Kisavauhtinen 6 km

Vertikaalitonni Mt Keinukalliolla

6 x 1000

Juhannuksena tehtiin Pallas- Hetta- spesifi harjoitus juoksemalla metsiä pitkin Sipoonkorpeen, matkaa tuli karvan alle 50 km. Treeni toimi hyvänä valmistavana harjoituksena sekä kamojen testilaboratoriona. Siitä enemmän blogin loppupuolella. 

Noin viisikymppinen

Toukokuussa kilometrejä tuli 230 ja kesäkuussa 300. Pajalla pakersin yhteensä 16 tuntia maksimivoimatreenin parissa, lisäksi olen pelaillut jonkun verran jalkapalloa hermotuksen ja silkan hauskanpidon nimissä.

Kyykkyromut 5.7.2016

Gearing

NUTS Pallas tulisi olemaan sekä pisin lappujuoksuni että pisin juoksemalla edetty matkani ylipäätään. Tämä asettaisi melkoisesti uusia vaatimuksia varusteille.

Kirjoitin aiemmin uudesta Ultimate Direction AK 3.0- repustani, joka on osoittautunut loistavaksi matkaseuraksi lenkeille matkasta riippumatta. Saan sinne tarvittavan määrän nestettä, energiaa ja vaatteenriekaleita järjestäjän pakolliset varusteet- listan romujen lisäksi. Reppu on itselleni juuri sopivan kokoinen, ja se pysyy hyvien säätömahdollisuuksiensa myötä päälläni kuin iho.

Kenkävalinta sen sijaan on tuottanut melkoisesti päänvaivaa kevään aikana. Salomonin kenkien kestävyyteen (tai sen totaaliseen puutteeseen) turhautuneena olin jo päätynyt Inov X-talon 212: een, mutta näyttäisi siltä etteivät nekään tule lähtemään Kemin koneeseen. Hommasin uudet Inovit varvastossuiksi juostujen tilalle, huomatakseni että Englannin poika on tohtoroinut pohjan kumin reseptin uusiksi. Kenkä lipsuu kivillä juostessa, ja kivet ja muut terävät objektit tuntuvat pohjan läpi ihan eri tavalla kuin ennen.

Katselin Transgrancanarialla, että noin joka toisella ja melkein jokaisella paikallisella oli jalassa La Sportivan Bushidot. Sikäläinen polku oli kivikkoista kuin peterpan- syndroomaisen tie aikuisuuteen, joten joku idea kollektiivisessa kenkävalinnassa oli. Niinpä hommasin sellaiset, ja ainakin yhden märässä metsässä juostun testilenkin perusteella kyseessä on todella hyvä kenkä varsinkin kuivalle alustalle. Suolla juostessa kenkään tullut vesi lainehti kengän sisällä varsin pitkään. Nyt vaan jännätään ehtiikö kengät juosta sisään ennen Lapin matkailua.

La Sportiva Bushido unboxing

Energiapuolen aion hoitaa tuttuun tapaan High5: n geeleillä. Hyväksi havaittu sapluuna on ottaa ensimmäinen geeli noin tunnin kohdalla ja jatkaa sitä puolen tunnin välein loppuun asti. Loppupuolella geeli on kofeiinia sisältävää.
Geelin lisäksi otan energiaa SIS: n Go Energy- patukoista. Useamman tunnin juostuaan kaipaa jotain kiinteääkin ravintoa nälän kasvaessa eksponentiaalisella kulmakertoimella. 

Vaateratkaisut teen kisa- aamuna, mutta linja on shortsit ja t- paita kun kerran Lapin kesästä on kyse. Reppuun laitan ohuen tuulitakin. 

Ohjelmassa on vielä yksi kovempi viikko ja sitten otetaan viikko iisisti muutamia teräviä avaavia treenejä lukuunottamatta. Kisaa edeltävänä keskiviikkona teen pienimuotoisen tankkauksen, mutta muuten syön normaalisti tavallista kotiruokaa. Voimakas tankkaus aiheuttaa minulla raskaan ja epämukavan olon, enkä ole kokenut ylenmääräisen hiilihydraatin mättämisestä mitään hyötyä. Siispä jätän väliin.

Näillä mennään Pallakselle. Reissusta tulee varmasti huippuhieno, on mahtavaa päästä Lapin maisemiin mittaamaan omaa fyysistä ja henkistä suoriutumistaan. Paikalla tulee olemaan paljon tuttuja, joten hauskaa tulee olemaan. Hyvää valmistautumista kaikille mukaan lähteville, mäkäräisten seassa tavataan!



Ps. Seurasin reilu viikko sitten käytyä legendaarista Western States 100- polku-ultraa harvakseltaan netin kautta, ja totesin taas kerran miten urheilu parhaimmillaan on äärimmäisen inspiroivaa ja miten upeita tarinoita sen kautta syntyy. Jo itse kilpailu ja sen historia ja evoluutio ratsastuskilpailusta ihmisten juoksukilpailuksi on hämmästyttävä.

Ennen kisaa 26- vuotias Jim Walmsley ilmoitti että ei aio pelkästään voittaa kisaa, vaan myös laittaa reittiennätyksen uusiksi. Ensimmäisellä satamailisellaan. Kyse ei ollut poikkeuksellisen täydestä uhopussista, vaan hyvän treenikauden tuomista tuntemuksista. Kaveri lähtikin tykittämään reittiä ennen näkemättämällä vauhdilla, ja otti reittiennätykseen kaulaa maili maililta. Pientä takapakkia nähtiin kisaan kuuluvassa joen ylityksessä, jossa Walmsley sai päähänsä kokeilla uida vuolaassa virrassa nopeuttaakseen normaalisti köyden varassa kahlaten tehtävää ylitystä. Virta huuhteli miehen pitkälle alajuoksuun ennenkuin hän pääsi rannalle ja takaisin reitille. Huikea juoksu sai dramaattisen käänteen seitsemän mailia ennen maalia, 40 minuuttia ennätysaikaa edellä siinä kohdassa, kun Walmsley missasi tiukan mutkan ja harhatui reitiltä parin mailin verran.   
Kaveri oli jo ehtinyt luovuttaa touhun ja makasi tien poskessa kun valokuvaajat löysivät hänet. Tavoittamattomissa oli sekä reittiennätys että kisan voitto. Walmsley kuitenkin päätti ottaa mitä otettavissa oli, kieltäytyi raatokuljetuksesta ja lähti kävelemään (juoksuakin hän yritti, mutta lihakset eivät enää toimineet). Ensin takaisin reitille ja sitten maaliin.
Suosittelen kaivelemaan netistä kaverin haastatteluita ja somesta muuta materiaalia kisasta (Instagramista #ws100, #westernstates, @walmsley172). Huikean inspiroivaa!