Montane

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Sipoonkorpi Trail 30k 21.4.2018


Huhtikuun loppupuolella juostava Sipoonkorpi Trail on näköjään jämähtänyt pienimuotoiseksi perinteeksi kevääseen kirmatessani, tämä kerta oli jo kolmas kun sinne lähdin rymyämään. Ja mikäpä siinä, hyvä reitti upeissa maisemissa vartin ajomatkan päässä kotoa. Ajankohta vieläpä mitä passelein Karhunkierrosta ajatellen.

Olin suunnitellut tekeväni lauantaina pidemmän harjoituksen niin, että juoksisin 3 kympin kisan jälkeen vielä reilun tunnin määrää ja ultramaisempaa treenivastetta saadakseni. Niinpä pakkasin mukaan normaalia enemmän vaatetta ja energiaa sekä vaihtokengät.

Kisa- aamu meni vimmaiseksi oravanpyöräksi, kun nukuin reilusti normaalia pidempään. Puurot ja alektrolyyttijuomat sisuksiin, kamat autoon ja rock and roll lähes kuurouttavasti pauhaten kohti Kuusijärveä ajonopeussuosituksia renessanssihenkisesti noudattaen. Numerolappu nopeasti kisatoimistosta matkaan ja kamoja virittelemään. Alkuverkka jäi vajaaseen kymmeneen hätäisesti sutaistuun minuuttiin. Sitten takki autoon ja lähtökarsinaan.

Edellisvuoden aikani samalla matkalla oli 2:27, ja alle 2,5 tuntiin päätin tähdätä tälläkin kertaa. Reitti tulisi olemaan ennakkotietojen ja omien lenkkien perusteella hieman takkuisempi.

Kärki lähti totutusti painelemaan napakkaa kyytiä alun kuntorataosuutta, ja vastikään sängystä ylös repäisty kroppa protestoi kohtaloaan vimmaisesti. Reitti kisan ensimmäisillä kilometreillä on helposti juostavaa, ja vauhti pysyy pitkään alle vitosessa. Itseäni puhallutti melkoisesti, mutta pikkuhiljaa elimistö rupesi ymmärtämään että tässä juostaan nyt vielä jonkun aikaa. Parempi vaan tehdä yhteistyötä. Ensimmäisen kympin väliaika oli 51:38, vajaa minuutti viime vuotista jäljessä. Olin tässä vaiheessa tippunut terävimmän kärjen taakse muodostuneen bubbling under- osaston ainoaksi jäseneksi.
Juoksu oli alkanut kulkemaan mukavasti alun takkuilun jälkeen, mutta silloin tällöin elimistö koitti selvästi pakkailla pillejä pussiin ja hyydyttää ukon korpivaellusta. Kannustin itseäni tällöin "Nauti nyt, saatana"- mantralla ja hörpyllä elekrtolyyttijuomaa. Kolmenkympin sakkolenkiltä ihmisten ilmoille paukahtaessani kuulin olevani neljäntenä, ja tajusin kovinta alkuvauhtia pitäneiden (MP ja Tomi Mikkola) olleen lyhyemmällä lenkillä. Toisen kympin väliaika oli 57:13, vajaat kaksi minuuttia edellisvuodesta hitaammin. Matka alkoi hitusen painamaan jo.

Reitin loppu on normaalisti aika helppoa pätkää, mutta nyt tasainen metsätie oli monin paikoin joko todella vetelässä kunnossa tai sitten roudan takia jalan alla inhottavasti pettävässä muodossa. Väsyneillä jaloilla vauhdin tavoittelu tällaisella alustalla on kovin hankalaa, ja vie voimia kuin avioeroprosessi. Lyhyempien matkojen osallistujien ohittelunkin sain tehtyä itselleni jotenkin hankalaksi, ja kävinkin muutamaan otteeseen syleilemässä maankamaraa ajolinjoja hakiessani. Kuusijärveä kiertävälle kuntopolulle törmätessäni huomasin pääseväni alle 2,5 tuntiin, joten loppupätkän rullailin kevyemmin maaliin. Aika oli 2:29:16, ja olin sillä viides.  




Reitti osoittautui reilusti edellisvuotta raskaammaksi, varsinkin kolmenkympin takalenkki mankeloi jaloista mehuja ja samalla miehestä vauhtia isolla kädellä. Alustan skaala ulottui umpijäästä routakoppuran ja mutavellin kautta kuivaan neulasbaanaan, jota tosin oli vähemmän kuin olisi toivonut. Sipoonkorvessa on kaatunut vuoden aikana reilusti puita, ja reitillä ryskääminen tuntui välillä kolmenkympin aidoilta vesihautoineen. Kävin kertaalleen kulkusia myöden virkistävässä kylvyssä, kun askelmerkki ei oikein osunut kohdalleen isomman lämpäreen ylityksessä. Reitti oli merkitty hyvin, tosin muutamassa kohdassa reitti oli viety tiheän kuusiryteikön läpi, jolloin vaarana on törmätä puuhun silmät kiinni havuseinän läpi rynnätessään.
     
Kisan päälle suunnittelemani tunnin lenkki jäi kuuteen kilometriin, energiat loppuivat totaalisesti ja mies alkoi jäätymään runsaasta vaatetuksesta huolimatta. Eiköhän siinä ollut yhdelle päivälle tarpeeksi.

Päivän positiivisin anti oli ehdottomasti polven oireeton performanssi hankalassa maastossa. Ei mitään tuntemuksia juostessa eikä sen jälkeenkään. Nyt täytyy vaan muistaa huoltaa paikkoja, niin pysyy ITBS: n oireet loitolla.

Juoksin kisan Hokan Evo Jawz- kengillä, ja ne toimivat loistavasti. Niissä on kolmen millin dropin ja keveyden myötä vähän X- talon- mainen tuntuma, mutta kengän istuvuus ja pito ovat paremmat. Huippukenkä tällaiselle keskimatkalle, mutta ultralle en niitä uskaltaisi laittaa.

Kaikki tulokset täällä.






perjantai 6. huhtikuuta 2018

Q1

Musiikkia lukemisen taustalle: Kamchatka: Perfect




Jos juoksijan maailmassa oikeus toteutuisi, tämän blogipostin pitäisi kertoa erektiivisestä henkilökohtaisesta voittokulusta upealla Transgrancanarian maratonreitillä, höystettynä aurinkoisilla kuvilla maalikaaren alta. Euforista sanankäyttöä ja kesäistä pukeutumista. 

Jos jotain tähän ikään mennessä on oppinut, niin tämän: elämällä on jännä tapa laittaa uusiksi valmiiksi järjesteltyjä briljantteja kuvioita; työntyä puhtaisiin valkoisiin lakanoihin yltä päältä paskalla valeltuna juuri silloin, kun itse suihkun raikkaana niihin tahtoisi hautautua.

Olin saanut oikein mukavan pk- jakson ennen TGC: tä, lokakuun lopusta helmikuun puoleen väliin kilometrejä oli tullut noin 1300. Suurin osa pk- sykkeillä, tammi- helmikuussa olin ottanut mukaan mäki- ja vauhtikestävyysharjoituksia. Kunto tuntui kovemmalta kuin koskaan. Juoksin kaksi viikkoa ennen starttia 27 km testilenkin Tuusulanjärven ympäri, ja vauhdikas lenkki lumisella alustalla kulki 4:38 min/ km vauhdilla keskisykkeen ollessa alle aerobisen kynnyksen. Lisäksi olin ollut terveenä koko talven. Mutta.

Jossain välissä tammikuun lopulla aloin saamaan ihmeellisiä tuntemuksia vasemman polven sisäreunaan. Polvea kivisti mikroskooppisesti hetken lenkin alussa, ja sitten se hävisi. Lenkin jälkeen polvi ei ollut kertaakaan kipeä. Pidin varmuudeksi kisaa edeltävän alkuviikon lepoa juoksusta ja virittelin konetta hiihtämällä ja ottamalla terävät punttitreenit. 

Tulimme paikan päälle keskiviikkona, ja torstaiaamuna kävin reilulla 7 km lenkillä herättelemässä Norwegianin- tuoreita jalkojani. Kipu ilmaantui heti, eikä hävinnyt kuin vasta kilometri ennen hotellia. Ajattelin silti, että jalka kestää ja asettelin viisarit kohti aamun lähtöviivaa. Illan aikana sääennuste vuorille alkoi kuitenkin muodostumaan sellaiseksi, että lopulta startti siirrettiin päivällä eteenpäin. Niinpä laitoin aamulla lenkkarit jalkaan ja lähdin hölkälle. Sieltä tultuani menin suihkuun ja aamupalalle. Ja join pari lasia kuohuviiniä huuhtoakseni DNS- päätökseni karvaan maun suustani. Jalka tuntui sellaiselta, että sillä ei mäkivoittoista maratonia juostaisi. Vitutti kuin kylällistä ihmisiä.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että polven kipuilu johtuu tutusta IT- jänneongelmasta jota huolsin viimeksi oikean jalan osalta Karhunkierroksen jälkeen viime vuonna. Täysin rasituksesta ja siihen nähden liian vähäisestä kehonhuollosta johtuva ongelma. Kenties pahinta on se tosiseikka, että tiedän tarkalleen millä menetelmillä saan kyseisen vaivan pysymään poissa, mutta en ole malttanut tehdä niitä. Kun ei ole ollut vaivoja.



Pakollisen juoksutauon aikana olen onnekseni ymmärtänyt muitakin asioita. Olen ollut niin juoksukiimoissani, etten ole malttanut hiihtää vaikka sellaiseen olisi ollut hyvät mahdollisuudet pitkän aikaa täällä etelässäkin. Nyt kun siihen on ollut "pakotettu", olen muistanut miten mahtavaa hommaa se on. Lenkin jälkeinen euforia on jopa juoksua suurempi, kun happea kulkee kaikkien isojen lihasryhmien työn myötä kropassa järisyttävät määrät. Ensi talvena otan hiihdon mukaan ohjelmaan heti, kun kelit antavat myöden. Tällä saan jaloille lepoa iskutuksesta pariksi kuukaudeksi.

Edelleen, on myös muita upeita tapoja liikkua. Innostuin muutaman kokeilukerran jälkeen melkoisesti kiipeilemisestä. Todella mahtavaa hommaa, jota voi vieläpä harrastaa koko perheen voimin. Kestovoimaa ja kehon hallintaa koko rahalla.




Ehkä suurin "anti" tässä rasitusvammassa kuitenkin on ollut huomata miten paljon juoksu minulle arjessa antaa. Siihen nähden en ole osannut arvostaa kykyä liikkua (ja sitä kautta huoltanut kroppaani riittävästi), vaan ottanut itsestäänselvyytenä että voin juosta niin paljon ja usein kuin haluan. Tätä virhettä en enää tee.

Olen päässyt nyt juoksemaan neljättä viikkoa, ja olen nostanut viikkokilometrimäärää maksimissaan 10% edellisestä viikosta. Vaikka terävin kunto ehtikin kaikota kropasta ja juoksutuntuma hivenen hälvetä, juoksu on tuntunut aivan järjettömän orgastiselta puuhalta. Polvi on kestänyt mukavasti ja olo alkaa olemaan luottavainen Karhunkierroksen kasikymppisen suhteen. Olen kuitenkin antanut itselleni luvan olla asian suhteen kerrankin järkevä, ja lyhentää matkaa tai jopa jättää reissu väliin jos jalka ei ole täysin kunnossa. Mihinkään kisaan väkisin osallistuminen ei ole sen arvoista, ettei jatkossa pääse nauttimaan juoksusta itsensä kunnolla rikottuaan.    

Kuva: Teemu Oksanen

Tämmöistä shittiä, pitkästä aikaa. Nyt lähden taas kerran hämmästelemään, miten mahtavan vapauden ja onnellisuuden tunteen saa kun vaan liikuttaa kahta (tervettä) jalkaansa suomalaisessa luonnossa.

Hyviä ja kivuttomia lenkkejä, ihmiset!