Montane

maanantai 12. heinäkuuta 2021

NUTS Pallas Ylläs 100 km

 


Pitkästä aikaa tekstiä blogiin; edellinen postaus taisi olla viime keväänä ja nyt heti perään. Tätä kirjoittaessa on sattuneesta syystä sellainen tilanne, että on parasta vaan istua hanurillaan ja keksiä jotain tekemistä käsilleen. Mikseipä siis väkertää kisaraporttia, vaikka blogi onkin mediana kuulemma kuollut.

NUTS Ylläs Pallas- polkujuoksukarnevaalin 100 km kilpailu oli minulle vuoden 2020 päätavoite, johon aloin treenaamaan itselleni kovinkin systemaattisesti loka- marraskuusta 2019 lähtien. Suunnitelmat sittemmin muuttuivat koronan vuoksi, ja keksin ulosmitata kertyneen kunnon omalla every single street- projektillani toukokuussa. Minkä seurauksena larppasin sitten koko kesän gravel- pyöräilijää tulehtuneen polven nivelpussin tiimoilta.  Syksyn tultua selvisi, että koko tapahtuma siirtyy seuraavaan vuoteen odottamaan parempaa tilannetta pandemian suhteen.

Kirjoitan juoksukauden treeneistä tarkemmin raportin loppuun, mikäli joku on kiinnostunut tietämään tarkemmin millaisilla lähtökohdilla kisakauteen on lähdetty. Viimeisimpinä kovina treeneinä toimivat kolme viikkoa ennen kisaa juostu SisuXtrail 50 km ja kymmenen päivää ennen starttia tehty 50 km treenilenkki jonka starttasin keskiyöllä kuten itse kilpailukin. Sen perusteella tiesin odottaa, että nesteiden ja energian imeytyminen saattaa tuottaa päänvaivaa varsinkin kilpailun alkupuolella.

Lähtökäsky tuli tasan klo 0.00, ja oli aika aloittaa omanlaisensa yöjuoksu. Alun tieosuuden jälkeen reitti lähtee polulle päästyään laskemaan hiljalleen alaspäin ikään kuin vauhtia hakemaan tulevia nousuja varten. Polku on alkupuoliskolla melko teknistä juurineen, kivineen ja polun päälle lankeavine passelisti naaman korkuisine katajineen. Muutaman kilometrin jälkeen kärjessä oli erottunut vajaan 10 juoksijan porukka jonka seasta haettiin sopiva väli juosta; olin sopinut erinäisistä kisoista tutun Tonin kanssa kimpassa matkaamisesta saman vauhtisia menijöitä kun ollaan. Hiljalleen reitti alkoi tekemään nousua ensimmäisille keroille, ja noin 11 km kohdalla ympärille avautui pakahduttavan kauniit maisemat. Keskellä yötä taivaan rajassa paistava aurinko ja tunturi- Lapin erämaata silmän kantamattomiin. Tätä ei rahalla saa.

Yöttömän yön taikaa Suomen Lapissa. Kuva: Guillem Casanova

Ensimmäisen nousuosuuden jälkeen noustaan vielä Koivakerolle, mistä lasketaan edelleen melko teknistä alustaa Rauhalan huoltoon (21 km). Nopea vesitäydennys ja karkuun sakeaa mäkäräis- ja hyttyspilveä, joka hikisten juoksijoiden kimpussa ruokaili. Rauhalan jälkeen juostaan pari kilometriä Muoniontietä, ja pompataan takaisin luonnonpuiston puolelle. Rauhalan väliaika oli 2:06.

Olin alkanut tuntemaan noin 1,5 tunnin juoksun jälkeen ylimääräistä painetta alavatsassa (johtuen startin ajankohdasta ja päivän aikana syödyistä aterioista), ja se alkoi tuntumaan kivuliaalta alamäkeen juostessa. Päätin, että menen tyhjennykselle seuraavassa huollossa (Pahtavuoma 33 km). Ennen Pahtavuomaa noustaan kahdelle kerolle, ja sitten lasketaan hiljalleen kohti huoltoa. Harmikseni huoltopisteellä ei ollut vessaa, joten tyydyin täydentämään lötköpullot ja ottamaan vähän suolakurkkua. Aika Pahtavuomassa oli 3:24.

Saman tien huollosta lähdettyä vatsaan alkoi sattumaan oikein kunnolla, ja aloin jo hakemaan askelmerkkejä edessä vääjäämättömästi siintävään geo/ biokätköilyyn. Hieman ennen seuraavaa nousuosuutta Musta- ja Äkäskerolle eteen tuli kuitenkin puucee, ja pääsin eroon ylimääräisestä painolastista. Tämä helpotti juoksua melkoisesti, ja nousuosuudet menivät mukavasti. Maisemat Äkäskerolta läikyttelivät sielun jo muutenkin täysiä maljoja. 

Laskun jälkeen tullaan hiljalleen Peurakaltion huoltoon, ja siellä oli myös dropbag odottamassa. Täydensin energiavarastot ja vaihdoin sukat ja kengät (olin juossut alkumatkan Hokan Evo Speedgoateilla, ja otin tilalle Challenger ATR: t koska tiesin loppuosuuden olevan melko "tasaista" alustaa). Join cokiksen ja söin Clif Barin. Verenimijäpopulaatio huollossa oli niin järjettömän tiheä, että  unohdin nesteytystabletit pöydälle kiireessäni päästä karkuun ihoa tikkaavia vampyyreitä.

Peurakaltion jälkeen alusta muuttuu asteen verran helpommaksi ja juoksu taloudellisemmaksi. Matkaa tässä vaiheessa on tehty jo noin 50 km ja nousua kertynyt reilun kilometrin verran, joten tämä otetaan ilolla vastaan. Seuraava vesipiste on Kotamaja (55 km) Kukas- ja Lainiotunturin välissä noin viiden kilometrin hivuttavan nousun jälkeen. Sieltä saatiin ennakkotiedoista poiketen täydennystä vesitilanteeseen, ja alettiin tekemään taivalta etukäteen reitin hankalimmaksi osuudeksi kaavailemalleni pätkälle kohti Ylläsjärveä. Reitti laskee Kotamajalta Kesänkijärven rantaan, mistä se koukkaa rannan kainalossa kunnes lähtee nousemaan Yllästunturin kuvetta Varkaankurun pitkoksia pitkin. Ennen pitkoksille siirtymistä istuttiin minuutin verran Varkaankurun pohjalla virtaavassa jääkylmässä purossa kuumentunutta kroppaa elvyttäen. Oli vasta aikainen aamu, mutta ilma oli jo todella lämmin. Iltapäivästä oli tiedossa kova helle.

Puurajan yläpuolelle päästyämme sovimme melko aikaisesta vaiheesta lähtien vatsaongelmien kanssa taistelleen ja välikuoleman kielissä piehtaroivan Tonin kanssa, että lähden juoksemaan omaa vauhtiani kohti Ylläsjärven huoltoa. Itselläni oli polvi kipeytynyt juoksun tiimellyksessä, eikä se kestänyt enää oikein pysähtelyä. Olin juossut torstaina reitin tämän osuuden, ja jos pitkä lasku kohti huoltoa tuntui silloin mahtavalta rallattelulta niin nyt tunsin jalkojeni menevän lihamyllyn läpi. Nousujen murjomat reidet kivistivät maukkaasti joka askeleella, ja luontainen reaktio jarruttaa vaan pahensi asiaa. Parempi vaan nauttia "ilmaisista" kilometreistä kivusta huolimatta. 

Etukäteen olin miettinyt, että Ylläsjärvi on se piste reitillä, jonka jälkeen menisin perille vaikka pää kainalossa. Huoltoon laskettelu tuntuikin lähes maaliin saapumiselta. Lisäksi vastassa oli mukava yllätys, kun Anne (vaimo) ja Manu (koira) odotteli siellä miestä saapuvaksi. Kuulin, että gps- palloni oli simahtanut jo reilun tunnin jälkeen ja aiheuttanut sydämentykytyksiä huoltojoukolle. Täytin vesipullot ja havaitsin jättäneeni nesteytystabletit Peurakaltion hyttysmereen. Otin suun täyteen suolakurkkua ja lähdin hyvällä fiiliksellä tekemään nousua Ylläksen laelle. Aikaa oli kulunut tässä vaiheessa tasan 9 tuntia.

Hyvä fiilis otti takapakkia heti ensimmäisten ylämäkeen otettujen juoksuaskelten myötä; hetken paikallaan oleminen antoi polvikivulle mahdollisuuden palata ja sen se myös teki. Päätin kävellä koko matkan Ylläksen huipulle ja siten antaa polvelle armoa iskutuksesta. Puolivälin kohdalla alusta muuttui vaikeakulkuiseksi kivilouhokseksi, ja samalla aurinko paahtoi armottomasti suoraan niskaan. Join nousun aikana litran vettä, ja silti oli koko ajan jano. Loputtomalta tuntuneen kivikossa sinnittelyn jälkeen pääsin vihdoin huipulle, ja ilokseni huomasin polven kestävän taas juoksua. Lähdin laskemaan kohti Kellokasta ja seuraavaa huoltoa, mutta sekoitin saman tien reitin ilmeisesti maanrakentajan oranssien spray- merkintöjen kanssa ja löysin itseni louhikosta palloilemasta näkemättä ensimmäistäkään reittimerkkiä. Pyörin ympäriinsä, hölkkäsin takaisin päin ja tihrustin jokaiseen ilmansuuntaan. Saatoin kirota. Paikalle pelmahti mäessä ohittamani perusmatkalainen, joka näytti taas elämälle suunnan. Pitkä rinne alas ja loppupätkä Varkaankurun reittiä menivät todella hyvällä jalalla, ja tulin huoltoon ajassa 10.17. Matkaa oli takana 85 km.

Huollossa sain Annelta lötköpullollisen cokista, jonka vedin ykkösellä alas. Sain myös pyytämäni kolme nesteytystablettia, joista kiusakseni onnistuin pudottamaan kaksi samaan lötköön. Otin taas suun täyteen suolakurkkua, ja lähdin viimeiselle 14 kilometrin taipaleelle kohti Äkäslompoloa. Matkalle mahtuisi vielä raskas nousu Kesängille Pirunkurua myöten, ja aloin osoittamaan orastavaa väsymyksen merkkiä. Tajusin tämän itsekin, kun ääni petti vaimolle pauhaavaa rakkauttani tunnustaessa. 

Pätkä Pirunkurun nousulle on helppoa ulkoilupolkua, ja juoksu kulki mukavasti. Olin juonut loputtomaan janooni puolet tuplavahvuista nesteytysjuomaani, ja olo heilahti etovaksi kuin salamaniskusta. Koitin ottaa Noshtin vauhtikarkkia, mutta en saanut sitä uppoamaan. Olin säästänyt näitä kiinteämpiä energianlähteitä loppuun, ja geelit oli jo imeskelty parempiin suihin. Vaihdoin juoman pelkkään veteen. Reitin kääntyessä kohti Pirunkurun nousua alkoi jo yskittämään pahaenteisesti, ja noin puolivälissä vatsa tyhjentyi äänekkäästi, passelisti kahden lapsiperheen todistaessa tapahtumaa. 

Loppuluisussa. Kuva: Rami Valonen

Kesängin huiputuksen jälkeen aloin laskemaan helppokulkuista reittiä kohti noin 7 kilometrin päässä odottavaa maalia. Juoksu kulki edelleen hyvin, mutta olin nyt jäljessä energian- ja nesteen saannistani homman mentyä kirjaimellisesti kiville ja tämä alkoi tuntumaan heti. Muistin ottaneeni mukaan pussin Chimpanzee- karkkeja, ja sain nieltyä muutaman kokonaisena. Pitkän laskun loputtua korviin alkoi kantautumaan kisakeskuksen ääniä, ja lehmän laukkahan paranee tunnetusti sen haistaessa lähestyvän ladon. Juuri starttaavan 37 kilometrin kisan lähtö oli saanut hienosti porukkaa kadun varsille, ja maalikarsinassa lähtöä odottavan juoksukansan kannustaessa oli hieno tulla maaliin. Olin sen verran sekaisin, että olisin saattanut lähteä paukusta liikkeelle ellei ystävällinen järjestäjärouva olisi ohjeistanut minua kohteliaan päättäväisesti sivummalle kohti soppalautasta. Päivän epistola osaltani oli ohi. Kello pysähtyi aikaan 11.56.

Maalissa. Kuva: Guillem Casanova.

Kiitokset kanssajuoksijoille ja onnittelut kaikille maaliin päässeille, keli oli todella raaka ja maali jäi monelta näkemättä. Kiitos NUTS: in porukalle viimeisen päälle hyvin toimineista järjestelyistä (reitiltä eksymisen otan 99% omaan piikkiini), kiitos kannustajille niin paikan päällä kuin etänä, spesiaalikiitos Sisun juoksukavereille. Annelle kiitos kaikesta.

Nyt pari päivää kisan jälkeen juoksua makusteltuani jälkipyykin voisi tiivistää seuraavasti:

- alkuperäinen tavoite oli saada aikaan ehjä suoritus ja hyvä kokemus ensimmäisestä 100 km kisasta. Edellisen vuoden (2019) aikojen perusteella mietin aikaraamiksi 13 tuntia, mikä alittui mukavasti. Peurakaltio- Ylläsjärvi- osuuden himmailusta olisi ollut louhittavissa aikaa pois reilustikin, mutta toisaalta se olisi saattanut kostautua myöhemmässä vaiheessa. Voi siis olla tyytyväinen

- loppuvaiheen energiaongelmien välttämiseksi/ selättämiseksi energiaksi olisi hyvä olla useampaa sorttia tarjolla, nyt kaikki oli yhden kortin varassa ja se oli Musta Pekka

- salihousut ja vyölaukku naftaliinistä. Korona antoi hyvän (teko)syyn jättää voimaharjoittelu pois ohjelmasta, ja vaikutukset näkyvät nyt heikentyneenä jalkojen iskunkestävyytenä. Kunnon puolesta ei ollut mitään ongelmia    

 - karttaharjoitus ennen tapahtumaa. Pummasin muutama viikko takaperin SisuXtrailin 46 km kisassa parin kilometrin ketunlenkin, ja se näytti nyt jääneen tavaksi. Voisi olla hyödyllistä tietää tarkemmin minne on menossa niin ei tarvitse huutaa suutuksissaan ääntään käheäksi "offarilla"

- Suomen luonto on pohjattoman kaunis

Taustaa treenistä  

Mittavien ihmiskokeiden jälkeen olen löytänyt (ainakin itselleni) toimivan tavan harjoitella ultrasuorituksia varten. Vaikka tärkein ominaisuus onkin matalalla teholla tapahtuva, mahdollisimman taloudellinen eteneminen sen saavuttamiseksi tulee harjoitella muitakin energiantuottosysteemeitä kuin rasva- aineenvaihduntaa. Jos kisaspesifillä pitkäkestoisella peruskuntotreenillä tehdään perustukset, niin maksimaalisen hapenottokyvyn treeneillä saadaan katto mahdollisimman korkealle. Näiden välimaastossa operoitavalla vauhtikestävyysharjoittelulla saadaan tehokkuutta ja väljyyttä juoksuun.

Näiden periodisoinnin olen tehnyt niin, että mitä vähemmän kisaspesifiä osa- aluetta harjoittelen, sitä kauempana se on kisakaudesta. Eli ultramatkoja ajatellen treenikausi (tai blokki) alkaa maksimaalisen hapenottokyvyn treeneillä, kun aika usein kausi aloitetaan peruskunnon höyläämisellä. Seuraavaksi tehdään erilaisia vetoja, ja lopuksi mahdollisimman paljon kilpailua simuloivia treenejä.

Itselläni tämä tarkoitti seuraavaa:

- marras- joulukuussa maksimaalisia mäkivetoja Mt Keinukalliolla nousevalla progressiolla; 3 kertaa viikossa 3-6 vetoa. Vetojen kestot olivat kahden minuutin hujakoilla, ja lepojakso nelisen minuuttia

- alkuvuodesta aluksi 4-10 minuutin "maravauhtisia" vetoja vaihtelevassa maastossa, palautus yhtä pitkä kuin veto. Vetojen määrä niin, että työjakso maksimissaan 30 min. Yleensä tein kaksi tällaista treeniä viikossa

- seuraavaksi tasavauhtisia reippaita lenkkejä, alkaen tunnista aina kahteen ja puoleen. Yksi pidempi tai kaksi lyhyempää viikossa

- viimeisessä vaiheessa sitten pidempiä lenkkejä maastossa, verttitonneja tai useamman tunnin mäkitreenejä. Myös aamulla ja illalla tai back to back- henkeen peräkkäisinä päivinä

Edellä mainittujen treenien lisäksi juoksen huoltavia lenkkejä fiiliksen mukaan, keskimäärin juoksua tulee 6,64 päivänä viikossa :D

Tämä on toinen vuosi, kun treenailen edellä kuvatulla tavalla. Toimii itselleni hyvin: olen liikkunut ja urheillut koko ikäni, ja olen lähes 50- vuotiaana kirkkaasti parhaassa kunnossa koskaan. Myös pään osalta.

Nyt lepäillään hetki ja kaivetaan pyörä esiin, sitten takaisin juoksun pariin. Hyviä lenkkejä!