Montane

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Pyhä Tunturimaraton 43 km 10.8.2019


Musiikkisuositus: Flames

Tulihan se elokuu vihdoin viimein ja samalla "kauden" ensimmäinen pidempi kilpailu. Vieläpä Pyhällä, jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt, kesällä tai talvella. 

Kisaan valmistautuminen oli mennyt hyvissä merkeissä, tasaista ja laadukasta nousujohteista treeniä keväästä lähtien. Muutama viikko takaperin kovana treeninä juostu Loppi Trail sujui kovasta kelistä huolimatta mukavasti, ja viimeisenä kovana treeninä 10 päivää aikaisemmin juostu 32 km/ +1200 m harjoitus kulki sopivan kevyesti. Panostus vauhdikkaampaan juoksuun on tuonut askeleeseen enemmän lentoa, ja juoksu on taloudellisempaa. Kaikki siis hyvin. Ainoa kauhunhetki koettiin kisaviikon su-ma- yönä, kun hieman oireillut hartia kipeytyi joogan lopputulemana niin pahasti, että kättä ei voinut liikuttaa. Luottokiropraktikko DC Ville Heino sai kuitenkin sullottua minut johonkin hoitojen väliin heti maanantaina ja avasi takalukkoon menneet niskanikamat.

Tulimme Pyhälle norjalaisin siivin ja vuokra- auton voimin perjantai- iltapäivänä, juuri sopivasti ehtiäkseen pienelle herkistelylenkille ennen syömisiä ja kisakamojen välppäämisiä. Majoitus oli Pyhä Igloos- hotellissa, jota voi suositella lämpimästi.
Laitoin aamulla loput kamat kasaan ja tein neste- ja energiaplänit noin neljän tunnin reippailua varten. Reitillä olisi viisi huoltoa, joten kaksi lötköpulloa olisi riittävästi. Energiaksi otin kuusi ravintola- annosta (yhteensä 300 ml) Nosht- geeliä ja kaksi Nosht- chewsiä. Minigrippailin vielä nesteytys- ja suolatabut sekä särkylääkkeet ja sitten lähdettiinkin jo kohti starttiviivaa. Juoksin reilun kilometrin alkulämmittelyn ja menin lähtöviivalle tuttujen kanssa kihertämään hermostuneesti. 

Paukusta liikkeelle! Juoksimme edellisen illan ravistelulenkillä reitin alkupätkän, joten tiesin mitä tuleman piti torven törähtäessä. Alkukiihdytys, sata metriä nousua laskettelurinteeseen ja sitten laskettelua alas kuruun, puurallia pitkin Aittakurun porrasrallin kautta pidemmälle hiekkatiepätkälle. Vauhdikas ja sykkeet nostattava alku, siis. Porukasta erottui vajaan kymmenen juoksijan porukka, josta kolmen kärki karkasi hiljalleen horisonttiin. Kouvan kölninveden tuoksu haihtui noin neljän kilometrin jälkeen. Karhunjuomalammen viiden kilometrin huollosta mentiin pysähtymättä läpi, ja vitosen väliaika oli alle 25 minuuttia. 


Kuva: Poppis Suomela.

Poluille päästyämme juoksu alkoi tuntumaan hyvältä elimistön toettua shokkialusta, ja matka taittui todella reippaasti. Kympin kohdalla kello näytti 54 minuuttia, ja tässä vaiheessa oli jo tehty nousua Noitatunturin, Laakakeron ja Peurakeron rinteillä mukavasti. Huttuloman huoltopisteellä huomasin, että lötköpulloissani ei ole oikein mitään täytettävää ja geelishottikin oli unohtunut ottaa. Huollon jälkeen lähdetään nousemaan Huttutunturin rinteitä, minkä jälkeen tulee Kapusta. Maasto oli paikoin todella teknistä, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa pitkiä pätkiä mielipuolista kivikkoa. Juoksu oli välillä todella hankalaa, ja rytmin pitäminen suorastaan mahdotonta. Kapustan jälkeen aletaan laskettelemaan kohti Latvavaaran kääntöpaikkaa, ja helpon alustan siivittämänä matka taittui vauhdikkaasti. 20 kilometrin väliaika oli 1:45.

Huoltoon tultaessa huomasin taas, että olin tippunut vauhdin pitämisen ja teknisiin pätkiin keskittymisen lomassa neste- ja energiasuunnitelmani kelkasta totaalisesti. Alkutahdit loppureissulle alkoivat jo soimaan... 
Paluu Latvavaarasta kohti Huttulomaa tehdään eri reittiä kuin tullessa, mutta menosuunnan pitkä laskuosuus piti kuitenkin maksaa nousun muodossa takaisin. Hivuttavat nousut tuntuivat äkisti melko raskailta, ja hapen saaminen samalla työläältä. Tuntui kuin moottorista olisi tippunut yksi lohko pois, ja muutaman juoksijan porukkamme vauhdissa pysyminen oli koko ajan vaikeampaa. Noin 24 kilometrin kohdalla, pidemmässä louhikkoisessa nousussa se sitten iski. Kuolema. Hengittäminen tuntui lähinnä pillin läpi imemiseltä, ja vatsa meni krampinomaiseen kouristukseen. Jalkojen lihakset kiristyivät niin, että mäen juokseminen ei enää onnistunut. Jäin porukasta kuin takki Kynän narikkaan. Hetkellisesti tajuntaan iski kolossaalinen epätoivon ja vitutuksen sekasikiö; pää huusi jatkamaan juoksua mutta kroppa ei halunnut liikkua mihinkään. 

Annoin itselleni henkisen avokkaan naamaan ja selvitin faktat: olin neste- ja energiavajeessa ja se tulisi vaan hoitaa kuntoon. Kävelin hiljalleen pitkän mäen ylös asti samalla juoden molemmat pullot lähes tyhjäksi, söin yhden chewsin ja otin geeliä aimo tujauksen. Tein tätä kilometrin matkaa melkein yhdeksän minuuttia. Mäen päällä aloin hiljalleen hölkkäämään ja kiristin hiljalleen vauhtia. Back in the saddle! Tiesin että loppumatkasta tulisi vaikea, mutta maaliin pääsemisestä ei olisi huolta. 


Yllättävän teknistä polkua

Nestevajeen korjaamiseen meni lähes kaikki vedet, joten kilometrit ennen Huttuloman huoltoa (n 33 km) olivat aika tikkuisia. Sain kuitenkin pidettyä hyvää matkavauhtia yllä, joten olin ilmeisesti noussut kuolleista takaisin pitkän matkan juoksusta nauttimiseen. 30 kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut 2:40.

Otin Huttulomassa täydennykset pulloihini ja lähdin tekemään uuvuttavaa nousua Peurakeron, Laakakeron ja Noitatunturin rinteille. Lihasten kiristely ja kipu jaloissa alkoi kasvamaan louhikossa teutaroidessa, ja vedin pari kertaa kunnon pannut jalkojen toimiessa oman mielensä mukaan. Ihmettelen suuresti, ettei mitään ihmeempää sattunut. Otin suolaa ja pari särkylääkettä, mutta niistä ei tuntunut olevan kummemmin apua. Tämä pätkä oli reissun ylivoimaisesti hankalin vaihe. Hankala alusta, yhtämittainen nousu ja haaksirikkoinen mies ei ole voittava kombinaatio. Juostavilla osuuksilla sain kuitenkin taottua parempaa vauhtia, joten matka ainakin tuntui edistyvän. Sain jopa yhden minut kuolemanlaaksossa haahuillessani ohittaneen juoksijan kiinni, joten sijoitus kympin sakkiin voisi olla mahdollinen.


Kuva: Poppis Suomela

Lopulta louhikossa poukkoilu kääntyi voitoksi ja reitti kurvaa Annikinlammen kautta viimeiseen huoltoon Karhunjuomalammelle. Otin vettä ja suolaa suoraan paketista ja lähdin viimeisten kilometrien kimppuun. Ensin pari kilometriä ulkoilu- uraa pitkin ja sitten loppunousuun kohti Kultakeron huippua. Tulin nousun alkupätkän reippaasti kävellen ja samalla juoden kaikki jäljellä olevat nesteet.



Loppunousun kimpussa. Kuva: Juha Saastamoinen/ OneVision

Loppuosan noususta hölkkäsin aivan helvetinlieskoissa olevilla jaloillani, ja kurvasin kohti laskettelurinteen loppuluisua. Noin 50 metriä alas pudoteltuani toinen pohje vetäisi aivan nippuun, ja koitin venyttää sitä kiveä vasten painamalla ja huutamalla. Jompi kumpi näistä auttoi, ja pääsin painamaan kohti maalia. Vaikka jalkoihin sattuikin makoisasti, pidin vauhdin väkisin kovana. Maalikaaren ali tulin ajassa 4:06.





Kisan jälkeen mieli oli todella musta, koin mokanneeni juoksuni aivan alokasmaisella virheellä. Paukkuja olisi ollut parempaan suoritukseen, ja neljän tunnin olisi voinut alittaa reilustikin. Aika nopeasti murjottamisen tilalle tuli kuitenkin kuitenkin armollisuus itseään kohtaan ja ilo muiden onnistumisista joita maalialueella sai todistaa. Reitti on raskas ja kelikin oli aika haastava, joten jokainen maaliin päässyt on voittaja. Perseelleen menneistä kisoista oppii enemmän kuin täysin tuubiin menneistä, joten seuraavalla kerralla olen hieman viisaampi ja kokeneempi. Tämä oli myös hyvä muistutus siitä, että pitkää matkaa täytyy osata kunnioittaa. Sain itseni kiinni siitä, että ajattelin matkan olevan "vain" maraton ja sitä kautta helppo elimistölleni. Niinpä niin.
Kiitos kaikille kanssajuoksijoille (etenkin Heikille juttuseurasta, hieno juoksu!), kannustajille, järjestäjille, talkoolaisille ja muille hienon tapahtuman mahdollistaneille. Kiitos Sikakorven tiimille mukavasta seurasta. Kiitos Anne kaikesta.


Kengät: Hoka One One Evo Speedgoat
Juomaliivi: Montane Via Gecko
Shortsit: Montane 
Sukat: Stance Feel 360
Kello: Coros Apex