Montane

tiistai 8. lokakuuta 2019

Vaarojen Maraton 65 km 5.10.2019

Kuva: Aapo Laiho

Musiikkia: Tedeschi Trucks Band: Heavy

Lokakuun alku ja Vaarat, tämä on ollut syksyn resepti jo neljänä edellisenä vuotena. Ensimmäisellä kerralla maraton, sitten kaksi kertaa 88 km ultra ja viime vuonna uusi kertaalleen 130 km ultran reitin kiertävä 65 km matka. Sama Eteläpään nujuaminen oli ohjelmassa tänäkin vuonna.

Vaaroja edeltävät viikot olivat menneet mukavasti; Nuuksion keskeyttämiseen johtaneet syyt todettu flunssan jälkimainingeiksi jonkin vakavamman sijaan, ja valmistavana treeninä juostu Sipoonkorpi Trailin 30 km kisa meni ongelmitta. Muutenkin juoksu on ollut hyvää ja kaunista kuin elämä itse.

Sääennusteet kisapäivälle heittelivät laidasta laitaan, mutta loppuviikosta alkoi näyttää siltä että pääsemme nauttimaan ensilumen raikkaudesta viime vuotiseen tapaan. Lämpötila tulisi liikkumaan nollasta pariin lämpöasteeseen. Nämä seikat toivatkin eteen pari visaista kysymystä: a.) shortsit vai raukkikset ja 2.) mitkä kengät jalkaan. Sotkin trikooni perjantaina juostun avaavan lenkin tiimellyksessä, joten ensimmäinen ongelma ratkesi kuin itsestään (lisäksi olen asettanut henkiseksi trikoorajaksi 0 astetta ilman real feel- variaatioita (lapset on jo tehty)). Kenkien suhteen olikin visaisempaa, koska viime vuotisesta poiketen lumi ei tulisi ainakaan kokonaan sulamaan reitiltä yön aikana. Vaikka Hokan Evo Speedgoat onkin ollut viime aikoina ehdoton suosikkini, päädyin Evo Jawziin sen äärimmäisen aggressiivisen pohjakuvioinnin ansiosta. Lisäksi alusta reitillä on pääsääntöisesti pehmeää, joten erityistä vaimennusta ei hyttyssarjalainen tarvitsisi. 

Aamutoimet menivät rutiinilla, ja lähdimme kohti kisakeskusta reilut puoli tuntia ennen starttia. Puin pakollisiin varusteisiin kuuluvan kalvotakin liivin päälle aamun kylmyyttä torjumaan. Jouduimme odottelemaan parkkipaikalla kuljetusta pelipaikoille sen verran, että housuvalinta alkoi hieman mietityttämään. Ylös päästyämme hölkkäilin semihorkkaisena ympäriinsä saadakseni veren kiertämään. Tarkoitus oli laittaa takki reppuun ennen lähtöä, mutta päätin juosta se päällä muutaman kilometrin lämmetäkseni. Näytin tikkujalkaiselta penkki- hauispelleltä juomaliivini pullistellessa Montanen alla.

Muutaman minuutin viivästyksen jälkeen juoksukansa päästettiin lähtöpilttuusta laitumelle kirmaamaan. Tuttuun tapaan kärkeen lähti noin 10 juoksijan porukka, joka hiljalleen silppoutui pienemmiksi porukoiksi muutamien ensimmäisten kilometrien aikana. Olin päättänyt lähteä hieman rauhallisemmin liikkeelle säästääkseni menohaluja Eteläpään hankalaan maastoon ja toivottavasti vähän myös Ryläyksen selättämiseen. Juoksin alkupätkän Rykiniemen joen ylitykseen osin yksin ja osin jojoillen lopulta neljänneksi tulleen Jukka Nurmisen kanssa. Juoksu tuntui kulkevan mukavasti. Otin takin pois vasta noin kilometrin ennen Rykiniemen huoltoa, tunsin vasta silloin olevani tarpeeksi lämmennyt. Huollossa aika oli 1.55, kolme minuuttia edellisvuotta jäljessä.

Alusta oli ollut jo alkupätkällä "normaalia" hankalampi; lumi ja puista pudonneet lehdet peittivät alleen mutalillin ja kivet tehden juoksemisesta voimia vievää ryskäämistä. Kalliot olivat superliukkaita. Eteläpäässä tämä hankala alusta kumuloitui, kun maasto muuttuu monta kertaluokkaa haastavammaksi. Pienipiirteistä, sanoisi karttaharrastaja. Täyttä paskaa, sanon minä.
Maasto on niin syheröistä, että vaaroille nousu tapahtui osittain täysin huomaamatta. Corosiin tuli koko ajan kuitenkin tasaisesti lisää nousumetrejä.
Tuntui, että jokaisen askeleen joutui asettelemaan erikseen tukevaksi ja nilkkaa murtamattomaksi arvelevaansa kohtaan. Juoksun vauhti putosi kuin seinään. Tunnin verran könyttyäni huomasin, että reisi alkaa olemaan jo aika tyhjä. Olin pysynyt hyvin kaksi kertaa tunnissa- geeliaikataulussani, ja huomasin että minua alkaa etomaan aina noin viisi minuuttia geelin ottamisen jälkeen kun tavara alkaa imeytymään. Korvasin pari seuraavaa kertaa Noshtin chewsillä, ja ongelma poistui. Energian imeytyminen kuitenkin huolestutti.
Onneksi ruskan ja lumiharson värittämät maisemat olivat välillä huikaisevan upeita, ja mieli ei päässyt tummumaan pahemmin. Kirosin vain kerran. Olin Kiviniemen huollossa neljän ja puolen tunnin kohdalla, kymmenisen minuuttia edellisen vuoden ajasta jäljessä. Olin aika väsyksissä. Jalkalihaksissa alkoi olemaan jo kunnon kipuja, lisäksi vasen polvi vihoitteli kohtaloaan. Liukastellessa olin potkinut Evo Jawzien terävillä nappuloilla nilkat ja sääret verille.

Edellisestä vuodesta tiesin, että reissun pahin oli jo takana päin joten läksin kohti Ryläystä päättäväisin mielin. Reitillä oli nyt myös maratonin matkaajia, joten enää ei tarvitsisi tehdä matkaa yksin. Sain pidettyä ihan kelvollista vauhtia yllä, mutta välillä jäin selkä edellä vastaan tulevan letkan perään hetkellisesti mukavoitumaan ennen kuin patistin itseni kovempaan vauhtiin. Ohittaminen, varsinkin ylämäissä, vaati välillä yksinkertaisesti liikaa voimia. Keskityin vain liikkumiseen, nesteen ja energian säännölliseen ottamiseen ja pystyssä pysymiseen. Äkkiä vastaan tuli tuttu iso pyöreä kivi, joka tarkoittaa mielikuvissani loppuluisun alkamista. Kohta laskin jo pitkoksia pitkin alaspäin, ja seitsemäs Ryläyksen ylitys oli tosiasia. Hölkkäsin Peiponpellon huoltoon noin kuuden ja puolen tunnin ajassa. Tästä menisi maaliin vielä noin 1,5 tuntia.


Mummo mustissaan Ryläyksen jälkeen. Kuva: Kari Kuninkaanniemi
  
Huollon jälkeinen Mäkrän pitkä nousu oli pakko mennä kävellen, kun reisissä ei tuntunut olevan enää ruutihippuakaan tallella. Ikolanahon ylityksessä olisin halunnut juosta, mutta edellinen nousu poltti edelleen reisissä. Tämän jälkeisiä loivempia nousuja koitin hölkätä väkisin ylös. Pitkässä laskussa metsätielle en pystynyt laskemaan normaalia hyvää vauhtia; lopussa olevat reidet, kipuileva polvi ja kiviin potkitut varpaat pakottivat vähän himmaamaan. Viime vuonna jouduin kävelemään osia hivuttavasti nousevasta metsätiepätkästä, nyt juoksin sen sinapin maku suussa kokonaan. Aloin vilkuilemaan kelloa, ja huomasin kahdeksan tunnin alituksen olevan haarukassa jos saan itseni juoksemaan edes kelvollisesti. Lehmä pystyi jo haistamaan lähestyvän tallin. Paha- Kolin portaat kävelin rauhassa ylös ja join samalla reilusti. Otin chewsin. Kohta laskin jo liukkaita pitkoksia pitkin kohti laskettelurinnettä, jonka kylkeä sitten hölkkäsin taas ylöspäin. Vielä viimeinen pitkä lasku satamaan vievälle tielle, taas normaalivauhdista pari pykälää varovaisemmin. Jalat tuntuivat hauraalta kuin lasi. Juostuani tiepätkän lähdin tunkkaamaan loppunousua. Soitin samalla Annelle kun en voinut sitä huohottamiseltani tehdä Mäkrän nousussa. Tulossa ollaan, hitaasti mutta varmasti. Olin alunperin suunnitellut juoksevani näytösluonteisesti koko loppunousun, mutta näillä jaloilla siihen ei ollut mitään leseitä. Jyrkimmät pätkät jouduin kävelemään polvista käsillä avittaen. Vielä viimeinen töyräs ja sitten maalikaaren ali. Aika oli 7:55, yllätyksekseni vain 8 minuuttia viime vuotista aikaa perässä. Keli oli kuitenkin, ainakin minulle, muutaman kertaluokan raskaampi.



Maalissa. Kuva: OneVision

Juoksun jälkeisenä iltana olin satavarmasti sitä mieltä, että Vaarat olivat osaltani tässä. Tunsin, että en saanut koko potentiaaliani käyttöön ainakin itselleni todella huonosti sopivan maaston vuoksi. Kun joutuu töpöttelemään ja könyämään pari tuntia, vanha ruuna ei saa enää juoksua toimimaan normaalilla tavalla.
Nyt pari päivää savun hälvettyä en ole enää ihan niin varma. Josko vielä kerran?
Lopullinen totuus on kuitenkin se, että tämä Suomemme on aivan käsittämättömän kaunis ainutkertaisine luontoineen ja saada olla osa sitä on etuoikeus. Tokihan nämä polut ovat aina juostavissa, mutta tällaisissa tapahtumissa on itse juoksun lisäksi paljon muutakin. 

Kiitos järjestäjille, kanssajuoksijoille, kannustajille ja vapaaehtoisille hienosta kauden lopetuksesta! Kiitos juoksuseuran kamuille, reissuseuralle ja Annelle! Elämälle kiitos!

Nyt himmailen toivottavasti lokakuun ajan ja rupean sitten juoksupuuhiin ihan uudella kulmalla jonka olen tässä rakennellut. Juoksukiima on niin kova, että saa nähdä miten tuo himmailu lopulta onnistuu..

Varustenurkka:
Kengät: Hoka One One Evo Jawz
Juoksuliivi: Montane Gecko
Takki: Montane Minimus Stretch Ultra Jacket
Shortsit: Montane Razor
Paita: Montane Fang
Irtohihat: Montane Via Armguard
Hanskat: Montane Via Trail Glove
Lippis: Montane Cadenza Cap
Sukat: Stance
Aluspaita: Nike Pro Combat

Energiat sain Nosht- geelistä, jota oli mukana 4 kpl 150 ml lötköpulloa,
sekä 1 pkt (3 kpl) Nosht chewsiä.

Kamat toimivat loistavasti, kiitos siitä! 
    



  

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Sipoonkorpi Trail 30 km 21.9.2019


Musiikkia: Night Flight Orchestra: Satellite

Vaarojen valmistautumiseeni on kuulunut jo jokusen vuoden ajan pari viikkoa ennen Vaaroja kirmattava Sipoonkorpi Trail, ja matkana on ollut 30 km. Niin tänäkin vuonna. Lisäksi halusin käydä kokeilemassa keuhkojen/ hengityksen pelaamista Nuuksion DNF: ään johtaneiden ongelmien jälkeen. Minulla oli ollut myös vastoinkäymisiä vatsan kanssa alkuviikosta lähtien (ilmeisesti umpipussin tulehdus), ja sitäkin kautta hieman kysymysmerkkinen fiilis kunnosta. Kolille en lähtisi testaamaan josko mies olisi terve. Hakusessa oli siis reipasvauhtinen treenijuoksu all out- rypistyksen sijaan.

Jäin startissa vaihtamaan vielä kuulumisia, ja kympin ja 21: n kärki luikahti omille teilleen. Nostin vähän vauhtia ja pääsin reitin kuntoradalta polulle siirtyessä hyvään väliin työntämään. Edellä meni sekä kympin että 21: n kolmen kärki, takana tuntui olevan 2-3 juoksijaa. Vanhan Porvoontien tasaisella sain kelattua kympin kakkoseksi tulleen Toni Malmin kiinni, ja juoksin peesissä aina 6,5 kilometrin kohdalla olevalle juomapisteelle josta kympin reitti reitti erosi pidemmiltä matkoilta. Olin lähtenyt reissuun ilman omia juomia, joten join pari mukillista vettä ja jatkoin matkaa. Edessä, eikä sen koommin takanakaan, näkynyt ketään. 

Juoksu kulki todella mukavasti, ja kokeilin välillä nostaa intensiteettiä anakynnyksen hujakoille. Ilokseni huomasin, että keuhkot pelaavat normaalisti. Kolmenkympin ja puolikkaan erkaantuessa reitillä on nätisti sanottuna pienipiirteisempää alustaa, jossa juoksun rytmittäminen käy hankalammaksi ja vauhti putoaa väistämättä. Kympin väliaika oli kuitenkin karvan alle 50 minuuttia, joten alkuvauhti oli ollut hyvä varsinkin kepeään juoksutuntumaan peilaten. 

Järjestäjän jakaman reittikartan mukaan noin 12 km: n kohdalla piti olla juomaa tarjolla, mutta ilmeisesti pistettä oltiin vasta pystyttämässä kun siitä ohi menin. Kyseisen kohdan jälkeinen hakkuuaukea tarjosi polkujuoksuympyröissä hieman eksoottisempaa tukinpyöritystä, kun aukossa työssä oleva metsäkone oli kasannut runkoja poikittain polun päälle. Niiden kiertäminen olisi vaatinut ryteikössä paarustamista, joten juoksin runkoja pitkin loikkien. 
Parin kilometrin jälkeen sakkolenkki yhtyi 21: n reittiin, ja aloin jo kaipaamaan juotavaa. Juoksu oli edelleen hyvää, ja juoksutuntuma heilui siinä aerobisen kynnyksen molemmin puolin. Kalkkiruukin parkkipaikan juomapiste tuli noin 17 km kohdalla, otin taas pari mukillista vettä ja jatkoin matkaa Brännbergetin lenkille. 

Matkaa tehdään ulkoilureittiä pitkin, ja ihmetyksekseni siinä tuli vastaan muutamia puolikkaan juoksijoita sekä selkä että naama edellä. Mietin josko lenkki tehdään jostain syystä edestakaisena pätkänä. Tästä ei kuitenkaan ollut merkkejä, vaan reitti kääntyi normaalisti Brännbergetiltä takaisin Kalkkiruukkia kohti. Jostain syystä osa porukasta oli juossut ko luupin vastakarvaan.
Hörppäsin taas Kalkkiruukin parkkipaikan juomapisteellä pari mukia vettä ja lähdin työntämään reitin loppuosuutta. Matkaa oli mittarissa noin 23 kilometriä, ja kaikkein terävin tuoreus jaloista alkoi jo kaikkoamaan. 

Pari kilometriä juostuani ohitin numeron mukaan jonkun kolmenkympin juoksijan, mitä ihmettelin melkoisesti. En ollut nähnyt ketään edessä saati takana sitten 6,5 kilometrin. Tästä hetken matkaa jatkettuani vastaan juoksi (siis vastavirtaan) kaksi sarjani juoksijaa ja kyseli onko vastaan tullut juoksijoita. Kysymys tuli jotenkin niin oudosta tulokulmasta, etten osannut oikein vastata mitään. Viimeiseen kahteen tuntiin en ollut mitään muuta nähnytkään, jos takalenkillä lähes jaloista lähtenyttä haukkaa ei oteta lukuun. Reitiltä harhautuminen tuntui olevan päivän teema.

Jota sitten harjoitin itsekin, kun harhauduin Bisa- järven viereissä olevalta nyppylältä laskiessani kohti leveää avo- ojaa. Reitti oli kääntynyt heti mäen alta vasempaan ja teki parinkymmenen metrin silmukan ja jatkui ojan takana. Olin kuin Carl Lewis kelaamassa alkuvauhtia kohti lankkua alas mäkeä pyyhältäessäni, joten ajattelin hypätä ojan vastapenkkaan. Ponnistavaksi suunnittelemani jalan osuessa ojan penkkaan se luhistui allani ja vajosin köli edellä paikalliseen Kolera- altaaseen. Ojan pohja oli niin pehmeä että olin saman tien kainaloita myöden paskan hajuisessa suolillissä, ja jalat tuntuivat vain painuvan syvemmälle. Jopa siinä määrin, että tikapuuhermosto käskytti yläkroppaa suorittamaan voimakkaita kroolausliikkeitä ettei maallinen vaellukseni päättyisi kohtuuttoman noloon ojaan hukkumiseen. Sain raavittua itseni pehmeää penkkaa pitkin vastarannalle, ja jouduin tekemään töitä että sain kylmettyneet jalat taas juoksuun. 

Onnekseni matkaa ei ollut tästä enää kuin muutama kilometri, ja sain kroppanikin lämpenemään. Pian könysin viimeisen nousun tieltä ylös, poukkoilin sen jälkeisen polkupätkän ja sitten olinkin jo Kuusijärveä kiertävällä kuntoradalla. Tulin maaliin ajassa 2:25. 

Yllätysten päivä jatkui, kun maalissa oli jo kaksi sarjani juoksijaa selvittelemässä sijoituksia järjestävän tahon kanssa. Vertailimme kelloja, ja kavereilla oli kolmisen kilometriä minua vähemmän mittarissa. Aloin vaipumaan märissä kamoissani sellaiseen horkkaan, että jätin jälkipyykin sikseen ja lähdin autolle pujahtamaan johonkin mukavampaan ja kuivempaan asusteeseen. Tarkoitus oli juosta vielä kympin verran kisan päälle, mutta likomärissä vaatteissa tällä saisi itsensä vain kipeäksi.

Juoksun suhteen kisa oli menestys; hengitysoireet loistivat poissaolollaan, ja vatsakin toimi normaalisti eikä kipuillut juostessa kuten alkuviikosta. Sipoonkorven reitit ja maisemat ovat aivan huiput. Järjestävälle taholle voisi antaa sellaista palautetta, että tapahtumaan enemmän panostamalla siitä saisi aivan toisen kokoluokan kilpailun ja vahvemman kokemuksen juoksijoille. Vähän paremmat oheistoimet, sosiaalisen median haltuunotto ja reitillä olevaan huoltoon satsaaminen maksaisivat itsensä korkoineen takaisin. Sijanti ja saavutettavuus ovat aivan omalla tasollaan, minkä johdosta Sipoonkorpi Trailista voisi tulla vaikka kuinka suosittu tapahtuma. Myös tuloslistan voisi päivittää niiltä osin kun reitin oikomista on tapahtunut.

Nyt vaatteet pesuun ja ajatukset kohti Vaaroja.

Kenkävalinta oli Hokan Evo Jawz, ja ne toimivat hiekkatiestä mutaan vaihtelevassa alustassa loistavasti (ja myös räpylöinä uidessa).

Energiana mukana oli 150 ml Nosht- geeliä.

Tulokset löytyvät täältä.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Nuuksio70 Trail Ultra 7.9.2019 (DNF)




Musiikkia: Royal Republic: Anna- Leigh

Blogisivuni liikenne piristyy kummasti juoksutapahtumien jälkeen, ilmeisesti sukulaiset käyvät kurkkimassa josko olisin jotain kisasta raapustanut. Tämän vuoden Nuuksion jälkeen meinasin jättää blogipostauksen morkkiksessani kokonaan kirjoittamatta, mutta aina niin sydämenviisas avovaimoni laittoi minut kuriin ja nuhteeseen. Ketään ei kuulemma kiinnosta lukea siitä kun kaikki on perhosia ja yksisarvisia, mutta kesken jääneen kisan draama ja tragedia sen sijaan voisi oikeasti olla kiinnostava aihe. Aihe, joka meille jokaiselle tulee jossain välissä vastaan. 

Kisaa edeltävä jakso Pyhän jälkeen meni oikein mukavasti, tosin minulle tuli kotiin päästyäni nuha joka kesti parisen viikkoa. Limaisuutta, mutta ei mitään keuhkoihin asti vaikuttavaa. Niinpä siis juoksin suunnitelmani mukaan. Ensimmäinen viikko kevyesti, sitten noin 140 kilometrin viikko jossa yksi 40+25 km back-to-back- treeni, sen jälkeen kevyempi viikko ja sitten oltiinkin jo kisaviikossa. Kroppa tuntui heti Pyhän jälkeen hyvältä eikä mitään ongelmia ollut.

Kisan startti oli klo 6, mikä tarkoitti herätystä ennen neljää että sai kauhottua puurot ja maapähkinävoit ajoissa vatsaan sulamaan. Sitten auton keula sumussa kohti Nuuksiota. Tulin paikalle puolisen tuntia ennen starttia, ja lähdin saman tien hölkkäämään elimistöä hereille. Oli todella kylmä, pidin untuvatakkia päällä juostessani. Nurmikko oli kuurassa.

Lähdimme paukusta aika hyvää vauhtia liikkeelle. Tähän vauhtiin ei kovin montaa juoksijaa lähtenyt, ja jo parin kilometrin jälkeen Juuso ja Tomi olivat menneet menojaan. Itse jäin siinä vaiheessa sijoilla 3-5 juoksevaan porukkaan (Osmo Liimataisen ja Timo Sereniuksen kanssa), ja pian perässä ei näkynyt mitään liikettä. Matka meni mukavasti, ja juoksu tuntui hyvältä. Ainoa takapakki oli muutaman kilometrin jälkeen tapahtunut toisen lötköpullon rikkoutuminen, sain äkisti korkin naamaani ja puolet pullon vedestä paidalleni. Sain pelastettua puolet vedestä pitämällä peukaloa kadonneen korkin päällä. Reitin huoltopisteet olisivat liian pitkät yhdellä pullolla pärjätäkseni, mutta ajattelin kompensoida tämän juomalla huolloissa pullollisen "varastoon". Pyhän kokemuksesta viisastuneena aloitin nesteen ja energian ottamisen suunnitellusti. 
Swinghillin mäkeä kiivetessä ylärinteessä näkyi Tomi, jonka askellus ei näyttänyt kovin hyvältä. Matka taisikin loppua siihen huoltoon. Nopea vesitäydennys ja takaisin hevosen selkään, nyt olimme sijoilla 2-4. Oli puhetta juosta kimpassa loppuun ja mennä maaliin pituusjärjestyksessä, mutta ei oikein päästy selvyyteen olisiko järjestys nouseva vai laskeva.


Swinghill aamun sumussa. Kuva: Rami Valonen

Vauhti pysyi hyvänä, ja 20 km väliaika oli 1:48. Ultran lisälenkiltä takaisin Classicin reitille päästyämme aloin kokemaan ensimmäisiä ei- toivottuja tuntemuksia hengityksessä. Pienenkin mäen kohdalla tuntui ettei saanut riittävästi happea, ja juomisen jälkeen kesti puolisen minuuttia että hengitys tasaantui normaaliksi. Kokeilin pudottaa vauhtia, ja tämä toimikin hetkellisesti. Ajattelin juosta seuraavaan huoltoon asti helppoa matkavauhtia, ja katsoa josko vauhtia pystyisi nostamaan sen jälkeen. Otin nestettä ja energiaa kellon tarkkuudella. 
Aika nopeasti huomasin, että helppo vauhti on koko ajan hitaampaa ja että hengitys takkuaa jo tasaisellakin. Tajusin myös, että happi ei enää kulje lihaksiin niinkuin pitäisi. Juurakossa ja kallioilla juoksu meni rytmittömäksi poukkoiluksi, ainoastaan tasaisilla neulaspoluilla pystyin ylläpitämään siedettävää juoksua. Pienenkin nousun jälkeen jouduin vetämään happea koko kropan voimin haukkaamalla, kun normaali hengitys ei elämän eliksiiriä mihinkään kuskannut. Reilun kolmen kympin huoltoon tullessa kaikki navasta alaspäin sijaitsevat lihakseni olivat aivan tukossa ja säälimättömän kipeät. Ajattelin kuitenkin raahautua seuraavaan huoltoon (väli olisi noin 13 km), ja arvioida tilannetta siellä.

Hetkellinen seisahtuminen huollossa sai jalat vielä enemmän jumiin, ja juoksun päälle pääseminen vaati kaiken keskittymisen. Vaeltelin kipuluolassa. Huollon jälkeen aletaan tekemään nousua parin kilometrin verran, ja koko tämän ajan tuntui kuin pääni olisi muovipussin sisällä. Happea ei tullut tarpeeksi keuhkoille, koko ajan työtä tekevistä jaloista puhumattakaan. Olin tuhkaämpärikunnossa. Juostessani Kattilaa kohti vievää suoraa tein keskeyttämispäätöksen. Jos juoksisin vielä kolmisen tuntia happivajeessa kärvistelevillä jaloillani, saattaisin tehdä niille jotain suurempaa vahinkoa joka laittaisi pillit pussiin tämän kauden osalta. Jos nyt ikinä pääsisin maaliin. Himmasin kävelyyn ja pysähdyin. Sammutin GPS: n.
Hetken istuttuani Kattilan levähdyspaikan penkillä raatokyytiä odotellessani tajusin, että en pystyisi enää edes lähtemään juoksuun, jalat olivat kuin vierasta kudosta. Tästäkin huolimatta koin lähes häpeän kaltaista tunnetta, pettymyksestä ja murheesta puhumattakaan. Koin myös pettäneeni minuun luottaneet ja minulta hyvää suoritusta odottaneet ihmiset, vaikka tällaisia todellisuudessa tuskin onkaan.

Kummallinen on ihmisen mieli.    

Tuloksellisesti onnistuneen kilpailun jälkeisessä euforiassa voi olla vaikea jäsentää asioita, jotka onnistumiseen erityisesti vaikuttivat. Myös matkan aikana kohdatut ja selätetyt ongelmat unohtuvat tai haalistuvat hyvän juoksun jälkeen, ja niistä saatu oppi jää niittämättä. Onnistuminen ei sinkoa oppimiskäyrälle eikä itsekritiikki menesty hyvänolontunteessa.

Epäonnistuneen kilpailun jälkeen mieli sen sijaan on paljon avoimempi käsittelemään negatiivisia asioita, usein jopa jumittumiseen asti. Ajatus palaa vähän väliä suoritukseen, ja sitä huomaa miettivänsä erilaisia skenaarioita epäonnistumisen tai keskeyttämisen syihin. Google on ahkerassa käytössä.

Omalla kohdallani se saattoi olla kropassa edelleen jylläävä flunssapöpö tai sitten jotain muuta. Olen tässä tuskassani lukenut liudan urheilijoiden ei- astmaperäisistä hengitysongelmista (EIB, EILO, HAC) kertovia kirjoituksia ja siten sivistänyt itseäni tiedostavammaksi juoksijaksi. Ehkä minulla ei mitään tällaista ole, mutta ainakin olen nyt hitusen viisaampi kuin ennen Nuuksiota.

Faktisen tiedon ja oppimisen lisäksi ultrajuoksun harrastamiseen pitäisi osata liittää myös armollisuutta itseään kohtaan. Pitkän suorituksen aikana tulee vaikeita hetkiä, ja niistä suurimmasta osasta pääsee yli kun liikkuu, syö ja juo. On olemassa kuitenkin syitä, joiden perusteella saa ja pitää jättää homma kesken. Tällaisen tilanteen sattuessa tulisi oppia olemaan itselleen vähemmän ankara. Päähän pitää ottaa, mutta itseruoskinta pitäisi osata jättää vain treenien repertuaariin.   

Oman kesken jääneen kisan märehtimisen sijaan voisi olla hyvä kääntää katse pois peilistä muihin juoksijoihin. Monesti yleinen kiinnostus kisoissa kohdistuu kärjen vauhtiin ja etujoukossa maaliin päässeisiin. Kun itse joutuu jättämään kisan kesken syystä tai toisesta, osaa arvostaa jokaista maaliin päässyttä ihan uudella tavalla. Itse asiassa kisan loppupäässä maaliin saapuva on tehnyt kertaluokkaa kovemman homman olemalla liikkeessä usein tuntikausia eliittiä kauemmin. Tämä juuri tekee ultrajuoksusta mahtavan lajin: jokainen maaliin päässyt on voittaja, ja kaikki reitillä uurastavat tuottavat saman inspiraatioruiskeen.

Nyt lepäilen vähän aikaa ja puuhailen muita juttuja. Esimerkiksi luen, pöydällä on menossa yhtä aikaa Jason Koopin Training Essentials for Ultrarunning: How to Train Smarter, Race Faster, and Maximize Your Ultramarathon Performance ja Kilianin Run Or Die (jonka nimi on hitusen ristiriidassa tämän blogitekstin kanssa). Jonkun viikon päässä siintää Vaarojen 65 km, jonne lähden varmasti täynnä menohaluja.

Hyviä lenkkejä!


sunnuntai 11. elokuuta 2019

Pyhä Tunturimaraton 43 km 10.8.2019


Musiikkisuositus: Flames

Tulihan se elokuu vihdoin viimein ja samalla "kauden" ensimmäinen pidempi kilpailu. Vieläpä Pyhällä, jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt, kesällä tai talvella. 

Kisaan valmistautuminen oli mennyt hyvissä merkeissä, tasaista ja laadukasta nousujohteista treeniä keväästä lähtien. Muutama viikko takaperin kovana treeninä juostu Loppi Trail sujui kovasta kelistä huolimatta mukavasti, ja viimeisenä kovana treeninä 10 päivää aikaisemmin juostu 32 km/ +1200 m harjoitus kulki sopivan kevyesti. Panostus vauhdikkaampaan juoksuun on tuonut askeleeseen enemmän lentoa, ja juoksu on taloudellisempaa. Kaikki siis hyvin. Ainoa kauhunhetki koettiin kisaviikon su-ma- yönä, kun hieman oireillut hartia kipeytyi joogan lopputulemana niin pahasti, että kättä ei voinut liikuttaa. Luottokiropraktikko DC Ville Heino sai kuitenkin sullottua minut johonkin hoitojen väliin heti maanantaina ja avasi takalukkoon menneet niskanikamat.

Tulimme Pyhälle norjalaisin siivin ja vuokra- auton voimin perjantai- iltapäivänä, juuri sopivasti ehtiäkseen pienelle herkistelylenkille ennen syömisiä ja kisakamojen välppäämisiä. Majoitus oli Pyhä Igloos- hotellissa, jota voi suositella lämpimästi.
Laitoin aamulla loput kamat kasaan ja tein neste- ja energiaplänit noin neljän tunnin reippailua varten. Reitillä olisi viisi huoltoa, joten kaksi lötköpulloa olisi riittävästi. Energiaksi otin kuusi ravintola- annosta (yhteensä 300 ml) Nosht- geeliä ja kaksi Nosht- chewsiä. Minigrippailin vielä nesteytys- ja suolatabut sekä särkylääkkeet ja sitten lähdettiinkin jo kohti starttiviivaa. Juoksin reilun kilometrin alkulämmittelyn ja menin lähtöviivalle tuttujen kanssa kihertämään hermostuneesti. 

Paukusta liikkeelle! Juoksimme edellisen illan ravistelulenkillä reitin alkupätkän, joten tiesin mitä tuleman piti torven törähtäessä. Alkukiihdytys, sata metriä nousua laskettelurinteeseen ja sitten laskettelua alas kuruun, puurallia pitkin Aittakurun porrasrallin kautta pidemmälle hiekkatiepätkälle. Vauhdikas ja sykkeet nostattava alku, siis. Porukasta erottui vajaan kymmenen juoksijan porukka, josta kolmen kärki karkasi hiljalleen horisonttiin. Kouvan kölninveden tuoksu haihtui noin neljän kilometrin jälkeen. Karhunjuomalammen viiden kilometrin huollosta mentiin pysähtymättä läpi, ja vitosen väliaika oli alle 25 minuuttia. 


Kuva: Poppis Suomela.

Poluille päästyämme juoksu alkoi tuntumaan hyvältä elimistön toettua shokkialusta, ja matka taittui todella reippaasti. Kympin kohdalla kello näytti 54 minuuttia, ja tässä vaiheessa oli jo tehty nousua Noitatunturin, Laakakeron ja Peurakeron rinteillä mukavasti. Huttuloman huoltopisteellä huomasin, että lötköpulloissani ei ole oikein mitään täytettävää ja geelishottikin oli unohtunut ottaa. Huollon jälkeen lähdetään nousemaan Huttutunturin rinteitä, minkä jälkeen tulee Kapusta. Maasto oli paikoin todella teknistä, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa pitkiä pätkiä mielipuolista kivikkoa. Juoksu oli välillä todella hankalaa, ja rytmin pitäminen suorastaan mahdotonta. Kapustan jälkeen aletaan laskettelemaan kohti Latvavaaran kääntöpaikkaa, ja helpon alustan siivittämänä matka taittui vauhdikkaasti. 20 kilometrin väliaika oli 1:45.

Huoltoon tultaessa huomasin taas, että olin tippunut vauhdin pitämisen ja teknisiin pätkiin keskittymisen lomassa neste- ja energiasuunnitelmani kelkasta totaalisesti. Alkutahdit loppureissulle alkoivat jo soimaan... 
Paluu Latvavaarasta kohti Huttulomaa tehdään eri reittiä kuin tullessa, mutta menosuunnan pitkä laskuosuus piti kuitenkin maksaa nousun muodossa takaisin. Hivuttavat nousut tuntuivat äkisti melko raskailta, ja hapen saaminen samalla työläältä. Tuntui kuin moottorista olisi tippunut yksi lohko pois, ja muutaman juoksijan porukkamme vauhdissa pysyminen oli koko ajan vaikeampaa. Noin 24 kilometrin kohdalla, pidemmässä louhikkoisessa nousussa se sitten iski. Kuolema. Hengittäminen tuntui lähinnä pillin läpi imemiseltä, ja vatsa meni krampinomaiseen kouristukseen. Jalkojen lihakset kiristyivät niin, että mäen juokseminen ei enää onnistunut. Jäin porukasta kuin takki Kynän narikkaan. Hetkellisesti tajuntaan iski kolossaalinen epätoivon ja vitutuksen sekasikiö; pää huusi jatkamaan juoksua mutta kroppa ei halunnut liikkua mihinkään. 

Annoin itselleni henkisen avokkaan naamaan ja selvitin faktat: olin neste- ja energiavajeessa ja se tulisi vaan hoitaa kuntoon. Kävelin hiljalleen pitkän mäen ylös asti samalla juoden molemmat pullot lähes tyhjäksi, söin yhden chewsin ja otin geeliä aimo tujauksen. Tein tätä kilometrin matkaa melkein yhdeksän minuuttia. Mäen päällä aloin hiljalleen hölkkäämään ja kiristin hiljalleen vauhtia. Back in the saddle! Tiesin että loppumatkasta tulisi vaikea, mutta maaliin pääsemisestä ei olisi huolta. 


Yllättävän teknistä polkua

Nestevajeen korjaamiseen meni lähes kaikki vedet, joten kilometrit ennen Huttuloman huoltoa (n 33 km) olivat aika tikkuisia. Sain kuitenkin pidettyä hyvää matkavauhtia yllä, joten olin ilmeisesti noussut kuolleista takaisin pitkän matkan juoksusta nauttimiseen. 30 kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut 2:40.

Otin Huttulomassa täydennykset pulloihini ja lähdin tekemään uuvuttavaa nousua Peurakeron, Laakakeron ja Noitatunturin rinteille. Lihasten kiristely ja kipu jaloissa alkoi kasvamaan louhikossa teutaroidessa, ja vedin pari kertaa kunnon pannut jalkojen toimiessa oman mielensä mukaan. Ihmettelen suuresti, ettei mitään ihmeempää sattunut. Otin suolaa ja pari särkylääkettä, mutta niistä ei tuntunut olevan kummemmin apua. Tämä pätkä oli reissun ylivoimaisesti hankalin vaihe. Hankala alusta, yhtämittainen nousu ja haaksirikkoinen mies ei ole voittava kombinaatio. Juostavilla osuuksilla sain kuitenkin taottua parempaa vauhtia, joten matka ainakin tuntui edistyvän. Sain jopa yhden minut kuolemanlaaksossa haahuillessani ohittaneen juoksijan kiinni, joten sijoitus kympin sakkiin voisi olla mahdollinen.


Kuva: Poppis Suomela

Lopulta louhikossa poukkoilu kääntyi voitoksi ja reitti kurvaa Annikinlammen kautta viimeiseen huoltoon Karhunjuomalammelle. Otin vettä ja suolaa suoraan paketista ja lähdin viimeisten kilometrien kimppuun. Ensin pari kilometriä ulkoilu- uraa pitkin ja sitten loppunousuun kohti Kultakeron huippua. Tulin nousun alkupätkän reippaasti kävellen ja samalla juoden kaikki jäljellä olevat nesteet.



Loppunousun kimpussa. Kuva: Juha Saastamoinen/ OneVision

Loppuosan noususta hölkkäsin aivan helvetinlieskoissa olevilla jaloillani, ja kurvasin kohti laskettelurinteen loppuluisua. Noin 50 metriä alas pudoteltuani toinen pohje vetäisi aivan nippuun, ja koitin venyttää sitä kiveä vasten painamalla ja huutamalla. Jompi kumpi näistä auttoi, ja pääsin painamaan kohti maalia. Vaikka jalkoihin sattuikin makoisasti, pidin vauhdin väkisin kovana. Maalikaaren ali tulin ajassa 4:06.





Kisan jälkeen mieli oli todella musta, koin mokanneeni juoksuni aivan alokasmaisella virheellä. Paukkuja olisi ollut parempaan suoritukseen, ja neljän tunnin olisi voinut alittaa reilustikin. Aika nopeasti murjottamisen tilalle tuli kuitenkin kuitenkin armollisuus itseään kohtaan ja ilo muiden onnistumisista joita maalialueella sai todistaa. Reitti on raskas ja kelikin oli aika haastava, joten jokainen maaliin päässyt on voittaja. Perseelleen menneistä kisoista oppii enemmän kuin täysin tuubiin menneistä, joten seuraavalla kerralla olen hieman viisaampi ja kokeneempi. Tämä oli myös hyvä muistutus siitä, että pitkää matkaa täytyy osata kunnioittaa. Sain itseni kiinni siitä, että ajattelin matkan olevan "vain" maraton ja sitä kautta helppo elimistölleni. Niinpä niin.
Kiitos kaikille kanssajuoksijoille (etenkin Heikille juttuseurasta, hieno juoksu!), kannustajille, järjestäjille, talkoolaisille ja muille hienon tapahtuman mahdollistaneille. Kiitos Sikakorven tiimille mukavasta seurasta. Kiitos Anne kaikesta.


Kengät: Hoka One One Evo Speedgoat
Juomaliivi: Montane Via Gecko
Shortsit: Montane 
Sukat: Stance Feel 360
Kello: Coros Apex    

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Testipenkissä Nosht- geelit kestävyysurheilijoille




Olen jo pidempään puntaroinut kilpailujen ja pidempien harjoitusteni syömisiäni ja sitä, mistä saisin tarvittavan energian ilman mahdollisia vatsavaivoja ja muita ongelmia. Olen vuosia luottanut "YläVitosen" geeleihin, mutta nyt lähes kahden vuoden sokerittomuuden jälkeen sen sisältämä maltodekstriini on alkanut antamaan piikinomaisen tunteen energian saannissa ja niiden maku on alkanut tuntumaan yksinkertaisesti liian äklömakealta. Lisäksi- varsinkin pidemmillä matkoilla- tulee jossain välissä tarve kiinteämmässä muodossa olevalle energialle, jonka lähteenä haluaisin käyttää jotain muuta kuin suklaata tai vastaavaa höttöä jonka imeytymisestä ja sisällön tuomasta energiasta ei ole mitään varmuutta(suorituksen aikaista energiapolitiikkaa on hyvä tuntea sen verran, että osaa suunnitella matkalla tarvitsemansa energian. Elimistö käyttää kestävyyssuorituksessa pääasiallisena energianlähteenä rasvaa. Toimiakseen optimaalisesti tämä prosessi tarvitsee kylkeensä (yksinkertaista) hiilihydraattia, mitä elimistö ottaa suorituksen aikana rajallisesti vastaan. Tällaisena määränä käytetään yleisesti arvoa gramma/ minuutti, minkä tuloksena päästään Elon laskuopin mukaanlukemaan 60 grammaa tunnissa). Toivoin löytäväni jotain luonnollista, loppuun asti mietittyä, kestävää, oikeasti maukasta, terveellistä. Toimivaa.

Olikin aivan huippua, kun aiemmin tänä vuonna huomasin tällaisia tuotteita löytyvän. Vielä superimpaa oli, että nämä tuotteet kehittää ja valmistaa suomalainen Nosht jonka taustajoukoissa vaikuttaa niin urheilun kuin ravintoasioiden asiantuntijoita ja osaajia. Tuotteet ovat kasvisperäisiä ja FODMAP- ruokavalion mukaisia (imeytymättömien hiilihydraattien määrä karsittu), ja niiden kehityksessä on panostettu vatsaystävällisyyteen ja toiminnallisuuteen makua unohtamatta.

Tuotteet on jaettu kolmeen kategoriaan: energia, proteiini ja nesteytys. Energiatuoteryhmästä löytyy geelit ja chewsit sekä esimerkiksi terveellisinä välipaloina toimivat Vegetable Candies- kasvikset. 

Geelien hiilihydraatti tulee ruokosokerista ja rypälesokerista; glukoosin ja fruktoosin suhde on optimi 2:1. Lisäksi mukana on mausta riippuen eri täysmehua ja öljyä (makua tuomaan), C- vitamiiniä ja liukenevaa kaurakuitua verensokerin vaihtelua tasaamaan. Elektrolyyttipuoli tulee puhdistamattomasta merisuolasta. Geeli on pakattu 250 ml pulloon, ja tämä määrä on 5 annosta. Yhdessä annoksessa on 25 grammaa hiilihydraattia.  
Makuja on kolme: Salted Lemon, Cranberry & Peppermint ja Bilberry & Eucalyptus. 


Geelin ravintoarvot


Testasin Noshtin energiageeliä noin 3,5 tunnin vuoristojuoksulla, lämpötila oli lähtiessä noin +20 ja lenkin lopussa +30. Otan harjoituslenkillä yleensä kisatilannetta vähemmän energiaa opettaakseni elimistöä tulemaan toimeen vähemmällä, ja tälle lenkille otin mukaan pullollisen mustikka- eukalyptusgeeliä. Otin varuiksi mukaan myös suolatabletteja, mutta tarkoitus oli testata Noshtin geelin elektrolyyttien riittävyyttä kuumissa oloissa (jos ongelmia ei olisi, niitä tuskin olisi kotimaan kisoissakaan). 
Otan useimmiten pitkällä lenkillä ensimmäisen kerran geelin noin tunnin- puolentoista kuluttua liikkeelle lähtemisestä (jos olen syönyt aamupalan), koska aamiainen on vielä "putkessa". Tällä lenkillä otin sen hieman myöhemmin, päästyäni ensimmäiselle huipulle. Lenkin alku kesti 1h 45 minuuttia, ja se oli jatkuvaa nousua merenpinnasta 1150 metriin. Kropassa alkoi jo tuntumaan väsymystä ja pientä nuukahtamista, joten lisäenergia oli tarpeen. Noshtin geeli on tavallista hieman nestemäisempää koostumukseltaan, joten sen alas saamiseen ei tarvita vettä. Mustikka-eukalyptus on makuna hieman karvas ja piristävä, ja eukalyptuksesta jää mukava jälkilöyly suuhun. Liikkeellä ollessani en huomannut mitään piikkiä energiatasossa, vaan energia vapautuu selvästi tasaisemmin. Otin loppulenkin ajan geeliä noin puolen tunnin välein, ja energiatasot pysyivät hyvinä loppuun asti. On huomattava, että tuttu pitkän lenkin jälkeinen Floridan kokoinen nälkä loisti poissaolollaan, ja sain käytyä suihkussa rauhassa ennen aamiainen 2.0:aa. Join vettä 1,5 litraa koko aikana, enkä joutunut turvautumaan suolatabletteihin. Elektrolyyttien määrä geelissä lienee siis riittävä. Toistin testin pari päivää myöhemmin (hieman lyhyempänä) samoilla spekseillä, ja tulos oli täysin vastaava.
Kolmas testi oli Loppi Trailin puolikkaalla kesän helteisimpänä päivänä, ja kolme annosta (150 ml) 1:45 aikana toimi mainiosti niin energian saamisen kuin elektrolyyttienkien suhteen. Makuna oli karpalo- piparminttu, mikä on henkilökohtainen suosikkini kahdesta maistamastani vaihtoehdosta. Sitruuna on vielä testaamatta.

Sen lisäksi, että Noshtin geeli toimii vatsalleni ja varsinkin energiansaannin kannalta hyvin, pidän myös erittäin hyvänä ratkaisuna pakata geeli pulloon. Geelipussien- täysien ja tyhjien- kanssa sählääminen, varsinkin kisoissa, on todella rasittavaa. Tosiasia on myös se, että geelien roskia jää aina luontoon vaikka kuinka niitä kehotettaisiin keräämään.

Noshtin geeli valmistetaan Suomessa ja osittain käsityönä, ja tämä näkyy lopputuotteen hinnassa. Yksi pullo maksaa vajaa kymmenen euroa, eli annokselle tulee hinnaksi kolmisen euroa. Netti on pullollaan toinen toistaan halvempia energianlähteitä, ja kilpailun aikaisen ravintopläninsä saa kasattua hyvinkin edullisesti niin halutessaan. Muutaman euron säästäminen on kuitenkin todella kova hinta siitä, että kilpailu johon on saattanut pitkäänkin valmistautua, menee pieleen toimimattoman energian vuoksi. Itse haluan rajata kilpailuyhtälön muuttujat minimiin, ja energia on yksi näistä. Haluan, että pystyn luottamaan valitsemiini tuotteisiin kaikissa olosuhteissa ja että suoritukseni ei jää niistä kiinni. Tämän Noshtin geelit minulle tarjoavat.

Testaan myöhemmin myös Noshtin chewsit (todennäköisesti Pyhän maratonilla) ja kirjaan myös kokemukseni Endurance Drink Mix- elektrolyyttijuomasta, jota olen testannut jonkin aikaa.

Energistä kesän jatkoa! 






   



sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Loppi Trail 21 km 27.7.2019

Kuva: Loppi Trail

Musiikkisuositus: The Allman Betts Band: Down To The River

Aika pitkälle meni meikäläisen "kisakauden" avaus tänä vuonna, kun kävin viikonloppuna juoksemassa Loppi Trailin puolikkaan aivan mahtavissa maisemissa. No, ihan ensimmäinen lappujuoksu kyseessä ei ollut, juoksin kevättalvella puolikkaan Sherwood Trail Runissa ja ainakin lähtökohtaisesti leikkimielisen Juhannuksen Verttitonnin paikallisessa tuttuakin tutummassa vuoristossa.

Syitä tähän niukkaan kisaamiseen on lukuisia. Päällimmäinen on ehkä CCC- arvonnan pettymys ja sen mukanaan tuoma tyhjiö kisasuunnitteluun. Tosin NUTS Ylläs Pallas- tapahtuman 105 km matka olisi kiinnostanut kovasti, mutta samana viikonloppuna oli paljon tärkempää tekemistä. 
Juoksemisen ilo ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, ja olenkin käyttänyt syksyn, talven ja kevään entistä paksumman pohjan rakenteluun juoksemisesta nauttien ilman suurempia suuntaviivoja tai varsinkaan ohjelmia. Kesän korvalla olen alkanut sitten hakemaan tehoa ja vauhtia juoksuun hieman tavoitteellisemmin tulevia tapahtumia silmällä pitäen. Kalenterissa on elokuun alussa Pyhä Tunturimaraton (43 km), syyskuun alussa Nuuksio 70 ja lokakuun alussa Vaarojen Maraton (65 km).

Loppi Trailin puolikkaalle lähdin hakemaan kovaa harjoitusta juuri Pyhän maratonia ajatellen, kisojen välissä on sopivasti kaksi viikkoa aikaa superkompensoitua optimisti. Kisareitti kulkee Komion luonnonsuojelualueella Luutaharjun Samo- luontopolun ja Poronpolun reiteillä, ja maasto on pääasiassa kuivaa kangas- ja harjumaastoa. Harjujen myötä reitillä on mukavasti korkeuseroja ja muutama pitkä terävä nousu, vertikaalia puolikkaalle tulee viitisensataa metriä. Puolikas juostaan kahtena reilun 10 kilometrin luuppina.

Kisapäiväksi sattui todennäköisesti kesän kuumin päivä, lämpötila keikkui 25 asteen hujakoilla jo aikaisin aamulla. Olin tätä ennakoiden juonut edellisen vuorokauden aikana muutaman litran elektrolyyttijuomaa ja ottanut suolaa ja magnesiumia. Edeltävän viikon treenit olin tehnyt kuumimpaan aikaan päivästä elimistöä lämpöön totuttaen. Reitillä tulisi olemaan neljä juomapistettä, joten nestettä ei tarvitsisi itse mukanaan kantaa. Energiaksi otin lötköpulloon 150 ml eli kolme annosta Nosht- geeliä.


Kuvaaja: Aulis Lindfors

Kävin juoksemassa noin 2 kilometrin alkuverkan reitin alkupäässä, ja menin odottelemaan starttia. Kuumuus oli suorastaan painostava, ja heitin paidan pois hetki ennen lähtöä. Kaikki viilennys tarvittaisiin.


Tarkoitus oli juosta ensimmäinen kierros hieman tunnustellen ja puristaa perseellä enemmän jälkimmäisellä, mutta tämä osoittautui käytännössä mahdottomaksi (kuten suurin osa strategioistani muutenkin). Lämpötilan vaikutus alkoi kumuloitumaan heti kun Hoka rouhaisi lähtökiihdytykseen, ja tekisi juoksusta vaikeampaa loppuun asti.

Ensimmäinen kilometri meni alun pitkästä noususta huolimatta 4:30 min/ km tahtiin, ja vauhti pysyi maastoon nähden napakkana. Suurin osa noususta tulee ensimmäisen neljän kilometrin aikana, ja kovalla alkuvauhdilla ja helteellä höystettynä tämä tarkoitti että seikkailin anakynnyksen tuolla puolen olevalla kartoittamattomalla ei- kenenkään maalla vailla tietoa tulevasta. Noin viiden kilometrin kohdalla, kun puolikkaan reitti erkanee 14 km: n reitistä, elimistö selvästi ymmärsi kupletin juonen ja juoksu alkoi tuntumaan hyvältä. Tai niin hyvältä kuin kovaa juoksu helteessä nyt voi tuntua. 

Otin jokaisella juomapisteellä kaksi mukillista vettä, ja kastelin itseni likomäräksi reitillä olleella vilvoituspisteellä. Ensimmäinen geelishotti oli tarkoitus ottaa noin 8 kilometrin kohdalla, mutta unohdin sen täysin mahtavia neulaspolkuja painaessani. Tulin puoliväliin noin 51 minuutin kohdalla, ensimmäisen kierroksen vauhti oli ollut aika tarkkaan 5 min/ km. Otin maalialueella pikaisen suihkun, imaisin geeliä ja lähdin jahtaamaan omia jälkiäni toiselle kierrokselle. Pitkä ylämäki tuntui jonkin verran jaloissa, mutta mäen päällä jalat vertyivät taas mukavaan kulkuun. Geeli alkoi selvästi vaikuttamaan, ja energiataso tuntui hyvältä. Huomasin, että neste ei tunnu imeytyvän (satuin kuuntelemaan Billy Yangin podcastin, jossa valmentaja Jason Koop jutteli helteen vaikutuksesta verenkiertoon suorituksen aikana. Kuumuus tekee sen, että verenkierto on sitoutunut ihon viilentämiseen paljon normaalia enemmmän ja siten pois energian ja nesteen imeytymisen tehtävistä. Paras tapa välttää nestehukka ja ongelmat tällöin olisi tiputtaa suorituksen intensiteettiä. No, kuuntelin tämän päivän liian myöhään :D), mutta pidin silti matkavauhdin reippaana. Alkupuolen nousujen jälkeen nautiskelin täysin siemauksin mahtavista neulasbaanoista ja pitkistä loivista laskuista keskellä kesäistä mantymetsää. Noin 15 kilometrin paikkeilla laitoin merkille, että hengittämiseni on mennyt zachmiller- tyyliseksi vesikauhuiseksi pihinäksi ilmeisesti nestevajeen aihauttamana. Tässä vaiheessa vastaan alkoi tulla muiden matkojen (14 km ja maraton) taivaltajia, joita äänekäs juoksunautintoni tuntui vähän kummastuttavan. Kastelin itseni taas viilennyspaikalla, mikä helpotti hieman löylynlyömää oloani. Rasitus alkoi kuitenkin tuntumaan, ja mäkisemmille 17 ja 18 kilometrille tuli 6 minuutin kilometriajat. Sain pidettyä kuitenkin jonkinlaista vauhtia loppuun asti, ja tulin maaliin ajassa 1:45. Toinen kierros meni siis nelisen minuuttia ensimmäistä hitaammin. Reitti taisi olla hivenen alimittainen, Suunnon mukaan yksi kierros oli noin 10,2 kilometriä.

Menin suoraan suihkun alle viilentymään, ja siitä nopean sortsivaihdon jälkeen järveen seisomaan. Join kuin kameli. Nestetasapainon vajumisesta kertoo hyvin se, että kävin ensimmäisen kerran vessassa noin kolme tuntia maaliin tulon jälkeen vaikka olin juonut siihen mennessä karkeasti 2,5 litraa nestettä kisan aikana ja sen jälkeen.

Suuret kiitokset Lopen Samoojille hyvistä järjestelyistä ja maukkaasta keitosta kisan jälkeen. Samon ja Poronpolun reitit ja maastot ovat mielestäni parasta eteläisessä Suomessa, suosittelen Loppi Trailia kaikille ohjelmaan ensi vuonna.
Kiitos myös muille jotka olivat hellepäivää poluilla viettämässä.

Kenkävalinta oli Hokan Evo Jawz, joka toimi mainiosti kuivassa maastossa. Noshtin geelit ovat jatkossa ykkösvalintani kisaevääksi.

Nyt katse kohti Pyhää!

Tulokset


Neulasbaanaa. Kuva: Antti Risikko



perjantai 12. heinäkuuta 2019

Trailvelogue - Fuengirola


Nykyään perheen lomareissua suunniteltaessa standardiproseduuri- lentojen ja majoituksen varaamisen jälkeen- on tutustua lomapaikan topografisiin muotoihin ja tarjolla oleviin mahdollisuuksiin päästä vuorille juoksemaan. Ensin Google Maps auki, ja vuorten bongaamisen jälkeen Stravan tai Suunto App: in heatmapia tutkimaan. Jos ja kun jälkeä näkyy, reitit selville esimerkiksi Viewranger- apilla tai netistä etsimällä.

Kesälomareissu suuntautui tällä kertaa sukulaisvetoisesti Espanjan Aurinkorannikon Fuengirolaan, joka paikkana tuo mieleen kaikkea muuta mielleyhtymää kuin veret seisauttavaa juoksua vuoripoluilla. Aika nopeasti kuitenkin tajusin, että turistirysän kupeesta kohoaa noin tonnisia huippuja ja että läheisen Mijas- nimisen kylän reunamilta lähtee merkittyjen reittien verkko. Pakkauslistalle ilmestyi siis juoksuvehkeet rantalelujen ja aurinkorasvan lisäksi.

Majoitus meillä oli Los Pacosissa reilun kilometrin päässä rannasta, joten logistisesti järkevintä oli rajata tulevat reissut Mijasin ympäristössä pyörimiseen. Mijasiin pääsee todella helposti paikallisbussilla, vuokra- autolla, taksilla tai juosten kuten itse tein vertikaalipäissäni. Juosten siirtymisen tehdessään kannattaa mennä Los Pacosin ja Torreblancan välistä lähtevää hiekka-, betoni- ja asfalttitietä niin saa juosta rauhassa liikenteeltä. Tämä pätkä on reilut viisi kilometriä jatkuvaa ylämäkeä, ja sitten ollaan idyllisessä Mijasin pikkukylässä.

Mijasin valot edessä, huiput siintävät aamutaivasta vasten.
Mijas Coinsiin vievältä tieltä kuvattuna. Polut alkavat tien toiselta puoleta.

Poluille pääsee helpoiten joko Sendero de las Cañadas- nähtävyydeltä kylän itälaidalta, tai kylän keskivaiheilta nousevaa betoniluiskaa pitkin Coinsiin vievän tien yli. Mijasin kylä on juuri alkavan mäntymetsävyöhykkeen alkupäässä, joten poluille hypätään vehreään maisemaan. Polku tällä vyöhykkeellä on aika kivikkoista, ja koska nousukulma on pääsääntöisesti jyrkkä, eteneminen juoksemalla on raskasta. Välillä polku siirtyy rinteessä vaakatasossa, joten helposti juostavaa pätkää mahtuu mukaan nousuvaiheessakin. Havumetsävyöhyke on melko kapea (karkeasti pari sataa vertikaalimetriä), ja tämän jälkeen alkaa lähinnä pensaista koostuva floora. Nousua aletaan tekemään enemmän serpentiinimäisesti vuoren kylkeä mutkitellen, ja touhu on juostavissa. Maisemat alkavat olemaan jo todella upeat: alhaalla Mijasin valkokalkittu kylä havumetsävyöhykkeen kehystämänä, ja sivuilla rinteiden muodostamia kanjoneita ja kielekkeitä. Kaukaisuudessa näkyy meri ja rantakaupungit täynnä ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan täällä tarjolla olevista herkuista. Ylöspäin katsoessa näkee kauempana olevien vuorten huiput ja kapuamansa vuoren rinteen jyrkkänä edessään. Omalla naamalla näkyy kestohymy.



Mijasin läheisyydessä korkein huippu on Pico de Mijas, joka kohoaa 1150 metriin. Sinne pääsee muutamaa eri reittiä, ja myös vuorten rinteessä pääsääntöisesti vaakatasossa kiertävää kapeaa hiekkatietä. Itse huiputin Pico Mijasin pienempiä huippuja pitkin könyten, mikä oli kunnollisen polun puuttuessa hidasta ja haastavaa. Pusikko huipun lähellä on piikikästä sorttia, joten kinttupolkuja kulkiessaan jalat saavat varmuudella osumaa. Pico Mijasin päällä on sääasema, jonka valkoinen pallo näkyy rannalle asti. Näkymät ovat kirkkaalla säällä huimaavat: edessä meri ja rannan kaupungit, näiden jälkeen vuoristoa pikkukylineen. Taakse katsoessaan näkee loputtoman oloisesti lisää vuoria, pieniä pikkukyliä ja peltoja. On top of the world, baby! Huipulle päästyään takana on 10- 12 kilometriä yhtäjaksoista nousua, kun lähestymisen aloittaa Fugen kulmilta. Muut huiput ovat tonnin molemmin puolin, ja kaikille tuntuisi menevän jonkinlainen polku.

Näkymä Pico Mijasilta.
Pico Mendoza. Aurinko nousi vuoren takaa juuri sopivasti huipulle päästyäni.

Reittejä ja merkitsemättömiä polkuja risteilee mukavasti huippujen luota, joten pakosti ei tarvitse lähteä seuraamaan omia jälkiään takaisin päin. Joka tapauksessa edessä on suomalaisittain harvinaista treeniä, pitkään kestävää alamäkeen juoksemista. Koska polku on pitkälti irtonaista kivikkoa, laskeutuessa saa olla tarkkana ettei taita nilkkaansa tai kaadu. Välillä vieressä oleva rinne on todella jyrkkä, joten pannuttamisella voisi olla kohtalokkaatkin seuraukset. Serpentiinimäisissä laskuissa ei kannata tykittää aivan sata lasissa, koska suunnan vaihtaminen tehdään terävässä kulmassa. Kivikko on suhteellisen terävää, joten kenkävalinnassa kannattaa suosia vaimennusta (itse juoksin reissun lenkit Hokan Evo Mafatella, joka oli 5/5). Varsinkin Pico Mijasilta laskeva Ruta Verde tarjoaa pitkiä loivia laskuja, joita ei voi paatuneinkaan polkumatkailija hymyilemättä pudotella. 

Tein omat lenkkini perhepoliittisista ja lämpötilallisista syistä aikaisin aamulla, ja ainakaan tuohon aikaan reiteillä ei todellakaan ole tungosta. Näin koko aikana kaksi muuta juoksijaa ja yhden maastopyöräilijän, muuten sain nauttia omasta seurastani. Yksinäisyydellä on myös kääntöpuolensa. Tällaisella reissulla olisi hyvä olla kaveri mukana, koska haaverin sattuessa vuorelta pois pääsy voisi olla yksin todella hankalaa. Kaveria tarvitaan luonnollisesti myös huiputusten poseerauskuvien ottamiseen.

Korkeuserojen tuomia vaaroja lukuunottamatta poluilla on turvallista liikkua. Vaarallisia käärmeitä ei pitäisi juurikaan esiintyä, enkä yhtään matelijaa nähnytkään. Mitään hyttysten tai mäkäräisten kaltaisia hyöteisiäkään ei ollut.
Aurinko ja sen mukanaan tuoma kuumuus asettavat omat haasteensa kesäaikaan, mutta niihin pystyy varautumaan vaatetuksella ja riittävällä nesteen kantamisella. Kun itse lähdin liikkeelle aikaisin, niin olin jo takaisin kotona ennen lämpötilan nousemista tukaliin lukemiin. Lisäksi aamulla rinteet tarjoavat varjoa toisin kuin päivällä auringon porottaessa suoraan yläpuolelta. Yhtenä aamuna vuorelta alas lasketellessani vastaan tuli Mijasiin vievän tien alkupäätä tunkkaava juoksukamoihin sonnustautunut pariskunta, ja olotila oli jo siinä vaiheessa ilmeisen tuskainen. Hikinen päivä oli tiedossa.

Täytyy vielä selvyyden vuoksi todeta, että kyseessä oli perheen lomareissun yhteydessä tehdyt retriitit luonnon keskelle. Puhtaasti juoksureissulle en Fuengirolaan ikinä tule lähtemään. Mutta jos matka sinne joka tapauksessa suuntautuu, Fuge tarjoaa hyvät olosuhteet päästä ottamaan irtiotto perusturremeiningistä ja nauttimaan upeista maisemista ja hyvistä poluista melko vaivattomasti. 
Lisätietoa löytyy paljon netistä, tässä yksi linkki:
https://www.spain-holiday.com/Mijas-Pueblo/articles/hiking-in-mijas-a-walk-up-the-pico-mijas-la-bola



Väsynyt mutta onnellinen. Kolme tuntia seikkailua takana.


sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Testipenkissä Montane VIA Gecko Vest



Musiikkisuositus: Royal Republic: Anna Leigh

Sain ilokseni testiin brittiläisen Montane- merkin VIA Gecko- liivin, jota valmistaja kuvaa vaatimattomasti "ultimaattiseksi kisapäivän ja treenin liiviksi, suunniteltu maksimaalisen tehokkuuden ja korkean tason suorituskyvyn saavuttamiseksi". Kuulostaapa hyvältä.

Montane on Suomessa suurille massoille hieman tuntemattomampi vaate- ja varustemerkki, mutta sitä tapaa ulkoilmaihmisten ja ulkona työskentelevien päällä varsinkin kun vaatetukselta vaaditaan suojaa ulkoilman haasteilta. Montanen vaatteet on tehty koviin olosuhteisiin vuori- ja muihin aktiviteetteihin; säänkesto, keveys ja hengittävyys ovat avainasemassa. Montanelta löytyy myös trailrunning- mallisto, johon testaamani liivi kuuluu.

Ensipuraisulta liivin kangas tuntuu keveydestään huolimatta aika paksulta, ja siinä on hieman reppumainen suutuntuma. Liivi kiinnitetään kolmella joustavalla remmillä, joiden päässä on näppärä koukku. Kiinnitysmahdollisuuksia on lähesrajattomasti, koska liivissä on kymmenkunta kiinnityspistettä molemmin puolin.


Gecko edestä
Liivin etuosassa on vasemmalla puolella yksi avoin ylätasku ja isompi vetoketjullinen tasku, johon mahtuu 0,5 litran lötköpullo. Oikealla puolella yläosassa on vetoketjullinen pienempi tasku (jonka sisällä hätäpilli) ja alempana avoin tasku joka vetää lötköpullon. Isompien taskujen asettelu on sellainen, että jos haluaa juoda niistä olevista pulloista ottamatta niitä taskusta, tarvitsee pillillä varustetun pullon (palaan tähän tuonnempana). 

Gecko takaa

Liivin takaosassa on iso joustava selkäosan tasku, johon menee helposti muutama lötköpullo ja takki. Alaosassa sivuilla on avoimet taskut, joihin menee esimerkiksi geelilötköpullot mukavasti. Taskut ovat avoimia, mutta liivin ollessa päällä niistä ei pääse tavaraa putoamaan. 
Lisäksi liivissä on kainalon alle tuleva kiinnityssysteemi sauvakävelijöiden varusteille. 

Olen testannut liiviä tätä kirjoittaessani kymmenisen tuntia, ja kokemukset ovat poikkeuksetta positiiviset. Aloitetaan liivin istuvuudesta. Liivin materiaali on Montanen omaa Contact Flyte Mesh- kangasta, joka on eräänlaista päällystettyä isosilmäistä verkkoa. Kangas on perinteiseen kisaliiviin verrattuna jäykemmän oloista, mutta verkon silmäkoko tekee siitä hyvin tuulettuvan. Jäykkyys ja vapaasti säädeltävä 3- pistekiinnitys tekevät liivistä todella tukevan, eikä se heilu täydessäkään lastissa päällä. Tähän liittyy myös aiemmin mainitsemani pullojen sijoittelu: kun pullot ovat normaalia alempana, ne eivät heilu täytenäkään ollessaan kuten esimerkiksi Salomonin tai UD: n liiveissä on tapana. Samaten, jos pullot ovat liivissä ylhäällä, liiviä joutuu kiristämään samaa tahtia kun pullot tyhjenevät että liivi istuisi kunnolla. Tätä ilmiötä ei Geckossa ole, vaan liivi istuu yhtä napakasti oli pullo täysi tai puoliksi tyhjä (tai puoliksi täysi jos sattuu olemaan yltiöpositiivinen ihminen). Kääntöpuolena pullojen sijoittelulla on se, että pullosta ei saa juotua- ainakaan niskojaan katkaisematta- ilman pullon nostamista taskusta. Tämä ei taas ole ongelma kuin pikaisemmissa kilpailuissa, joissa pullojen kanssa sähläämiseen hukatut sekunnit ovat jossain roolissa. Ongelman saa blokattua kokonaan hankkimalla pulloihin pillilliset korkit. Pilleille on omat lenkit liivin olkaimissa.

Liivin taskuosasto on viety melko luilleen, mutta se on kaikessa minimalistisuudessaan riittävä pidempäänkin jalkapatikkaan. Edessä oleva toinen pullotasku on tehty vetoketjulliseksi, joten siihen voi halutessaan laittaa vaikkapa puhelimen pullon sijasta. Selkäosan ison taskun suuaukko on sen verran ylös sijoitettu, että siihen yltää mukavasti liivin ollessa päällä. Tämä on loistava asia kaltaiselleni pulloindividualistille, selkään saa pari vaihtopulloa ja niihin pääsee käsiksi helposti (en käytä juomarakkoa, koska haluan tietää paljon olen juonut, lisäksi rakon täyttäminen kiireessä ja väsyneenä on silkkaa helvettiä). Selkäosan tasku on tiukka mutta joustava, joten tavara pysyy hyvin selkään kiinni painautuneena. Alaosan taskut ovat myös sijoiteltu niin, että niihin saa kätensä liikkeellä ollessaan. Taskuissa on esikiristetyt suuaukot, joten ne pysyvät napakasti kiinni kun liivi on päällä eikä tarvitse pelätä merkkaavansa reittiä omaisuudellaan. 

Mukava yksityiskohta liivissä on selkäpuolella oleva ripustuslenkki, josta liivin saa kuivumaan oksaan tai josta voi vaihtoehtoisesti nostaa pystyyn polulle tuupertuneen nestehukkaisen juoksubloggaajan.

Liivi on unisex- malli, ja sitä saa S/M- ja L- koossa. Värivaihtoehtoja on tasan yksi, aina ajankohtainen musta.

Yhteenvetona voi siis huoletta todeta, että Gecko on huippuliivi kisaan ja treeniin, ihan niin kuin mahtipontiset saatesanat kuuluivatkin. Huono uutinen on se tosiseikka, että liiviä ei saa- vielä- Suomesta. Tilanne saattaa hyvinkin muuttua.  


Kekkonen Keravalla