Montane

tiistai 8. lokakuuta 2019

Vaarojen Maraton 65 km 5.10.2019

Kuva: Aapo Laiho

Musiikkia: Tedeschi Trucks Band: Heavy

Lokakuun alku ja Vaarat, tämä on ollut syksyn resepti jo neljänä edellisenä vuotena. Ensimmäisellä kerralla maraton, sitten kaksi kertaa 88 km ultra ja viime vuonna uusi kertaalleen 130 km ultran reitin kiertävä 65 km matka. Sama Eteläpään nujuaminen oli ohjelmassa tänäkin vuonna.

Vaaroja edeltävät viikot olivat menneet mukavasti; Nuuksion keskeyttämiseen johtaneet syyt todettu flunssan jälkimainingeiksi jonkin vakavamman sijaan, ja valmistavana treeninä juostu Sipoonkorpi Trailin 30 km kisa meni ongelmitta. Muutenkin juoksu on ollut hyvää ja kaunista kuin elämä itse.

Sääennusteet kisapäivälle heittelivät laidasta laitaan, mutta loppuviikosta alkoi näyttää siltä että pääsemme nauttimaan ensilumen raikkaudesta viime vuotiseen tapaan. Lämpötila tulisi liikkumaan nollasta pariin lämpöasteeseen. Nämä seikat toivatkin eteen pari visaista kysymystä: a.) shortsit vai raukkikset ja 2.) mitkä kengät jalkaan. Sotkin trikooni perjantaina juostun avaavan lenkin tiimellyksessä, joten ensimmäinen ongelma ratkesi kuin itsestään (lisäksi olen asettanut henkiseksi trikoorajaksi 0 astetta ilman real feel- variaatioita (lapset on jo tehty)). Kenkien suhteen olikin visaisempaa, koska viime vuotisesta poiketen lumi ei tulisi ainakaan kokonaan sulamaan reitiltä yön aikana. Vaikka Hokan Evo Speedgoat onkin ollut viime aikoina ehdoton suosikkini, päädyin Evo Jawziin sen äärimmäisen aggressiivisen pohjakuvioinnin ansiosta. Lisäksi alusta reitillä on pääsääntöisesti pehmeää, joten erityistä vaimennusta ei hyttyssarjalainen tarvitsisi. 

Aamutoimet menivät rutiinilla, ja lähdimme kohti kisakeskusta reilut puoli tuntia ennen starttia. Puin pakollisiin varusteisiin kuuluvan kalvotakin liivin päälle aamun kylmyyttä torjumaan. Jouduimme odottelemaan parkkipaikalla kuljetusta pelipaikoille sen verran, että housuvalinta alkoi hieman mietityttämään. Ylös päästyämme hölkkäilin semihorkkaisena ympäriinsä saadakseni veren kiertämään. Tarkoitus oli laittaa takki reppuun ennen lähtöä, mutta päätin juosta se päällä muutaman kilometrin lämmetäkseni. Näytin tikkujalkaiselta penkki- hauispelleltä juomaliivini pullistellessa Montanen alla.

Muutaman minuutin viivästyksen jälkeen juoksukansa päästettiin lähtöpilttuusta laitumelle kirmaamaan. Tuttuun tapaan kärkeen lähti noin 10 juoksijan porukka, joka hiljalleen silppoutui pienemmiksi porukoiksi muutamien ensimmäisten kilometrien aikana. Olin päättänyt lähteä hieman rauhallisemmin liikkeelle säästääkseni menohaluja Eteläpään hankalaan maastoon ja toivottavasti vähän myös Ryläyksen selättämiseen. Juoksin alkupätkän Rykiniemen joen ylitykseen osin yksin ja osin jojoillen lopulta neljänneksi tulleen Jukka Nurmisen kanssa. Juoksu tuntui kulkevan mukavasti. Otin takin pois vasta noin kilometrin ennen Rykiniemen huoltoa, tunsin vasta silloin olevani tarpeeksi lämmennyt. Huollossa aika oli 1.55, kolme minuuttia edellisvuotta jäljessä.

Alusta oli ollut jo alkupätkällä "normaalia" hankalampi; lumi ja puista pudonneet lehdet peittivät alleen mutalillin ja kivet tehden juoksemisesta voimia vievää ryskäämistä. Kalliot olivat superliukkaita. Eteläpäässä tämä hankala alusta kumuloitui, kun maasto muuttuu monta kertaluokkaa haastavammaksi. Pienipiirteistä, sanoisi karttaharrastaja. Täyttä paskaa, sanon minä.
Maasto on niin syheröistä, että vaaroille nousu tapahtui osittain täysin huomaamatta. Corosiin tuli koko ajan kuitenkin tasaisesti lisää nousumetrejä.
Tuntui, että jokaisen askeleen joutui asettelemaan erikseen tukevaksi ja nilkkaa murtamattomaksi arvelevaansa kohtaan. Juoksun vauhti putosi kuin seinään. Tunnin verran könyttyäni huomasin, että reisi alkaa olemaan jo aika tyhjä. Olin pysynyt hyvin kaksi kertaa tunnissa- geeliaikataulussani, ja huomasin että minua alkaa etomaan aina noin viisi minuuttia geelin ottamisen jälkeen kun tavara alkaa imeytymään. Korvasin pari seuraavaa kertaa Noshtin chewsillä, ja ongelma poistui. Energian imeytyminen kuitenkin huolestutti.
Onneksi ruskan ja lumiharson värittämät maisemat olivat välillä huikaisevan upeita, ja mieli ei päässyt tummumaan pahemmin. Kirosin vain kerran. Olin Kiviniemen huollossa neljän ja puolen tunnin kohdalla, kymmenisen minuuttia edellisen vuoden ajasta jäljessä. Olin aika väsyksissä. Jalkalihaksissa alkoi olemaan jo kunnon kipuja, lisäksi vasen polvi vihoitteli kohtaloaan. Liukastellessa olin potkinut Evo Jawzien terävillä nappuloilla nilkat ja sääret verille.

Edellisestä vuodesta tiesin, että reissun pahin oli jo takana päin joten läksin kohti Ryläystä päättäväisin mielin. Reitillä oli nyt myös maratonin matkaajia, joten enää ei tarvitsisi tehdä matkaa yksin. Sain pidettyä ihan kelvollista vauhtia yllä, mutta välillä jäin selkä edellä vastaan tulevan letkan perään hetkellisesti mukavoitumaan ennen kuin patistin itseni kovempaan vauhtiin. Ohittaminen, varsinkin ylämäissä, vaati välillä yksinkertaisesti liikaa voimia. Keskityin vain liikkumiseen, nesteen ja energian säännölliseen ottamiseen ja pystyssä pysymiseen. Äkkiä vastaan tuli tuttu iso pyöreä kivi, joka tarkoittaa mielikuvissani loppuluisun alkamista. Kohta laskin jo pitkoksia pitkin alaspäin, ja seitsemäs Ryläyksen ylitys oli tosiasia. Hölkkäsin Peiponpellon huoltoon noin kuuden ja puolen tunnin ajassa. Tästä menisi maaliin vielä noin 1,5 tuntia.


Mummo mustissaan Ryläyksen jälkeen. Kuva: Kari Kuninkaanniemi
  
Huollon jälkeinen Mäkrän pitkä nousu oli pakko mennä kävellen, kun reisissä ei tuntunut olevan enää ruutihippuakaan tallella. Ikolanahon ylityksessä olisin halunnut juosta, mutta edellinen nousu poltti edelleen reisissä. Tämän jälkeisiä loivempia nousuja koitin hölkätä väkisin ylös. Pitkässä laskussa metsätielle en pystynyt laskemaan normaalia hyvää vauhtia; lopussa olevat reidet, kipuileva polvi ja kiviin potkitut varpaat pakottivat vähän himmaamaan. Viime vuonna jouduin kävelemään osia hivuttavasti nousevasta metsätiepätkästä, nyt juoksin sen sinapin maku suussa kokonaan. Aloin vilkuilemaan kelloa, ja huomasin kahdeksan tunnin alituksen olevan haarukassa jos saan itseni juoksemaan edes kelvollisesti. Lehmä pystyi jo haistamaan lähestyvän tallin. Paha- Kolin portaat kävelin rauhassa ylös ja join samalla reilusti. Otin chewsin. Kohta laskin jo liukkaita pitkoksia pitkin kohti laskettelurinnettä, jonka kylkeä sitten hölkkäsin taas ylöspäin. Vielä viimeinen pitkä lasku satamaan vievälle tielle, taas normaalivauhdista pari pykälää varovaisemmin. Jalat tuntuivat hauraalta kuin lasi. Juostuani tiepätkän lähdin tunkkaamaan loppunousua. Soitin samalla Annelle kun en voinut sitä huohottamiseltani tehdä Mäkrän nousussa. Tulossa ollaan, hitaasti mutta varmasti. Olin alunperin suunnitellut juoksevani näytösluonteisesti koko loppunousun, mutta näillä jaloilla siihen ei ollut mitään leseitä. Jyrkimmät pätkät jouduin kävelemään polvista käsillä avittaen. Vielä viimeinen töyräs ja sitten maalikaaren ali. Aika oli 7:55, yllätyksekseni vain 8 minuuttia viime vuotista aikaa perässä. Keli oli kuitenkin, ainakin minulle, muutaman kertaluokan raskaampi.



Maalissa. Kuva: OneVision

Juoksun jälkeisenä iltana olin satavarmasti sitä mieltä, että Vaarat olivat osaltani tässä. Tunsin, että en saanut koko potentiaaliani käyttöön ainakin itselleni todella huonosti sopivan maaston vuoksi. Kun joutuu töpöttelemään ja könyämään pari tuntia, vanha ruuna ei saa enää juoksua toimimaan normaalilla tavalla.
Nyt pari päivää savun hälvettyä en ole enää ihan niin varma. Josko vielä kerran?
Lopullinen totuus on kuitenkin se, että tämä Suomemme on aivan käsittämättömän kaunis ainutkertaisine luontoineen ja saada olla osa sitä on etuoikeus. Tokihan nämä polut ovat aina juostavissa, mutta tällaisissa tapahtumissa on itse juoksun lisäksi paljon muutakin. 

Kiitos järjestäjille, kanssajuoksijoille, kannustajille ja vapaaehtoisille hienosta kauden lopetuksesta! Kiitos juoksuseuran kamuille, reissuseuralle ja Annelle! Elämälle kiitos!

Nyt himmailen toivottavasti lokakuun ajan ja rupean sitten juoksupuuhiin ihan uudella kulmalla jonka olen tässä rakennellut. Juoksukiima on niin kova, että saa nähdä miten tuo himmailu lopulta onnistuu..

Varustenurkka:
Kengät: Hoka One One Evo Jawz
Juoksuliivi: Montane Gecko
Takki: Montane Minimus Stretch Ultra Jacket
Shortsit: Montane Razor
Paita: Montane Fang
Irtohihat: Montane Via Armguard
Hanskat: Montane Via Trail Glove
Lippis: Montane Cadenza Cap
Sukat: Stance
Aluspaita: Nike Pro Combat

Energiat sain Nosht- geelistä, jota oli mukana 4 kpl 150 ml lötköpulloa,
sekä 1 pkt (3 kpl) Nosht chewsiä.

Kamat toimivat loistavasti, kiitos siitä! 
    



  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti