Sattuneesta syystä monen juoksutapahtumia koluavan kevät- ja kesäsuunnitelmat ovat menneet romukoppaan, ja nyt jännitetään jo syksyn kisojen kohtaloa. Samalla moni kokee, että pitkän syksyn ja talven aikana tehty treeni menee osaltaan hukkaan.
Omatkin suunnitelmat ovat menneet pahasti puihin: pari viikkoa sitten oli tarkoitus juosta SisuXtrailin 50 km kilpailu Lapinjärvellä, kesäkuussa olimme lähdössä Italiaan Gardan vuoria könyämään ja heinäkuussa kauden päätavoitteena oli juosta NUTS Pallas- Ylläs 107 km ja samassa yhteydessä saada oma Western States- lottoarvonta käyntiin. Monella tavalla tuntuu, että jää luu käteen.
Treenien näkövinkkelistä edellä mainittujen tapahtumien peruuntuminen kirpaisee myös ikävästi. Tein syksyn ja talven aikana Jason Koopin kirjan pohjalta pieteetillä rakentamani 16 viikon harjoitusohjelman millintarkasti, treeniäkään skippaamatta ja välillä hampaat totaalisen irveessä. Kevään korvalla kunto on tuntunut todella hyvältä, ja siltä pohjalta olisi ollut mahtava ponnistaa tuleviin koitoksiin. Toki on hyvä muistaa, että ulkona vietetty aika ei mene koskaan hukkaan.
Kisojen peruuntuessa meillä ja maailmalla sähköiset kanavat alkoivat pullistelemaan kisäjärjestäjien virtuaalikisoista, hulluista haasteista, kotona juostuista ultramatkoista ja ties mistä. Usein yhdistävänä tekijänä edellä mainituissa oli, että ollaan kotona tai kodin läheisyydessä omia rajojaan testaamassa. Osallistuin itsekin NUTS: in pääsiäispolkupuolikkaaseen, jonka juoksin kotipoluilla ihan kotini vieressä. Aloin kehittelemään itselleni sopivan älytöntä haastetta, jossa tulisi reilusti kilometrejä ja jonka parissa oltaisiin kuitenkin kotikonnuilla. Alueen metsät ovat minulle polkujuoksijana kovin tuttuja, kun taas ikäni samassa kaupungissa asuneena on edelleen paljon paikkoja joissa en ole koskaan käynyt.
Luin joskus viime vuonna Rickey Gatesin tekemästä Every Single Street- projektista, joka putkahti sopivasti mieleen kun luin herran uunituoretta Cross Country- kirjaa (ehdoton suositus!). Otin yhteyttä kotikapunkini (Kerava) tekniseen osastoon ja kysyin josko sieltä löytyisi dataa ja materiaalia jonka pohjalta hommaa lähtisi viemään eteenpäin. Sain hyvän karttatyökalun käyttööni, ja tietoa kunnan liikenneväylien määristä. Kun vielä projekti herätti paikallislehden kiinnostuksen etukäteisjutun muodossa, ei takaporttia enää ollut. Oli ryhdyttävä suunnittelemaan.
Keski-Uusimaa 10.5.2020 |
Karttatyökalulla reittiä suunnitellessani huomasin, että omakoti- ja rivitaloalueilla (joita Keravalla on paljon) on runsaasti umpikujia. Tämä tarkoitti, että joutuisin näitä kolutessani juoksemaan loputtoman määrän tienpätkiä kahteen kertaan. Kevyttä väylää Keravalla on noin 170 kilometriä, ja laskeskelin aluksi joutuvani juoksemaan siitä noin puolet kahteen kertaan.
Suunnittelin reitin aluksi makrotasolla, katsomalla koko alueen karttaa ja jakamalla sen pienempiin osiin ja niitä yhdistäviin reitteihin. Kerava on pieni paikkakunta (ympärysmitta 30 km, senkin mittasin :D), ja kaupunginosat vierekkäin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Pidempiä siirtymiä oli vain kolme.
Kun "blokkien" järjestys oli selvillä, tutkin varsinkin itselleni vieraampien kaupunginosien karttoja miettiäkseni mistä suunnasta ja millä tavalla ko katuja kannattaisi juosta. Tulostin nämä blokkien kartat, ja piirsin niihin muutamia strategisia nuolia avuksi sitten kun aivot ovat jo offline- tilassa itse suorituksen aikana.
Kun reitti oli selvillä, piti suunnitella vielä huolto. Perheen naisväki (nuorikkoni/ kihlattuni Anne ja tyttäreni Sanni) lupasi toimia motorisoituna huoltojoukkona, joten voisin käyttää auton perätilaa dropbaginä.
Huoltoauton varustuksena oli kaksi muovilaatikkoa: toisessa reilusti vaihtovaatetta, sadeasu, hanskoja, pipoja, buffeja, vaihtosukkia; toisessa laatikossa reissun eväät. Energiahuollon peruspilarina oli Noshtin energiakarkit, joita pakkasin mukaan ison pussillisen eri makuja. Lisäksi otin kasan Clif Bareja suuremman nälän varuille. Nestepuolella mukaan tuli iso vesitonkka sekä muutama sokeriton Cokis ja Red Bull kofeiinituskiin. Elektrolyyttivajeen pidin loitolla Noshtin Endurance Mix- urheilujuomalla, jota sekoitin jokaiseen lötköpullolliseen. Lisäksi liivissä oli apteekin suolatabletteja, joita otin muutaman kerran. Näiden lisäksi laitoin autoon kahdet vaihtokengät (Hokan Carbon X ja Challenger ATR 5), matkaan lähdin Rinconeilla.
Itse suoritukseen lähdin perjantaina iltapäivästä kotiovelta, jalassa oli shortsit koska aurinko. Sata metriä juostuani iski reissun ensimmäinen raekuuro, ja samalla myös ensimmäinen epäilyksen häivä koko projektin mielekkyydestä. Keli parani kuitenkin puoli tuntia kestäneen rae- ja vesisateen jälkeen, ja vaatteet kuivuivat päälle hiljalleen. Matka eteni mukavasti, olin aloittanut taktisesti tutuilta kulmilta että juoksuun saa hyvän flown ilman karttasekoiluja. Ensimmäinen kymppi täyttyi vähän reilussa 50 minuutissa, ja olin tässä vaiheessa alle 2 kilometrin päässä kodistani. Juoksu kulki mukavan rennosti, alla oli yhden lenkin kevyt viikko ja karmea kilometrinälkä. Kahden kympin kohdalla siirryin radan itäpuolelle maalaismaisemiin, aikaa silloin oli kulunut 1:47. Kaskelan hevosenpaskan käryistä siirryin täysin tuntemattomiin maastoihin, kun aloin koluamaan Päivölän rinteisiin rakennettua omakoti- ja kerrostaloaluetta. Nousua ja laskua tuli runsaasti, ja paljon edestakaista juoksua kiitos syheröisen katusuunnittelun. Jouduin kaivamaan pari kertaa alueen kartan että saisin yleiskuvan siitä missä menen. Sama ralli jatkui vielä viereisen Viherlaakson kohdalla, onnekseni se on kuitenkin edellistä puolet pienempi alue. Olin niin innoissani ko alueen selättämisestä, että juoksin muutaman tienpätkän Sipoonkin puolella. Kuntarajan paremmalle puolelle päästyäni sain korvanappiin tiedon, että huoltoauto on mobilisoitunut maalinostoreissuun ja perheen hullu voitaisiin huoltaa samassa yhteydessä. Poimin vielä muutamat korttelit alkavasta blokista ja menin treffipaikalle. Matkaa oli mittarissa 36 km, ja aikaa kulunut 3:15.
Jatkoin matkaa ylläni kuiva paita ja tuulitakki ja jalassani Challengerit. Liiviin otin neljä lötköpullollista urheilujuomaa, ja autolla tempaisin Red Bullin. Juoksu kulki edelleen tosi mukavasti. Seuraava blokki oli taas tiiviisti rakenettua pien- ja rivitaloaluetta, jossa tiet, kadut ja polut risteilivät vieri vieressä. Tälle pienelle alueelle tuli kilometrejä melkein kymmenen, ja edestakainen sahaaminen meinasi hieman nyppiä. Maratonin väliaika oli 3:47, nyt oltiin ultramatkojen arvaamattomalla maaperällä.
Pian näin edessäni jo Keinukallion lumiset huiput, ja ajattelin ensin parkkipaikalle vievän tien päähän juostuani käydä huiputtamassa sen. Katsoin kelloani. Olin siinä vaiheessa tehnyt verttiä jo noin 800 metriä, joten päätin jättää tyrkyllä olevat nousut väliin. Seuraavaksi edessä olisi Vantaaseen rajoittuva Jokivarsi, joka on nimensä mukaisesti Keravanjokea reunustava kaistale. Samaa tietä ei onneksi tarvitse kaluta edestakaisin, menin etelään vanhaa Lahdentietä ja takaisin mukavaa joen vieressä kulkevaa hiekkatietä.
Olin alkanut aistimaan etureisissäni pientä vasta- argumentointia asfaltilla juoksua kohtaan, säälimättömän kova alusta ja monotoninen askellus saavat iskutuksen kohdistumaan armottomasti samoihin paikkoihin. Etukäteen olin odottanut kipuilua kuluvissa osissa, lähinnä nilkoissa ja akillesjänteissä, joten reisiongelmat tulivat vähän puun takaa.
Seuraavaan blokkiin sain seuraa juoksuseuran (Sikakorven Sisu) kavereilta, ja tiputimme hieman vauhtia reisieni säästämiseksi. Kiepuimme taas yhden rivitaloalueen, ja suuntasimme sitten eteläiselle teollisuusalueelle. Siellä odotti muutama mehukkaan pitkä umpiperäinen tie, mutta toisaalta vastapainona oli harvinaisia luuppeja. Toinen huolto osui tälle osuudelle, matkaa oli silloin takana noin 65 km ja aikaa kulunut kuusi tuntia. Vaihdoin kuivaa vaatetta päälle, ja laitoin jalkaan Carbon X: t. Join ison kupin kahvia ja söin Clif Barin.
Teollisuusaluetta oli vielä jonkin verran jäljellä, ja sitä juostessa päätin muuttaa suunnitelmiani. Alun perin tarkoitus oli juosta läpi yön ja mennä kotiin lepäämään joskus aamulla. Reidet olivat kuitenkin sen tuntuiset, että useamman tunnin niillä juoksemalla vastaan tulee oikeita ongelmia. Lisäksi laskeskelin, että alkuperäinen arvioni 250 kilometristä on reilusti yläkantissa. Karttaa katsomalla olin mielestäni puolessa välissä urakkaa, vaikka kilometrejä oli takana noin 70. Kunnan ilmoittamassa kevyen liikenteen tiemäärässä oli varmasti mukana isompien teiden molemmin puolin kulkeva jalkakäytävä/ pyörätie, joten tältä osin määrä pienenee radikaalisti edestakaisin juostavista pätkistä huolimatta. Niinpä päätin lopettaa homman etuajassa, mennä kotiin saunomaan ja reisiä juoksukuntoon huoltamaan. Perjantain saldoksi tuli 77 km ja aikaa liikkeellä kului 7:13. Kotona söin pari palaa pizzaa ja join muutaman siiderin (toim huom: olutta ei ollut).
Aamulla nousin huonosti nukutun yön jälkeen, söin aamupalaa, kävin kävelemässä koiran kanssa, totesin reisien olevan kohtalaisessa juoksukunnossa ja herätin huoltoportaan. Pallo on saatava takaisin flipperiin.
Anne heitti minut Keravan ja Vantaan rajalle, missä odotti epistolan etukäteen kauhistuttavin osuus: isot pientaloalueet muutaman kummallisesti kulkevan pääväylän ympärillä, Tuusulan rajan kulkiessa teiden poikki ilman merkkejä. Paljon siksakkia ja edestakaista juoksua. Vettä tuli kuin aisaa. Laitoin Montanen kalvotakin päälle ja hyppäsin taas oravanpyörään.
Jalat tuntuivat aluksi täysin vieraalta kudokselta, mutta pikku hiljaa sain ne tottumaan ajatukseen että tänäänkin juostaan ja paljon. Otin ensimmäistä kertaa dopingin käyttöön ja aloin kuuntelemaan kirjaa Bookbeatista, Idiootit ympärilläni. Huvitti, näiden puuhien parissa ei ole kyllä varaa kutsua ketään idiootiksi. Kuuntelin kirjaa sen aikaa, että juoksu alkoi kulkemaan ja otin sitten luurit pois. Halusin saada fyysisen rasituksen myötä tulevan henkisen valkaisun, ja se ei onnistu jos harhauttaa ajatukset keinotekoisesti muualle.
Loputtomalta tuntuvan pyörimisen jälkeen tippaleipämäinen katulabyrintti alkoi olemaan takana päin, ja edessä hieman selkeämpää tieverkkoa ennen keskustaan päin siirtymistä. Edellinen pätkä oli ottanut aika paljon voimille, ja oikea reisi jo viittasi siihen malliin että sillä olisi jotain asiaa. En antanut vielä puheenvuoroa. Kiertelin viimeisen kerrostaloalueen ja suuntasin kohti keskustaa. Matkaa oli tehty 97 km ja aikaa oli mennyt 9:17.
Suuntasin pienen kerrostalo/ teollisuusalueen kautta edellisenä päivänä kiusallisesti unohtuneen pienen omakotitaloalueen (vaihteeksi) kimppuun, ja siitä keskustan vilkkuviin valoihin. Satoi edelleen. Sata kilometriä täyttyi ajassa 9:34, ja keskustasta eteenpäin siirtyessäni taivalta oli tehty noin 107 km. Siihen väliin tervetulleeksi seuraksi tuli juoksuseuran kaveri Antti, ja lähdimme nakertamaan melko laajaa Sompion pientaloaluetta (haukotus). Sinne on jostain syystä piirrelty vähän ennustettavampi ruutuasemakaava, joten omien jälkien tunnistaminen oli hitusen helpompaa. Sadekin lakkasi, ja kirsikaksi kakun päälle huolto porhalsi paikalle tuomaan täydennystä. Vaihdoin kuoritakin pois, ja Carbon X: t jalkaan.
Runttasimme työn alla olevan alueen loppuun ja lähdimme seuraavaa kohti. Olin suunnitellut reitin niin, että matka loppuu kotikulmille. Tämä sai aikaan sen, että mieli hairahtui välillä ajattelemaan kodin lämpöä, ruokaa ja saunaa. Sitä, että homman loppuun saattamiseksi on vielä sunnuntai aikaa. Päästin myös vihdoin nyt jo molemmat suoraa kurkkua huutavat reidet ääneen. Niillä ei ollut mitään hyvää sanottavaa. Hölkkäsimme työn alla olevan alueen loppuun, keskivauhti oli pudonnut reisieni takia kuuden minuutin heikommalle puolelle. Matkaa oli tehty 119 km, aikaa oli kulunut 11:30. Päätin, että juoksen muutaman alueen kautta kotiin syömään ja ottamaan kylmähoitoa reisille. Huomenna olisi uusi päivä.
Kiertelin vielä matkan varrella tulevaa urakkaa helpottavia pätkiä pois, ja vielä kotini läheisyydessä olevat kadut. Pysäytin kellon ajotien päässä, 124 km, 12 tuntia. Menin lämpimään suihkuun, join kylmän oluen ja söin. Pidin kylmägeelipussia reisillä vuorotellen, ja aloin katselemaan mitä puhelimeen on tullut päivän aikana. Aikani tsemppiviestejä, paikkakyselyjä ja seuratarjouksia katsottuani nousin ylös, laitoin juoksukamat päälle ja mobilisoin huollon viemään minut kaukaisimpaan kaluamattomimpaan lokaatioon. Huomiseen en näitä loppuja enää jättäisi.
Koluttavana oli enää neljä -rumpujen pärinää- pientaloaluetta ja matkaa maksimissaan 20 kilometriä. Reisien kipu oli jo melkoista, ja oikealla puolella se säteili jo polveen. Kipu oli kuitenkin kestettävissä, jos ei joutunut pysähtymään. Liikkeelle lähtö tämän jälkeen oli kovin tuskaisaa, ja turtuminen vei oman aikansa. Viimeisille kilometreille sain seuraksi pyöräsaattueen, kun sisulaiset Jukka ja Tiina tulivat todistamaan urakan loppumista. Lopulta juoksin vanhan lapsuudenkotini ohi lähikaupalle, ja sammutin kellon. 140 km, 13:45.
Toista vuorokautta levättyäni päällimmäinen fiilis on tyytyväisyys. Siitä, että se on tehty. Siitä että sitä ei tarvitse enää toista kertaa tehdä. Mutta etupäässä olen tyytyväinen niistä kokemuksista ja tuntemuksista (pl. reidet) joita juoksun myötä sain. Tuntien kuluessa mieli on kuin heiluri, joka aloittaa liikkeen ääripäästä ja hiljalleen asettuu kohti keskipistettä siihen koskaan kutenkaan pysähtymättä. On sataprosen läsnä ja samalla jossain ihan muualla. Epämukavuudesta on löydettävissä mukavuutta, kun keskittyy vain niihin asioihin joihin voi itse vaikuttaa. Sateen sattuessa sataa.
Olen myös tyytyväinen juoksukuntooni. Uskoisin, että armeliaammalla alustalla tuollaisen 5:00-5:30 min/ km- vauhdin, jota alussa juoksin, ylläpitäminen onnistuisi "loputtomiin". Juoksu oli kevyttä ja hyvää, selkeästi pk: n puolella ja kulutus taloudellista. Mutta fysiikan ehdoilla näitä juostaan, nyt ruletin pallo osui reisiosastolle.
Toinen tunne on kiitollisuus: siitä, että saa ja pystyy tekemään tällaisia asioita. Myös siitä, että tällainen elämäntapa on valinnut minut. Sekään ei ole itsestään selvää.
Kiitos kaikille projektissa auttaneille: Anne, Sanni, Harri, Antti, Krisse, Tiina, Jukka ja kaikki livenä ja langoilla tsempanneet.
Kiitos Nosht energioista, Montane säänkestävästä vaatetuksesta ja Hoka One One ylivertaisesta kenkäarsenaalista.
Nyt palaudutaan aggressiivisesti, ja sitten ukko vilahtaa takaisin poluille. Katsotaan mitä seuraavaksi keksitään!
Mahtavaa duunia ja sopivan pähkähullu projekti! Mut pakko kysyä miks sokeritonta kokista??! Tää mysteeri pyöri päässä koko lopputekstin luvun ajan.
VastaaPoistaTänks! Cokis oli Light- versiota ihan makusyistä, olen juonut sitä vuosikausia ja sokerillinen maistuu suussa jotenkin kummalliselta. Muutenkin olen ollut syömättä sokeria kohta kolme vuotta (poislukien geelit ym), joten juomat tulee automaattisesti sokerittomina. Red Bullitkin oli sokerittomia.
VastaaPoista