tiistai 21. toukokuuta 2019

Testipenkissä Hoka One One Evo Carbon Rocket


Musiikkia: Wille and the Bandits: Four Million Days

Ja niin koitti aika loputtoman metsissä ja mäissä juoksemisen loppua. 

Tein loppuvuodesta päätöksen ottaa tuottavuusloikan kestävyyden ja mäkikyvykkyyden saralla, ja päätöksen tiimoilta olen sitten rakentanut peruskuntopohjaa tiiviisti puolisen vuotta. Pääasiassa juosten, mutta sydäntalvella myös hiihtäen. Treeni on ollut peruskuntoalueen hinkkaamista lähinnä poluilla, ja viikon- kahden välein paikallisen laskettelunyppylän kyljessä tunkkaamista. Kääntöpuolena tällaisella puuhastelulla on kuitenkin vauhtien katoaminen, joten seuraava looginen askel onkin hypätä enemmän tasaiselle uinuvia vauhtisoluja herättelemään.

Olen juossut suurimman osan edellä kuvatuista treeneistäni Hokan Evo Jawzeilla ja Torrenteilla, joissa on Hokamaisittain verrattain luomujuoksutuntuma ja matala droppi. Yllätys olikin suuri, kun laitoin pitkästä aikaa jalkaan sileän alustan luottokenkäni Cliftonin. Juoksu tuntui hankalalta ja jalka jotenkin liian tuetulta kengässä. Tuli siis akuutti tarve sileän kengälle.

Hokalta on tullut mielenkiintoisia uutuuksia viime aikoina, joten ihan totaaliseen paniikkiin en tilanteessa alun hyperventilaatiostani selvittyäni ajautunut. Sain käsiini Evo Carbon Rocket- mallin, joka käyttää Hokan uutta hiilikuitulevytekniikkaa pohjassaan. Carbon Rocket on tehty pääasiassa lyhyen matkan kisakengäksi, mutta itseni kaltaiselle kevyemmälle juoksijalle siitä on yleiskengäksi pidemmillekin lenkeille. 

Ensituntuma kenkään on juuri niin kisakireä kuin ulkonäkö antaa ymmärtää. Kenkä on kevyt (218 g) ja aggressiivisen keltainen. Päällinen on avointa verkkoa tuuletuksen maksimoimiseksi, ja verkko on täysin saumaton blokaten hiertymäriskin. Iltti on hieman sukkamainen, ja esimerkiksi Hokan Traceriin verrattuna sen saa paremmin aseteltua nauhojen sitomisen yhteydessä.

Todellinen showstopper on kengän pohjarakenne: välipohja (eng midsole) on hokamaisen elastinen kerros ProFly- foamia vaimennusta tuomaan, ja pohja (outsole) pitoa lisäävällä kumilla ryyditetty. Näiden välissä on koko kengän mitan kulkeva hiilikuitulevy, mikä tekee kengästä lähes täysin jäykän. Tällä kombinaatiolla (hiilikuitulevyn jäykkyys ja ProFlyn pehmeys) haetaan maksimaalista energiataloutta vauhdikkaassa juoksussa. Hiilikuitulevy toimii vauhdissa jousen lailla antaen varpaille tuen ponnistusvaiheessa, ja välipohja vaimentaa iskutusta alastulossa. Kengän droppi on 1 mm, mikä ohjaa askelta luontaisesti päkiälle.


Kesä, hiekkatie ja Carbon Rocketit
Jo muutamien lenkkien perusteella voi turvallisesti todeta, että Carbon Rocket on totaalinen huippukenkä. Hiilikuitulevyn jäykkyys (keveyden ja kengän lievästi kaarevan pohjan ohella) tekee kengästä mukavasti rullaavan, ja ponnistusvaiheessa se antaa jämäkän tuen varpaille. Tämä rullaavuus suorastaan pakottaa juoksemaan reippaasti, joten ihan hitaimpiin pk- lenkkeihin kenkä ei ehkä sovellu. Vaikka Carbon Rocket on varmasti tarkoitettu kisakengäksi pääasiassa lyhyemmille matkoille, se olisi ehdottomasti valintani myös sileän maratonille. Vaimennusta ei ole (Hokan näkövinkkelistä katsottuna) hirveästi, mutta kuitenkin riittävästi antamaan suojaa iskutukselle. 

Hokan Carbon- sarja on tietysti kilpavarustelua muiden hiilikuituteknologiaa hyödyntävien kenkävalmistajien (Niken VaporFly 4% etunenässä) ponnisteluiden vanavedessä. Niken VaporFly- kengän ja Carbon Rocketin hiilikuitulevyn välillä on muutama merkittävä ero: Carbon Rocketin levy on tasainen ja asennettu kenkään vaakasuoraan, kun taas VaporFlyn levy kääntyy holvikaaren jälkeen varpaiden alle. Carbon Rocketin levy on kaksipiikkisen haarukan muotoinen, ja VaporFlyn levy on yhtenäinen. Haarukkamainen muoto tuo levyyn hieman joustavuutta, mikä auttaa jalan omia mekanismeja toimimaan ponnistus- ja maahantulovaiheessa. 
Itse en ole VaporFly- kenkää testannut, mutta mittavan kenttätutkimuksen perusteella sen juoksutuntuma on lähellä vauhdikasta eteenpäin- kohti uutta ponnistusta- kaatumista. Carbon Rocketilla juoksu on enemmänkin dynaamista rullaamista.

Ja aivan mahtavaa sellaista. Olen juossut kengällä joitakin eri vauhtisia ja eri pituisia lenkkejä asfaltilla ja soralla, ja matkanteko on ollut äärimmäisen mukavaa. Lenkkien jälkeen jaloista on kuitenkin puuttunut iskutuksen tuoma lasinen tuntuma, joka kisakengällä (Hokan Tracer, adidas adios) juostun lenkin jälkeen ainakin minulle tulee.

Pörssikielellä suositus siis joko osta, pidä tai lisää.

tiistai 15. tammikuuta 2019

Testipenkissä Hoka One One Evo Jawz ja Torrent

Tuskailin taannoin muutamankin kisaraportin yhteydessä kenkäongelmiani sekä poluilla että sileällä. Blogiani aktiivisemmin lukeneet ovat sittemmin todennäköisesti panneet merkille, että rasittava ruikutukseni on hiljentynyt. Syynä tähän on se tosiasia, että olen löytänyt jalalleni täydellisesti sopivan kenkämerkin.

Aloitin Hokaan tutustumisen Speed Instinctillä, joka toimi mahtavasti kaikkialla muualla kuin Vaaroilla, jossa liukastelin maratonin verran ennen kuin pääsin vaihtamaan kengät toiselle kierrokselle. Lesti kengässä oli kuitenkin kuin tehty jalalleni, joten kokeilin seuraavaksi Speedgoatin ensimmäistä versiota ja sileälle Cliftonia (kakkosmalli). Molemmat toimivat hyvin, ja puhdistin kenkähyllyn hiljalleen sieltä pölyttyvistä muista merkeistä. Varsinkin kun hankin monipuolisen Challenger ATR: n täydentämään kattausta. 
Sukkamaisesti istuvan lestin lisäksi Hokan kenkien- isosta vaimennuksesta huolimatta- maltillinen droppi sopii askellukselleni juuri passelisti. Speedgoatin kakkosversion muutokset (hieman kapeampi lesti, vähemmän sämpylämäinen, parempi pito) tulivat ainakin itselleni kuin tilauksesta, ja juoksu maistui.

Ainoa pilvenhattara muuten niin kirkkaalla taivaalla oli se tosiseikka, että Speedgoatilla pehmeämmällä alustalla ja lumessa juostessa tuntuma alustaan heikkenee, ja tulee ajoittainen tunne että kenkä "katoaa" alta. Speedgoat 2: n päkiässä on 27 mm ja kantapäässä 32 mm vaimennusta, joten tunne ei ole ihan tuulesta tempaistu.  Aloitin aikanaan poluilla juoksemisen muutamalla parilla Inovin X- taloneilla, ja pidin niiden down to earth-  tuntumasta oikein paljon (ko kenkä muuttui myöhemmin jotenkin käsittämättömällä tavalla itselleni täysin käyttökelvottomaksi). Jotain vastaavaa kaipasin aina silloin tällöin.

Purkka pysähtyikin suuhun useammaksi sekunniksi, kun näin ensimmäiset kuvat Evo Jawz- kengästä. Kenkää ei tunnistanut Hokaksi muusta kuin logosta, ja yleisilme oli todella asiallisen riisuttu. Kisakenkä. Droppi on polkujuoksuun sopivat 3 mm (18 mm päkiä; 21 mm kantapää), ja painoa 200 grammaa. Pohja on Vibram Megagrip varustettuna ääriaggressiivisilla 6 mm: n nappuloilla. Nämä oli saatava testiin.



Minulla on nyt menossa toinen pari kyseistä kenkää, ja kolmannet odottavat laatikossa Imelda Marcos- huoneessa vuoroaan. On selvää että olen malliin tyytyväinen, tässä eriteltynä syitä siihen.
Aloitetaan kengän haasteista. Kengän päällisen materiaali on erilaista kuin missään tuntemissani kengissä, se muistuttaa kreppipaperin ja anorakkikankaan aviotonta lasta. Se ei käyttäydy varsinkaan uutena tutumman mesh- kankaisen päällisen tavoin, vaan rutistuu vekeille. Tämä tarkoittaa, että ajan saatossa ja kovassa käytössä vekkien kohdat heikkenevät ja kuluvat puhki. Lisäksi materiaali päästää kastuessaan smurffinsinistä väriä, jota saa sitten jynssätä jaloistaan ensimmäisten lenkkien jälkeen (ensimmäinen pari päästi väriä reilusti enemmän kuin toinen, joten asialle lienee tehty jotain). 
Juoksin ensimmäisellä parilla noin 250 km, minkä jälkeen heitin ne melko riekaleisina roskikseen. Kyseiseen kilometrimäärään sisältyi Karhunkierroksen kasikymppinen, joka viimeisteli kengät tuhkaämpärikuntoon. Kengät olivat kuitenkin uineet syvälle suosiooni, joten en luovuttanut. Evo Jawz on, ainakin minun jalkaani, paljon napakampi kuin muut Hokan kengät. Käytän normaalisti US8- kokoista kenkää, ja otin seuraavaksi pariksi US8.5- koon. Tuntuma oli täysin sama, mutta kangas ei "soinut" jalassa samalla tavalla. Kotimaisessa kokotaulukossa koon muutos on 2/3 kokoa (41⅓ vs 42), joten dramaattisesta muutoksesta ei ole kyse. Tällä hetkellä käytössä olevalla parilla olen juossut kirjoitushetkellä 500 km, ja vaikka käytön jäljet alkavat näkymään, on kilometrejä vielä edessä:



Tällä parilla on juostu myös Vaarojen 65 km kilpailu, joten kestoon voi olla tyytyväinen.

Miksi tämä malli sitten on noussut ehdottomaksi suosikikseni? Kengän hyvä istuvuus ja keveys tekevät siitä erittäin nopean ja juostavan, ja aggressiivinen pohja tuo varmuutta kovaankin vauhtiin. Vibram- pohja ei lipsu märällä kalliollakaan, ja se pitää myös lumisella alustalla. Matala droppi ohjaa askelta päkiälle, mikä tuo juoksuun mukaan jalan luonnollista vaimennusta hokamaisittain ohuen Profly- välipohjan rinnalle. Vaikka kenkä onkin varmasti suunniteltu Hokan arsenaalissa lyhyempien matkojen kisakengäksi, edellä mainitut ominaisuudet tekevät siitä varteenotettavan vaihtoehdon myös ultramatkoille varsinkin kevyempitekoisille juoksijoille. Sitä onkin nähty kotimaisten keski- ja pitkän matkan polku- ultrakisojen podiumilla ja top 10: ssä viljalti viimeisen vuoden aikana. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kenkä.

Kuten on myös Hokan Torrent. Jos Evo Jawz on minimiin riisuttu kisakenkä, Torrent on sen vaimennetumpi isoserkku. Torrent painaa 250 grammaa, ja sen droppi on 5 mm (18 mm päkiä; 23 mm kantapää). 
Torrentin päällinen on tavallista mesh- kangasta, lisäksi päällisen alareunaa kiertää ohut kuminen kaistaa kankaalle ja varpaille suojaa tuomassa. Iltti on Evo Jawzia paksumpi, mikä saattaa tuoda helpotusta pidemmässä suorituksessa. Kangas hengittää hyvin, ja kenkään päässyt vesi tulee sieltä sutjakasti ulos. Toki kumikaista estää hieman veden ulos pääsemistä, mutta hyvin marginaalisesti. 
Kengän pohjan pito on haettu materiaalilla (sitkeä kumi) ja nystyröiden sijoittelulla, mikä on toimiva kombinaatio lähes kaikilla alustoilla. Parhaimmillaan pohja on kuivilla kovahkoilla alustoilla. Jos joskus pääsen Western Statesiin, pakkaan Torrentit ensimmäisenä kassiin :D.
Kengän lesti on toista maata Evo Jawzien (ja oikeastaan koko Hoka- armadan) kanssa. Toe box tarjoaa tilaa kengässä tuntikausia muhivan jalan turpoamiselle, ja tuntuu silti riittävän napakalta. Jalassa tuntuma on hieman sama kuin Inovin Race Ultra 270- kengässä, mutta juostessa täysin eri maata. Kenkä on kevyt ja rullaava, ja ohjaa askelta luonnollisesti päkiälle. Vaimennusta on juuri sopivasti, kenkä tuntuu ketterältä ja nopealta ollen silti selkeästi hokamaisen miellyttävä. Juoksin Torrenteilla reilun 40 km lenkin kovan lumen peitossa olleella asfaltilla, ja jalat olivat kuin pakasta vedetyt lenkin jälkeen. Mahtavat kengät.
Torrent. Kuvan parilla juostu vajaat 500 km.

Olen juossut suurimman osan polkulenkeistäni Evo Jawzeilla ja Torrenteilla pidemmän aikaa, ja näiden välillä vaihtelu tuo jaloille juuri sopivaa vaihtelua (sileän lenkkejä unohtamatta). Lisää vaihtelua taitaa olla tiedossa jo pikaisesti, kun sain käsiini Speedgoatien kolmosversion.

Speedgoat 3 oikealla, Torrent vasemmalla
  










perjantai 2. marraskuuta 2018

Wanderlust

Parasta musiikkia juuri nyt: Marcus King Band: Goodbye Carolina

Marraskuu. Vaarojen rasitukset karistettu kropasta ja mieli halajaa jo taas kovasti juoksun pariin. Olen aikaisemmassa elämässäni kokenut tämän ajan vuodesta vuosi vuodelta raskaampana, mutta juoksuharrastuksen myötä olen oppinut pitämään myös tästä pimeästä, märästä ja koleasta ajanjaksosta. Marraskuu merkitsee juoksijan kalenterissani uuden alkua, ja lisäksi olen todennäköisesti karaissut kermaperseeni vihdoin sinuiksi suomalaisen sään kanssa. Kylmyys ja sade ovat pukeutumiskysymyksiä, ja (otsa)valo voittaa pimeyden.



Itse asiassa ylimenokauteni rajoittui yhteen (vajaaseen) täysin juoksuttomaan ja yhteen höyhenenkevyeen viikkoon. Vaikka olinkin Kolin punaisella matolla tuhkaämpärikunnossa, palautuminen oli varsin nopeaa "lyhyestä" suorituksesta johtuen. Palautumiseen vaikuttaa myös valtavasti kisan aikainen neste- ja energiatankkaus, joiden onnistuessa elimistöllä on paljon vähemmän kiinni kurottavaa.

Asiaan. Olen mielestäni harrastanut juoksua tässä vaiheessa sen verran, että osaan a.) hahmottaa kehitystarpeeni kilpailemista silmällä pitäen ja 2.) pitää mielessä perimmäiset syyt miksi ylipäätään juoksen. 

Tärkeä, ellei tärkein, elementti harjoittelun suunnittelussa on omien sykerajojen tunteminen. Keskimatkan ultrakilpailuihin osallistuessani haluan liikkua mahdollisimman nopeasti mahdollisimman pienellä energiankulutuksella. Koneen tulee olla taloudellinen, ja lihaskunnon tulee tukea tätä. Käytännössä tämä tarkoittaa järjestelmällistä nostoa aerobisen kynnyksen vauhdissa (Alle aerobisen kynnyksen eli peruskestävyysalueella tapahtuvan harjoittelun tavoitteena on parantaa lihasten kykyä käyttää rasvaa energianlähteenä eli kehittää hapen avulla tapahtuvaa energiantuottoa lihaksissa. Peruskestävyysalueen harjoittelulla voidaan myös parantaa lihasten verenkiertoa (ns. hiussuonisto) sekä kehittää  yleisesti harjoituskestävyyttä  ja palautumiskykyä). 
Olen panostanut muutaman viime vuoden peruskuntokauden harjoittelulla tähän, ja kehitys on ollut suotuisaa: 


Aerobisen kynnyksen hujakoilla tapahtuvat harjoitukset ovat itselleni niitä ehkä mieluisimpia; maisevat vaihtuvat kohtalaisen nopeasti ja juoksu on hyvää ja kevyttä. Good clean fun!

Juoksussa, kuten kaikessa urheilussa sen koommin, mukavuusalueelle tai yksipuolisuuteen jämähtämisellä kuitenkin on kääntöpuolensa. Pk- aluetta huolella jynssätessä kasvattaa kyllä perustusta nopeammalle juoksulle, mutta on hyvä sisäistää että siinä se sitten about onkin. Puoli- ja kokomaratonin ennätykset tehdään harjoituksilla jotka on rakennettu hyvän pk- kauden päälle.

Alla olevassa kuvassa näkyy hyvin pk- vauhtiin tehdyn tietoisen panostuksen vaikutukset vauhtikestävyysvauhdeissa samoina ajankohtina.  


  

Tulevan peruskuntokauden prinsiipit onkin taottu kahdesta eri alkuaineesta: kokemus kilpailutilanteista ja sykerajojen statistiikasta.

1. Olen pannut kiusallisesti merkille, varsinkin tämän vuoden Karhunkierroksella ja Vaaroilla, että kestävyyteni nousuissa ja mäissä on sitä samaa kestävyyttä jolla raastan koko kilpailun läpi. Minulta ei löydy erillistä mäkivaihdetta, vaan kerään itseäni, puhallan ja laskettelen sykettäni jokaisen nousun jälkeen. Nousu nousulta juoksun päälle pääseminen vie enemmän aikaa, ja analyysini mukaan tässä syntyy ero terävimpään kärkeen (ei pidä tästä ymmärtää, että kilpailen voittaakseni. Oman suorituksen vertaaminen muiden aikoihin antaa kuitenkin viitekehyksen, jota vasten rakentaa harjoitteluaan).
Tuleva peruskuntokausi sisältää yhden viikottaisen mäkiharjoituksen, jossa kipuan vähintään kilometrin ylöspäin (lue: verttitonni) jotain pienempää tai isompaa rinnettä joko pk- sykkeillä tai sitten nousut kunnolla juosten vk1- alueella. Lisäksi painotan peruslenkeillä mäkistä maastoa. 
Mäkiharjoituksessa on nousumetrien haalimisen lisäksi plussana alamäkijuoksun harjoittelu, joka myös avaa jalkoja suorituksen aikana.  



Mt Keinukalliolta laskeutuessa

2. Aion panostaa peruskuntokaudella myös nopeampaan juoksuun. Nopeat vedot pitävät hermo- ja lihasjärjestelmän aktiivisena, ja tuovat lisäksi liikkuvuutta ja lajivoimaa. Ne valmistavat myös vauhtikestävyysharjoitteluun, joka alkaa kevään kynnyksellä. 
Teen tämän niin, että lisään rentoja tasavauhtisia ja kiihtyviä, noin 100 metrin vetoja jokaisen peruslenkin keskelle tai loppuun. Määrä viidestä kymmeneen, ja palautus kävellen.

Edittiä: tuohon peruskestävyyteen liittyen olen antanut itselleni sen verran palautetta, että pk1- alue on jäänyt aika vähälle huomiolle. Kesällä hankitun koiran myötä tähän on tullut muutos, päivään tulee puolesta tunnista puoleentoista reipasta kävelyä. Tämän huomaa hyvin palautumisessa.

Tällaisia ajatuksia alkavan peruskuntokauden kynnyksellä. Olen siitä onnellisessa tilanteessa, että pystyn harjoittelemaan loppuvuoden ilman työkiireitä. Aionkin ottaa kaikki irti tästä mahdollisuudesta, ja olla keväällä  joko paremmassa kunnossa kuin koskaan tai tukevasti telakoituneena.
Niin tai näin, lähden alkavaan juoksukauteen jokaisesta askeleesta nauttien.

Loistavaa marraskuuta ihmiset!






sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Vaarojen Maraton 65 km 6.10.2018


Musiikkisuositus: Lenny Kravitz: Low

Lokakuu. Polkujuoksijan päässä kyseinen sana assosioituu nopeasti erinäisiin fiiliksiin, tuoksuihin, häivähdyksiin, sanoihin: ruska; tihkusade; vesistön ylitys; Ryläys; loppunousu; illan kähmä; Suklaamunat. Vaarojen Maraton. Voisiko mikään tapahtuma kruunata juoksuvuotta ikonisemmin kuin tämä Kolilla tapahtuva ruumiista irtautuminen, viimeinen rypistys ennen ansaittua ylimenokautta.

Oma valmistautuminen Vaaroille ei ollut ainakaan liiallisella kisaamisella pilattu, toukokuun lopun Karhunkierroksen kasikymppinen oli edellinen lappu rinnassa juoksemani reissu. Mietinnässä kyllä oli kaikenlaista, mutta elämä. Ulkoilua on toki tullut harrastettua, ainoastaan heinäkuussa otin hieman iisimmin ja juoksukilometrit jäivät normaalikuukautta vähäisemmiksi (osin myös pyöräilyn vuoksi). Treeni on ollut pitkälti peruskestävyyspainotteista, elo- ja syyskuussa otin mukaan vähän järjestelmällisemmin vauhtikestävyysharjoituksiakin. Kunto on tuntunut hyvältä pidemmän aikaa. Testilenkkinä juostu Sikakorven Laudatur (48 km, +1000 m) kulki mukavasti karvan yli neljään tuntiin. 

Kisaviikko meni jo tutun kaavan mukaisesti: keskiviikkona ja torstaina avaavia 200 metrin vetoja, perjantaina pelkkää lepäilyä. Tankkaus hoitui keskiviikon aamulenkin jälkeisellä 4 desin maltodekstriiniyllätyksellä (olen ollut koko vuoden syömättä sokeria, ja olo kyseisen lemmenjuoman kietaistuani oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Tunsin jokaisen ihokarvan naamassani). 

Tämän vuoden reitti tulisi olemaan kahdesta edellisestä vuodesta poikkeava, kun "keskisarja" kiertää kertaalleen ultramatkan reitin. Mukavaa vaihtelua, Vaarojen reitti tai sen variaatio on tullut huideltua jo viisi kertaa. Lyhyemmän reitin myötä dropbagin kanssa jahkailu jäisi myös pois, mikä täytyy huomioida mukana kannettavan nesteen ja energian kohdalla. Reitti poikkeasi Lakkalan kohdalla maratonin reitiltä Herajärven kierrokselle Pielisen ja Herajärven välistä ja kävisi kääntymässä Eteläpäässä yhtyäkseen Kiviniemessä tutulle reitille.



Eteläpään osuudesta en tiennyt etukäteen muuta kuin että se ei tulisi olemaan pelkkää neulaspoluilla rallattelua, vaan osittain kohtuulisen haastavaa ja teknistä könyämistä. Lisämausteen matkaan toisi perjantaina satanut ensilumi.

Katselin edellisen vuoden 134 km: n aikoja, ja asetin tavoitteeksi päästä maaliin alle 9 tuntiin. Olin myös päättänyt, että pakotan itseni pois mukavuusalueelta aina kun siihen matkaa tehdessä jämähdän. Toisin sanoen koitan ulosmitata tehdyn treenin täysimääräisesti.

Pääsimme starttipaikalle reilut 10 minuuttia ennen lähtöä pienen pysäköintisekoilun jälkeen, ja siinä ajassa ehti juuri juosta pienet lämmittelyt ja moikata tuttuja. Lämpöä oli kolmisen astetta, eli shortsikeli.

Startista alkoi tutuksi tullut kolmen kilometrin Aamokin juoksu, jolla kärki erkani omaksi porukakseen aika nopeasti. Mäkrän nousun jälkeen takana tulevia ei enää näkynyt oikeastaan koko loppumatkalla. Porukan vauhti tasoittui hieman, mutta pysyi kuitenkin kohtalaisen napakkana. Juoksu kulki hyvin.

Noin kahdeksan kilometrin kohdalla huomasin, että sykkeet eivät laske alun rypistyksen jälkeen vaan seilasivat itsepintaisesti lähellä anaaerobista kynnystä. Tämä tietäisi miehen katkeamista ennemmin tai myöhemmin, joten himmasin vauhtia noin kympin kohdalla pykälän pienemmäksi. Terävin kärki katosi aika pian näköpiiristä, ja juoksinkin seuraavat 30 kilometriä omasta seurasta nauttien. Ensimmäisen kympin väliaika oli 56 minuuttia.

Herajärven kierroksen alkupätkä aina Rykiniemen 19 km joen ylitykseen ja huoltoon on melko helppoa ja todella kaunista reittiä. Olin ajatellut olevani huollossa noin 2,5 tunnin kohdalla, mutta matka oli taittunut puoli tuntia ripeämmin. Juoksu tuntui todella hyvältä, mutta alle minuutin huollon jälkeen sisäreisiin iski yllättäen kramppaamisen merkkejä liikkeelle lähtiessä. Olin juonut vain puoli litraa ensimmäisellä pätkällä, mikä oli selkeästi liian vähän. Tätä en sitten saanutkaan korjaantumaan enää koko loppumatkan aikana, vaan jouduin taiteilemaan suolatablettien kanssa loppuun asti.


Vesistönylitys. Kuva @karikuninkaanniemi

Huollon jälkeen alkoikin sitten mielestäni reitin hankalin ja raskain vaihe. Matka Rykiniemestä Eteläpään "roskikselle" reiluun 30 kilometriin oli ryläysmäistä nousevaa ja laskevaa kivistä ja mutaista syheröä, jonka siedettävällä vauhdilla juokseminen oli äkkiväärää ryskäämistä. Hommaa ei helpottanut paikoin jäätynyt lumi, joka liukastutti kivet ja kalliot entisestään. Polvet, nilkat ja sääret saivat koko ajan iskua kivistä jalkojen lipsuessa niille astuessa. Kahdesti kaaduin itkunsekaisen kiroilun säestämänä. Juoksu oli geishamaista töpöttelyä, mikä on omiaan lisäämään lihaskipua ja kramppaamista liikeratojen typistyessä. Aina kunnon pohjalle päästyäni otin vauhtia korostetulla loikalla, että saisin jalkoja auki. Eteläpäästä Kiviniemeen on hieman halpompaa pätkää, ja saavuin huoltoon ajassa 4:25. 20 edellisen kilometrin selättämiseen oli mennyt siis kaksi ja puoli tuntia. 

Kiviniemen huollosta pari kilometriä juostuani sisäreisiin iski taas voimakkaampaa kramppaamisen oiretta, ja jouduin kävelemään metsään johtavaa polkua hyvän matkaa ennen kuin suola alkoi vaikuttamaan. Jalat kuitenkin vertyivät, ja pääsin selättämään Ryläystä hyvällä fiiliksellä. Juostut 40 kilometriä painoivat jo jaloissa, mutta rasitus oli vielä hallinnassa. Oli myös mukavaa, että Kiviniemestä eteenpäin reitillä oli 43 kilometrin matkalaisia tuomassa vaihtelua yksin puurtamiseen. 


Kuva: @onevisionfi #vaarojenmaraton2018

Kolinvaaran ja Ryläyksen läpi taistelu meni jo tottumuksen voimalla, ja lisääntyvästä väsymyksestä huolimatta yllättävän vaivattomasti. Väliaika 50 kilometrin kohdalla oli 5:45, ja totesin alittavani aikatavoitteeni helposti ilman suurempia haavereita. Olin tyhjentänyt kaikki kolme lötköpulloani taistelun tiimellyksessä, ja matka tieltä Peiponpellon huoltoon tuntui loputtoman pitkältä. Otin huollossa suolaa ja täytin kaikki pullot ja lähdin viimeisen osuuden kimppuun. 

Kombinaatio jäljellä olevan matkan vähyydestä ja Mäkrän päälle kiipeämisestä iski totaalisen väsymyksen kroppaan, ja jouduin patistamaan itseäni tosissaan matkavauhtia pitääkseni. Tyhjiin imetyn elimistön ja kipuilevien jalkalihasten lisäksi uupumusta ryyditti näön jatkuva sumeneminen, mikä johtui varmaankin kylmän viiman ja elektrolyyttivajeen yhdistelmästä. Tunsin vaeltavani kipuluolassa, ja aloin syömään elefanttia pala kerrallaan. Mäkrän jälkeinen hissukseen nouseva latupohja oli silkkaa murhaa, ja tässä vaiheessa Voronkov meni ohitse paskaa fiilistä maksimoiden.


Peiponpellon jälkeisessä nousussa. Puhalluttaa. Kuva @karikuninkaanniemi

Tuskastuttavan könyämisen jälkeen tajusin vihdoin laskevani jo viimeistä laskua kohti satamaa hakkelukseksi muussattujen etureisien huutaessa armoa. Pieni pätkä tietä ja sitten vielä loppunoususta nautiskelemaan. Kävelin jyrkät osuudet ja juoksin loput. Kohta olinkin nojailemassa maahan punaisella matolla jossain tajunnan reunamailla. Olin todella piipussa. Aika oli 7:45, ja olin sillä kokonaiskilpailun seitsemäs. 


Maalissa. Kuva: Anne

Jälkikäteen voi todeta, että reitti oli rankempi kuin aikaisempi kahden kierroksen kilpailu. Tähän toki vaikuttaa se, että en päästänyt itseäni helpolla missään vaiheessa, vaan pakotin isompaa vaihdetta silmään aina kun mahdollista. Eteläpään osuuden olisi voinut tehdä itselleen helpommaksi tutkimalla reitin eteen tuomia käänteitä etukäteen. 
Myös kisan jälkeiset tuntemukset kertovat omalta osaltaan reissun luonteesta: jalat ovat polvesta alaspäin ruhjeilla ja naarmuilla, ja lihassärky on kovempaa kuin koskaan. Tuntuu kuin olisin jäänyt auton alle. Elimistö on onnellisen sekaisin.
Kisan jälkeen totesin, että nyt saa Vaarat osaltani riittää. Katsotaan nyt..

Kiitokset kaikille muille juoksijoille, järjestäjille ja vapaaehtoisille mahtavasta tapahtumasta. Tämän parempaa kauden lopetusta ei vaan ole.
Kiitos myös matkaseuralle ja tietysti Annelle (sydän). Erityiskiitos kiropraktikko (DC) Ville Heinolle ukon virittämisestä kisakuosiin.

Nyt lepäillään raivokkaasti!

Tapahtuman kaikki tulokset löytyvät täältä.

Varusteet:
Kengät: Hoka One One Evo Jawz. Jännitin hieman Jawzien kestoa Vaarojen karussa maastossa, mutta kengät pysyivät kasassa muutamaa repeämään lukuun ottamatta. Pito oli hyvä.
Liivi: Salomon S-lab Ultra 5.
Sukat: Stance
Housut: Inov8 Race Elite
Paita: Sikakorven Sisu- pyhäasu
Irtohihat: dhb

Energiat tuli 17 kpl High5- geeleistä, ja jokaiseen juomapulloon laitoin Dexal- nesteytystabletin.      

     






keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Miksi?



Musiikkisuositus: Quinn Sullivan: Something For Me



Jos minun pitäisi pukea juoksuharrastukseni jonkin kysymyksen muotoon, se olisi varmasti Miksi? Sen verran useasti kuulen tuon kysymyksen tuntemattomilta ja tutuilta, varsinkin juoksua harrastamattomilta sellaisilta. Lintuperspektiivistä tätä kummalista touhua objektiivisesti tarkastellessa ihan validi kysymys. Mutta yhtä usein kuin muiden suusta, tämän saman kysymyksen kuulee myös oman pään sisällä. 

Kello soi säkkipimeänä räntäsateisena marraskuisena aamuna 4:40. Edessä on 30 km otsalampun valaisema aamulenkki ennen töitä. Kahvia juodessa ja verkkaisesti puolta vaatekaappia päälle pukiessa, ulos pimeään tuijottaessa: miksi?

Vaarojen maratonin reitin alkupätkää yksin juostessa, vatsassa sormustimellinen juuri nautittua kanakeittoa, liivissä dropbagistä otetut täydennykset, kropassa muutaman minuutin pysähdyksen aiheuttama vilunväreily. Juoksen samassa paikassa kuin viisi tuntia aiemmin, edessä uudelleen samat ponnistukset ja 43 kilometriä jotka jo painavat jaloissa melkoisesti: miksi? Miksi?

Vaikka juoksu onkin minulle hyvän olon ja arjen energian lähde, ja vaikka se sopivasti terävöittää tulevaan työpäivään tai vaihtoehtoisesti maadoittaa päivän aikana stressaantuneen mielen, aina välillä joudun miettimään syitäni juoksemiseen. Miksi juoksen? Juoksenko "oikeista" syistä? Hyvinvointiin ja energian saamiseen riittäisi vähempikin ja enemmän kompromissisävytteinen harjoittelu. Metsässä juoksemalla hoidan varmasti luontosuhdettani, mutta senkin voisi tehdä toisella tavalla. Vaikka treenaan myös kilpailut mielessä, en kilpaile ensisijaisesti menestyäkseni vaan ensisijaisesti haastaakseni itseni ja todetakseni ettei rajoja ole muualla kuin mielikuvituksessa.

Suihkun jälkeen peiliin katsoessa saatan tuntea mielihyvää, että takaisin katsoo suhteellisen urheilullinen ja hyvin säilynyt mies. Toisaalta muutamien vuosien takainen rantavartalo on kokenut metamorfoosin kun salilla huhkitut yläkropan lihakset on syöty evääksi tuhansien kilometrien juoksemisella. Olen syönyt itseäni kilotolkulla. Paidan koko on vaihtunut L: stä S: ään. Unelmavartalon perässä tuskin siis juoksen. Miksi siis?


Nuuksio Classic. Kuva: Poppis Suomela

Äärimmäisen suorituksen aikana ihmismieli surkastuu lopulta nuppineulan pään kokoiseksi ja keskittyy ainoastaan kaikkein olennaisimpaan. Jalkaa toisen eteen, juomaa ja energiaa tasaisesti, taka- alalle työnnettyjen kiputilojen varovaista kuulostelua. Itselleen mieluisten asioiden ajattelua. Samalla henkinen kuona ja painolasti työntyy vähitellen laidan yli. Tämän henkisen puhdistumisen rinnalla kulkee vastaavanlainen fyysinen alasajo, kun väsymyksen astuessa kuvaan elimistö ja keho turvautuvat pahanpäivänvaroihin ja varatankin varatankkiin jatkaakseen taivalta. Ihminen kuoriutuu henkisesti ja fyysisesti ytimeen asti. Tämä kaikki tapahtuu useimmiten luonnon keskellä, ihmisen pieneksi tekevissä upeissa maisemissa, mikä antaa ihmisenä olemiselle ihan uuden merkityksen. Olen osa kaikkea tätä.

Runsaan luonnossa liikkumisen myötä olen alkanut kokemaan uudenlaista merkityksellisyyttä arjessa. Aikaisempi lempiharrastukseni metsästästys ei enää juurikaan kiinnosta minua, muuten kuin lähiruoan lähteenä. Olen alkanut jopa kierrättämään, todennäköisesti ainoana insinöörinä maailmassa (toki hieman avustettuna). Ruokatottumukset ovat muuttuneet reilusti kasvispainotteisemmiksi.

Pitkässä suorituksessa, varsinkin vaikeina hetkinä, kannan mukanani lähimmäisiäni ja rakkaimpiani tavalla jota he eivät varmasti täysin ymmärrä. Mietin miten onnekas olen, ja että minulla on läheisteni myötä kaikki mitä voin toivoa. Tunnen pohjatonta kiitollisuutta, että saan ja pystyn harrastamaan juoksua tietäen että kaikki on hyvin. Rakkauteni kasvaa askel askeleella.

Tämän ympäristöni ja läheisteni kanssa saavuttamani rauhan lisäksi olen löytänyt myös rauhan olla itseni kanssa, ja oppinut pitämään itsestäni ihan eri tavalla. Olen kiitollinen, että olen tehnyt itsestäni juoksijan. Tämän kiitollisuuden myötä on itsestäänselvää, että pidän itseäni hyvänä. Koitan järjestää kunnon yöunet joka yö, ja jätän väliin lähes kaikki kissanristiäiset. Huollan kroppaani, ja kiinnitän koko ajan enemmän huomiota ruokavaliooni. En ole syönyt sokeria puoleen vuoteen.

Juoksuharrastuksen myötä tällainen itsensä ytimeen asti purkaminen- joskus jopa äärimmäisen tuskan kautta- ja sen jälkeen uudelleen rakentaminen, aina vähän laadukkaammista rakennusmateriaaleista, tapahtuu kerta toisensa jälkeen.  

Vaarojen ultran toiselle kierrokselle lähtee siis parempi ihminen kuin ensimmäiselle, ja Rukalle saapuva mies on jalostuneempi versio Hautajärveltä lähteneestä. Lenkiltä tulee muuttunut mies.

Siksi.








      

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

NUTS Karhunkierros 80 km 26.5.2018




Toukokuun loppu tietää kesän alkamista ja tietenkin mahtavia polkujuoksukarkeloita Kuusamossa. NUTS Karhunkierros on kasvanut maan suurimmaksi tapahtumaksi, ja eri matkoilla viivalla tulisi olemaan 2 600 juoksijaa. Mahtavaa!

Oma valmistautuminen alkuvuoden päätapahtumaan oli sujunut mukavan nousujohteisesti helmikuun lopun (ja Transgrancanarian DNS: n aiheuttaneista) polviongelmista selvittyäni. Valmistavana kilpailuna juostu Sipoonkorpi Trail antoi olettaa treenin imeytyneen kiitettävästi, ja vaivatkin loistivat poissaolollaan. 

Kävin starttia edeltävänä iltana kevyellä irroittelulenkillä pitkän ajomatkan jumit karistaakseni, ja juoksu tuntui muutaman päivän keventelyn jälkeen todella hyvältä. Muutenkin fiilis oli yllättävän rento ja mieli valoisa. Vaatetustakaan ei tarvinnut stressata, sääennusteiden mukaan edellisvuoden hankiralli tulisi vaihtumaan kesäisiin lämpötiloihin ja auringonpaisteeseen. Tulvahuippukin oli ohitettu äitienpäivän tietämillä, joten reitti tulisi olemaan parasta A- luokkaa. 

Kisa- aamuun heräsin kohtalaisen hyvin nukutun yön jälkeen. Kevyt aamupala kitusiin ja nokka kohti bussikuljetusta starttipaikalle Hautajärvelle. Matkan aikana ehti hieman mietiskellä prinsiippejä tulevaan. Päätavoite olisi päästä maaliin alle 10 tuntiin. Väitavoitteina saapua Oulankaan (27 km) hyvissä ajoin ennen 53 km: n lähtöä ja Juuman Basecampiin kuuden tunnin hujakoilla. Loppu puristettaisiin väkisin.
Hautajärvellä startin odottelu meni puskassa käydessä, tuttuja moikatessa ja hieman lämmitellessä. Fiilis oli oikein hyvä.

Vihdoin kello löi 7 ja oli aika aloittaa päivän epistola. Reitin alku on helppoa ulkoilu- uraa, ja vauhti on sen mukaista. Kovavauhtisella alulla saa järjestettyä itselleen tilaa juosta, ja koneet mukavasti käyntiin. Kärjestä irtosi hiljalleen neljä juoksijaa omaksi ryhmäkseen, itse jäin edellisvuoden Vaaroilta tutun Toni Malmin kanssa muodostamaan kakkosryhmän. Kuusi ensimmäistä kilometriä meni reilusti alle viiden minuutin km- vauhtia ja ensimmäinen kymppi 48 minuuttiin. Juoksu kulki mainiosti. 

Noin 15 km kohdalla Tonilla alkoi olemaan hieman ongelmia, ja kohta olin itsekseni matkaa tekemässä. Näillä matkoilla on parempi juosta silloin, kun juoksu kulkee. Ja sehän kulki. 20 kilometrin väliaika oli 1:50, ja kaikki oli kunnossa. Ainoastaan jano tuntui olevan koko ajan, ja lämpötila nousi selvästi jo aamusta. Olin ottanut vain kaksi lötköpullollista vettä ensimmäiselle pätkälle, ja juoma loppui hyvissä ajoin ennen huoltoa. Saavuin Oulankaan ajassa 2:30, reilusti tavoitteessa. Täytin lötköpullot ja otin dropbagistä yhden lisää selkään, täydensin geelivarastot ja join kuin kameli. Kaksi vihreätä kuulaa suuhun ja takaisin reitille kohti Juumaa. Aikaa huollossa meni kaksi minuuttia. 



Oulanka. Kuva: Antti Risikko

Rannasta joen törmälle noustessa sisäreisiin iski yllättäen kramppaamisen merkkejä, ja otin saman tien kaksi suolatablettia runsaan veden kanssa. Hiljalleen jalat vertyivät juostessa, ja meno jatkui taas suotuisasti. 30 kilometriä täyttyi ajassa 2:45. Oulankajoen törmää juostessa selkä edellä vastaan tuli yksi neljästä karkulaisesta kramppaavia jalkoja valitellen. Lämpö tuntuikin nousevan koko ajan, ja nestettä kului reilusti enemmän kuin sitä oli matkassa. Edellisvuodesta oppineena tiesin että tämä Oulanka- Juuma-osuus olisi raskas juurakkoineen ja suo- osuuksineen, ja koitin välttää turhaa riehumista vaikeilla pätkillä. Tiesin myös odottaa 53 km: n kärjen ohittavan minut jossain välissä, ja siihen ei saisi henkinen korttitalo romahtaa. Tämä tapahtui reilusti myöhemmin kuin edellisenä vuotena, kun Valido pyyhkäisi ohi loivassa ylämäessä. Vähän tämän jälkeen vastaan tuli MP, jolla oli tullut jalkaongelmia ja sitä kautta keskeytys. Olin siinä vaiheessa kolmantena. 
Vaikka juoksu kulkikin hyvin, lämmin keli alkoi möyhentämään miestä. Suu oli kuiva kuin vanhan piian uni, ja jaloissa tuntui vähän väliä kireyttä. Matka alkoi painamaan, ja nestekin loppui. Jouduin odottamaan täydennyspaikkaa loputtomalta tuntuneen pätkän ja aloin esittämään tummumisen merkkejä, kunnes vihdoin hyppäsin polvia myöten Kitkajokeen ja koitin juoda sen tyhjäksi. Olo kohentui hiljalleen parempaan. 50 km: n väliaika oli 4:55, hyvin tavoitteessa.

Neste loppui jokunen kilometri ennen Juuman Basecampia, ja olin mennyt onnellisesti sekaisin geeliaikataulussani. Suolatabletitkin loppuivat. Pahinta kuitenkin oli, että huomasin Juuman ulkoilureittiä työntäessäni kenkä/ sukka- kombinaationi hiertäneen jalkapohjiani jo pitkän aikaa. Molemman päkiän alla tuntui askel askeleelta ikävämmältä, varsinkin kivien tai juurten päälle astuessa. Ihan kevätjuhlakunnossa en siis Juumaan päässyt. Juuman väliaika oli 6:11. Join taas mielipuolisesti, täytin pullot ja otin suolaa suoraan paketista. Aikaa kului sählätessä viitisen minuuttia.

Liikkeelle lähtiessäni tajusin, että kuljettu matka ja lämpö alkavat kumuloitumaan niskaan tosissaan. Askel ei ollut enää kovin kevyt, ja kireät lihakset saivat jalat potkimaan kiviin ja juurakoihin maukkaasti. Ja niitähän reitillä riittää. Kerran kompastuin pitkospuulle astuessani ja löin pääni pitkospuun reunaan matkalla suon syleilyyn. Aurinkolasit suosta mukaan ja takaisin hevosen selkään. Aloin pätkimään edessä olevaa matkaa mielessäni selkeisiin etappeihin. Ensin 70 km, sitten 74 km (kymppi maaliin) ja 77 km (Konttainen). Tätä pätkintää tehdessäni havahduin kiusalliseen tosiasiaan, että en näe reittimerkkejä missään. En ollut huomannut Porontimajoen kohdalla reitin kääntymistä oikealle, vaan jatkoin kieli vyön alla edessä nousevaan mäkeen aivan kuin reitti ei tarjoaisi riittävää määrää vertikaalitunkkausta itsessään. Huutokiroilin ja meinasin laittaa pillit pussiin, pummi oli sattunut juuri alkavaan tummumisen hetkeen ja tuntui täysin ylitsepääsemättömältä esteeltä. Jalkapohjat olivat aivan tulessa, ja olin potkaissut oikean pikkuvarpaani kipeästi kiveen. Vitutti. Kunnes näin Maksimaisen Villen nousemassa samaa mäkeä ylös, reittimerkit hakusessa, pyöritellen päätään ja elekielestä päätellen kiroilevan melkoisesti. Mistään ei saa niin paljon intoa kuin toisen ihmisen epäonnistumisesta, ja kirmasin reitin löytäneen Villen perään kuin uudestisyntynyt. Viimeiset kilometrit Konttaiselle mentiin sitten tällä porukalla. Kumpuvaaran kivikkoiset rinteet ja juurakkoiset polut alkoivat tuntumaan jo todella pahalta jaloissa, ja nesteet olivat taas lopussa. Viimeiset portaat ennen huoltoa edeltävälle vaaralle tuntuivat lyijyltä jaloissa, ja sen jälkeinen alamäki terävine kivineen korvensi jalkapohjia joka askeleella. Oikean kengän läpi valui verta kipeän varpaan kohdalta. Täytin huollossa pullot ja menin hetkeksi valuvan veden alle viilentymään. Huoltoon meni kaksi minuuttia, ja lähdin sieltä viimeiselle osuudelle ajassa 8:34. Alle 10 tuntiin mentäisiin ilman suurempaa haaveria. 

Loppumäkiin otin taktiikaksi juosta kaikki mahdolliset juostavat pätkät. Jalkapohjien kipu heltyi aina kävellessä, ja kävelystä juoksuun lähtö oli aina vain tuskallisempaa. Parempi siis vain juosta. Ylämäkeen tunkkaamisen sai tehdä aika varovasti, kun pohkeet ja reidet kiristelivät heti jos koitti käyttää enemmän voimaa. Ei sillä, että niitä voimia enää hirveästi olisi ollut jäljellä. Valtavaaran päältä oli huikaisevan hienot näkymät, joita olisi voinut jäädä ihailemaan loputtomiin. Mutta kun on tämä kisa juostavana. Sain vielä uuden vaihteen silmään alkaneessa alamäessä ja tasaisella, ja sitten edessä olikin enää Rukan takapuoli. Könysin sen ylös hapottavilla jaloillani ja kohta laskinkin jo kohti kisakylää. Askeleen lennokkuus ei ihan vastannut tuntumaa jalkapohjissa, mutta alkava euforia sai unohtamaan kivun. Olin maalissa ajassa 9:36, ja sillä kilpailun viides. 


Maalissa. Photo: @onevisionfi #nutskarhunkierros2018

Olen juoksuuni oikein tyytyväinen. Vauhdinjako oli melko optimaalinen, vauhdikkaammalla alulla sain pankitettua aikaa lopun koitoksiin. Lämpimästä kelistä huolimatta neste- ja energiapuoli toimivat kohtuullisen hyvin. 
Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin tavasta, jolla pystyin käsittelemään ongelmia matkan aikana. Tummumisen hetkiä tulee, mutta pitää luottaa siihen että ne väistyvät kun vaan pysyy liikkeessä ja huoltaa itseään. Kipu tulee myös jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Sen kanssa pystyy kuitenkin elämään, jos ei anna sille ylivaltaa vaan tarkastelee sitä "ulkopuolisen" silmin. Kipu usein turtuu tai muuttuu muulla tavoin siedettävämmäksi. Kunhan vaan pysyy liikkeellä.



Oma osansa näillä reissuilla on luonto, jonka tunnen juostessa kaikilla aisteilla ja johon koen ikäänkuin sulautuvani pieneksi osaksi. Juoksun kulkiessa hyvin maisemista pystyy nauttimaan, ja heikompina hetkinä luonnon kauneudesta voi ammentaa voimaa ja jaksamista. Tosin muutama juuri ja kivenmurikka tuli kyllä kirottua alimpaan helvettiinkin, että se siitä zeniläisestä luontosuhteesta. 

Pisteenä iin päälle oma avovaimoni juoksi Rukalla ensimmäisen polkukisansa ikinä. Mahtava ja suunnatonta ylpeyttä herättävä suoritus, tosin tässä näkee varoittavan esimerkin vaikutuksen.  

Nyt vähän lepoäillään ja sitten mietitään seuraavia etappeja. Kalenterissa ei ole vielä kuin Vaarat, joten jotain tekemistä pitäisi keksiä kesälle.

Kiitos vielä kaikille kanssajuoksijoille, kannustajille ja järjestäjille mahtavasta tapahtumasta!

Edit:
Varusteet:
Liivi: Salomon S/lab Ultra Sense 5. Pienestä koostaan huolimatta vetää uskomattoman paljon tavaraa sisäänsä, ja liivi istuu kuin iho. Juoma kulki kolmessa 0,5 litran lötköpullossa, joista yhden otin kyytiin vasta Oulangassa dropbagistä.

Kengät: Hoka One One Evo Jawz. Mietin pitkään näiden ja Speedgoat 2: n välillä, päätyen kevyempään ja mataladorippisempaan Jawziin. Karhunkierroksen maasto on pääosin pehmeää alustaa, joten ylimääräistä vaimennusta ei tarvita. Jawz on paras polkukenkä jolla olen juossut, mutta sen pintamateriaali ei ole kovinkaan kestävää. Heitin repaleiset kengät roskiin kisan jälkeen, niillä oli juostu Stravan laskujen mukaan 230 km. Kevyempi polkukenkä siis hakusessa.

Housut: Salomon Agile

Paita: Sikakorven Sisu-kisapaita.

Sukat: Asics. Tein kisa- aamuna kohtalokkaan virheen, ja valitsin nämä Injinjin lyhyiden sukkien sijaan. Varmaan jonkun todella pätevän syyn vuoksi, todennäköisesti värin. Molemmat jalan päkiät olivat yhtä isoa rakkoa, ja hiertäminen alkoi hyvin varhaisessa vaiheessa. Tämä taas vahvistaa sen tosiseikan, että kisassa ei saa kokeilla mitään uutta 

Takki: Salomon Bonatti Pro. Pakollisiin varusteisiin kuuluva kuoritakki, jota ei todellakaan tarvinnut reissulla, maalissa nestehukan aiheuttamassa horkassa täristessä sitäkin enemmän. 

Energia: noin 20 kpl High5- geelejä, pari vihreää kuulaa Oulangan huollossa ja pussi Chimpanzee- geelikarkkeja. Nestettä meni karkean arvion mukaan noin 7 litraa, mikä oli liian vähän. Pullojen täytön yhteydessä laitoin sekaan High5- nesteytystabletteja, pois lukien Kitkajoesta ottamaani veteen. 


  

  




sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Sipoonkorpi Trail 30k 21.4.2018


Huhtikuun loppupuolella juostava Sipoonkorpi Trail on näköjään jämähtänyt pienimuotoiseksi perinteeksi kevääseen kirmatessani, tämä kerta oli jo kolmas kun sinne lähdin rymyämään. Ja mikäpä siinä, hyvä reitti upeissa maisemissa vartin ajomatkan päässä kotoa. Ajankohta vieläpä mitä passelein Karhunkierrosta ajatellen.

Olin suunnitellut tekeväni lauantaina pidemmän harjoituksen niin, että juoksisin 3 kympin kisan jälkeen vielä reilun tunnin määrää ja ultramaisempaa treenivastetta saadakseni. Niinpä pakkasin mukaan normaalia enemmän vaatetta ja energiaa sekä vaihtokengät.

Kisa- aamu meni vimmaiseksi oravanpyöräksi, kun nukuin reilusti normaalia pidempään. Puurot ja alektrolyyttijuomat sisuksiin, kamat autoon ja rock and roll lähes kuurouttavasti pauhaten kohti Kuusijärveä ajonopeussuosituksia renessanssihenkisesti noudattaen. Numerolappu nopeasti kisatoimistosta matkaan ja kamoja virittelemään. Alkuverkka jäi vajaaseen kymmeneen hätäisesti sutaistuun minuuttiin. Sitten takki autoon ja lähtökarsinaan.

Edellisvuoden aikani samalla matkalla oli 2:27, ja alle 2,5 tuntiin päätin tähdätä tälläkin kertaa. Reitti tulisi olemaan ennakkotietojen ja omien lenkkien perusteella hieman takkuisempi.

Kärki lähti totutusti painelemaan napakkaa kyytiä alun kuntorataosuutta, ja vastikään sängystä ylös repäisty kroppa protestoi kohtaloaan vimmaisesti. Reitti kisan ensimmäisillä kilometreillä on helposti juostavaa, ja vauhti pysyy pitkään alle vitosessa. Itseäni puhallutti melkoisesti, mutta pikkuhiljaa elimistö rupesi ymmärtämään että tässä juostaan nyt vielä jonkun aikaa. Parempi vaan tehdä yhteistyötä. Ensimmäisen kympin väliaika oli 51:38, vajaa minuutti viime vuotista jäljessä. Olin tässä vaiheessa tippunut terävimmän kärjen taakse muodostuneen bubbling under- osaston ainoaksi jäseneksi.
Juoksu oli alkanut kulkemaan mukavasti alun takkuilun jälkeen, mutta silloin tällöin elimistö koitti selvästi pakkailla pillejä pussiin ja hyydyttää ukon korpivaellusta. Kannustin itseäni tällöin "Nauti nyt, saatana"- mantralla ja hörpyllä elekrtolyyttijuomaa. Kolmenkympin sakkolenkiltä ihmisten ilmoille paukahtaessani kuulin olevani neljäntenä, ja tajusin kovinta alkuvauhtia pitäneiden (MP ja Tomi Mikkola) olleen lyhyemmällä lenkillä. Toisen kympin väliaika oli 57:13, vajaat kaksi minuuttia edellisvuodesta hitaammin. Matka alkoi hitusen painamaan jo.

Reitin loppu on normaalisti aika helppoa pätkää, mutta nyt tasainen metsätie oli monin paikoin joko todella vetelässä kunnossa tai sitten roudan takia jalan alla inhottavasti pettävässä muodossa. Väsyneillä jaloilla vauhdin tavoittelu tällaisella alustalla on kovin hankalaa, ja vie voimia kuin avioeroprosessi. Lyhyempien matkojen osallistujien ohittelunkin sain tehtyä itselleni jotenkin hankalaksi, ja kävinkin muutamaan otteeseen syleilemässä maankamaraa ajolinjoja hakiessani. Kuusijärveä kiertävälle kuntopolulle törmätessäni huomasin pääseväni alle 2,5 tuntiin, joten loppupätkän rullailin kevyemmin maaliin. Aika oli 2:29:16, ja olin sillä viides.  




Reitti osoittautui reilusti edellisvuotta raskaammaksi, varsinkin kolmenkympin takalenkki mankeloi jaloista mehuja ja samalla miehestä vauhtia isolla kädellä. Alustan skaala ulottui umpijäästä routakoppuran ja mutavellin kautta kuivaan neulasbaanaan, jota tosin oli vähemmän kuin olisi toivonut. Sipoonkorvessa on kaatunut vuoden aikana reilusti puita, ja reitillä ryskääminen tuntui välillä kolmenkympin aidoilta vesihautoineen. Kävin kertaalleen kulkusia myöden virkistävässä kylvyssä, kun askelmerkki ei oikein osunut kohdalleen isomman lämpäreen ylityksessä. Reitti oli merkitty hyvin, tosin muutamassa kohdassa reitti oli viety tiheän kuusiryteikön läpi, jolloin vaarana on törmätä puuhun silmät kiinni havuseinän läpi rynnätessään.
     
Kisan päälle suunnittelemani tunnin lenkki jäi kuuteen kilometriin, energiat loppuivat totaalisesti ja mies alkoi jäätymään runsaasta vaatetuksesta huolimatta. Eiköhän siinä ollut yhdelle päivälle tarpeeksi.

Päivän positiivisin anti oli ehdottomasti polven oireeton performanssi hankalassa maastossa. Ei mitään tuntemuksia juostessa eikä sen jälkeenkään. Nyt täytyy vaan muistaa huoltaa paikkoja, niin pysyy ITBS: n oireet loitolla.

Juoksin kisan Hokan Evo Jawz- kengillä, ja ne toimivat loistavasti. Niissä on kolmen millin dropin ja keveyden myötä vähän X- talon- mainen tuntuma, mutta kengän istuvuus ja pito ovat paremmat. Huippukenkä tällaiselle keskimatkalle, mutta ultralle en niitä uskaltaisi laittaa.

Kaikki tulokset täällä.