keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Miksi?



Musiikkisuositus: Quinn Sullivan: Something For Me



Jos minun pitäisi pukea juoksuharrastukseni jonkin kysymyksen muotoon, se olisi varmasti Miksi? Sen verran useasti kuulen tuon kysymyksen tuntemattomilta ja tutuilta, varsinkin juoksua harrastamattomilta sellaisilta. Lintuperspektiivistä tätä kummalista touhua objektiivisesti tarkastellessa ihan validi kysymys. Mutta yhtä usein kuin muiden suusta, tämän saman kysymyksen kuulee myös oman pään sisällä. 

Kello soi säkkipimeänä räntäsateisena marraskuisena aamuna 4:40. Edessä on 30 km otsalampun valaisema aamulenkki ennen töitä. Kahvia juodessa ja verkkaisesti puolta vaatekaappia päälle pukiessa, ulos pimeään tuijottaessa: miksi?

Vaarojen maratonin reitin alkupätkää yksin juostessa, vatsassa sormustimellinen juuri nautittua kanakeittoa, liivissä dropbagistä otetut täydennykset, kropassa muutaman minuutin pysähdyksen aiheuttama vilunväreily. Juoksen samassa paikassa kuin viisi tuntia aiemmin, edessä uudelleen samat ponnistukset ja 43 kilometriä jotka jo painavat jaloissa melkoisesti: miksi? Miksi?

Vaikka juoksu onkin minulle hyvän olon ja arjen energian lähde, ja vaikka se sopivasti terävöittää tulevaan työpäivään tai vaihtoehtoisesti maadoittaa päivän aikana stressaantuneen mielen, aina välillä joudun miettimään syitäni juoksemiseen. Miksi juoksen? Juoksenko "oikeista" syistä? Hyvinvointiin ja energian saamiseen riittäisi vähempikin ja enemmän kompromissisävytteinen harjoittelu. Metsässä juoksemalla hoidan varmasti luontosuhdettani, mutta senkin voisi tehdä toisella tavalla. Vaikka treenaan myös kilpailut mielessä, en kilpaile ensisijaisesti menestyäkseni vaan ensisijaisesti haastaakseni itseni ja todetakseni ettei rajoja ole muualla kuin mielikuvituksessa.

Suihkun jälkeen peiliin katsoessa saatan tuntea mielihyvää, että takaisin katsoo suhteellisen urheilullinen ja hyvin säilynyt mies. Toisaalta muutamien vuosien takainen rantavartalo on kokenut metamorfoosin kun salilla huhkitut yläkropan lihakset on syöty evääksi tuhansien kilometrien juoksemisella. Olen syönyt itseäni kilotolkulla. Paidan koko on vaihtunut L: stä S: ään. Unelmavartalon perässä tuskin siis juoksen. Miksi siis?


Nuuksio Classic. Kuva: Poppis Suomela

Äärimmäisen suorituksen aikana ihmismieli surkastuu lopulta nuppineulan pään kokoiseksi ja keskittyy ainoastaan kaikkein olennaisimpaan. Jalkaa toisen eteen, juomaa ja energiaa tasaisesti, taka- alalle työnnettyjen kiputilojen varovaista kuulostelua. Itselleen mieluisten asioiden ajattelua. Samalla henkinen kuona ja painolasti työntyy vähitellen laidan yli. Tämän henkisen puhdistumisen rinnalla kulkee vastaavanlainen fyysinen alasajo, kun väsymyksen astuessa kuvaan elimistö ja keho turvautuvat pahanpäivänvaroihin ja varatankin varatankkiin jatkaakseen taivalta. Ihminen kuoriutuu henkisesti ja fyysisesti ytimeen asti. Tämä kaikki tapahtuu useimmiten luonnon keskellä, ihmisen pieneksi tekevissä upeissa maisemissa, mikä antaa ihmisenä olemiselle ihan uuden merkityksen. Olen osa kaikkea tätä.

Runsaan luonnossa liikkumisen myötä olen alkanut kokemaan uudenlaista merkityksellisyyttä arjessa. Aikaisempi lempiharrastukseni metsästästys ei enää juurikaan kiinnosta minua, muuten kuin lähiruoan lähteenä. Olen alkanut jopa kierrättämään, todennäköisesti ainoana insinöörinä maailmassa (toki hieman avustettuna). Ruokatottumukset ovat muuttuneet reilusti kasvispainotteisemmiksi.

Pitkässä suorituksessa, varsinkin vaikeina hetkinä, kannan mukanani lähimmäisiäni ja rakkaimpiani tavalla jota he eivät varmasti täysin ymmärrä. Mietin miten onnekas olen, ja että minulla on läheisteni myötä kaikki mitä voin toivoa. Tunnen pohjatonta kiitollisuutta, että saan ja pystyn harrastamaan juoksua tietäen että kaikki on hyvin. Rakkauteni kasvaa askel askeleella.

Tämän ympäristöni ja läheisteni kanssa saavuttamani rauhan lisäksi olen löytänyt myös rauhan olla itseni kanssa, ja oppinut pitämään itsestäni ihan eri tavalla. Olen kiitollinen, että olen tehnyt itsestäni juoksijan. Tämän kiitollisuuden myötä on itsestäänselvää, että pidän itseäni hyvänä. Koitan järjestää kunnon yöunet joka yö, ja jätän väliin lähes kaikki kissanristiäiset. Huollan kroppaani, ja kiinnitän koko ajan enemmän huomiota ruokavaliooni. En ole syönyt sokeria puoleen vuoteen.

Juoksuharrastuksen myötä tällainen itsensä ytimeen asti purkaminen- joskus jopa äärimmäisen tuskan kautta- ja sen jälkeen uudelleen rakentaminen, aina vähän laadukkaammista rakennusmateriaaleista, tapahtuu kerta toisensa jälkeen.  

Vaarojen ultran toiselle kierrokselle lähtee siis parempi ihminen kuin ensimmäiselle, ja Rukalle saapuva mies on jalostuneempi versio Hautajärveltä lähteneestä. Lenkiltä tulee muuttunut mies.

Siksi.








      

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

NUTS Karhunkierros 80 km 26.5.2018




Toukokuun loppu tietää kesän alkamista ja tietenkin mahtavia polkujuoksukarkeloita Kuusamossa. NUTS Karhunkierros on kasvanut maan suurimmaksi tapahtumaksi, ja eri matkoilla viivalla tulisi olemaan 2 600 juoksijaa. Mahtavaa!

Oma valmistautuminen alkuvuoden päätapahtumaan oli sujunut mukavan nousujohteisesti helmikuun lopun (ja Transgrancanarian DNS: n aiheuttaneista) polviongelmista selvittyäni. Valmistavana kilpailuna juostu Sipoonkorpi Trail antoi olettaa treenin imeytyneen kiitettävästi, ja vaivatkin loistivat poissaolollaan. 

Kävin starttia edeltävänä iltana kevyellä irroittelulenkillä pitkän ajomatkan jumit karistaakseni, ja juoksu tuntui muutaman päivän keventelyn jälkeen todella hyvältä. Muutenkin fiilis oli yllättävän rento ja mieli valoisa. Vaatetustakaan ei tarvinnut stressata, sääennusteiden mukaan edellisvuoden hankiralli tulisi vaihtumaan kesäisiin lämpötiloihin ja auringonpaisteeseen. Tulvahuippukin oli ohitettu äitienpäivän tietämillä, joten reitti tulisi olemaan parasta A- luokkaa. 

Kisa- aamuun heräsin kohtalaisen hyvin nukutun yön jälkeen. Kevyt aamupala kitusiin ja nokka kohti bussikuljetusta starttipaikalle Hautajärvelle. Matkan aikana ehti hieman mietiskellä prinsiippejä tulevaan. Päätavoite olisi päästä maaliin alle 10 tuntiin. Väitavoitteina saapua Oulankaan (27 km) hyvissä ajoin ennen 53 km: n lähtöä ja Juuman Basecampiin kuuden tunnin hujakoilla. Loppu puristettaisiin väkisin.
Hautajärvellä startin odottelu meni puskassa käydessä, tuttuja moikatessa ja hieman lämmitellessä. Fiilis oli oikein hyvä.

Vihdoin kello löi 7 ja oli aika aloittaa päivän epistola. Reitin alku on helppoa ulkoilu- uraa, ja vauhti on sen mukaista. Kovavauhtisella alulla saa järjestettyä itselleen tilaa juosta, ja koneet mukavasti käyntiin. Kärjestä irtosi hiljalleen neljä juoksijaa omaksi ryhmäkseen, itse jäin edellisvuoden Vaaroilta tutun Toni Malmin kanssa muodostamaan kakkosryhmän. Kuusi ensimmäistä kilometriä meni reilusti alle viiden minuutin km- vauhtia ja ensimmäinen kymppi 48 minuuttiin. Juoksu kulki mainiosti. 

Noin 15 km kohdalla Tonilla alkoi olemaan hieman ongelmia, ja kohta olin itsekseni matkaa tekemässä. Näillä matkoilla on parempi juosta silloin, kun juoksu kulkee. Ja sehän kulki. 20 kilometrin väliaika oli 1:50, ja kaikki oli kunnossa. Ainoastaan jano tuntui olevan koko ajan, ja lämpötila nousi selvästi jo aamusta. Olin ottanut vain kaksi lötköpullollista vettä ensimmäiselle pätkälle, ja juoma loppui hyvissä ajoin ennen huoltoa. Saavuin Oulankaan ajassa 2:30, reilusti tavoitteessa. Täytin lötköpullot ja otin dropbagistä yhden lisää selkään, täydensin geelivarastot ja join kuin kameli. Kaksi vihreätä kuulaa suuhun ja takaisin reitille kohti Juumaa. Aikaa huollossa meni kaksi minuuttia. 



Oulanka. Kuva: Antti Risikko

Rannasta joen törmälle noustessa sisäreisiin iski yllättäen kramppaamisen merkkejä, ja otin saman tien kaksi suolatablettia runsaan veden kanssa. Hiljalleen jalat vertyivät juostessa, ja meno jatkui taas suotuisasti. 30 kilometriä täyttyi ajassa 2:45. Oulankajoen törmää juostessa selkä edellä vastaan tuli yksi neljästä karkulaisesta kramppaavia jalkoja valitellen. Lämpö tuntuikin nousevan koko ajan, ja nestettä kului reilusti enemmän kuin sitä oli matkassa. Edellisvuodesta oppineena tiesin että tämä Oulanka- Juuma-osuus olisi raskas juurakkoineen ja suo- osuuksineen, ja koitin välttää turhaa riehumista vaikeilla pätkillä. Tiesin myös odottaa 53 km: n kärjen ohittavan minut jossain välissä, ja siihen ei saisi henkinen korttitalo romahtaa. Tämä tapahtui reilusti myöhemmin kuin edellisenä vuotena, kun Valido pyyhkäisi ohi loivassa ylämäessä. Vähän tämän jälkeen vastaan tuli MP, jolla oli tullut jalkaongelmia ja sitä kautta keskeytys. Olin siinä vaiheessa kolmantena. 
Vaikka juoksu kulkikin hyvin, lämmin keli alkoi möyhentämään miestä. Suu oli kuiva kuin vanhan piian uni, ja jaloissa tuntui vähän väliä kireyttä. Matka alkoi painamaan, ja nestekin loppui. Jouduin odottamaan täydennyspaikkaa loputtomalta tuntuneen pätkän ja aloin esittämään tummumisen merkkejä, kunnes vihdoin hyppäsin polvia myöten Kitkajokeen ja koitin juoda sen tyhjäksi. Olo kohentui hiljalleen parempaan. 50 km: n väliaika oli 4:55, hyvin tavoitteessa.

Neste loppui jokunen kilometri ennen Juuman Basecampia, ja olin mennyt onnellisesti sekaisin geeliaikataulussani. Suolatabletitkin loppuivat. Pahinta kuitenkin oli, että huomasin Juuman ulkoilureittiä työntäessäni kenkä/ sukka- kombinaationi hiertäneen jalkapohjiani jo pitkän aikaa. Molemman päkiän alla tuntui askel askeleelta ikävämmältä, varsinkin kivien tai juurten päälle astuessa. Ihan kevätjuhlakunnossa en siis Juumaan päässyt. Juuman väliaika oli 6:11. Join taas mielipuolisesti, täytin pullot ja otin suolaa suoraan paketista. Aikaa kului sählätessä viitisen minuuttia.

Liikkeelle lähtiessäni tajusin, että kuljettu matka ja lämpö alkavat kumuloitumaan niskaan tosissaan. Askel ei ollut enää kovin kevyt, ja kireät lihakset saivat jalat potkimaan kiviin ja juurakoihin maukkaasti. Ja niitähän reitillä riittää. Kerran kompastuin pitkospuulle astuessani ja löin pääni pitkospuun reunaan matkalla suon syleilyyn. Aurinkolasit suosta mukaan ja takaisin hevosen selkään. Aloin pätkimään edessä olevaa matkaa mielessäni selkeisiin etappeihin. Ensin 70 km, sitten 74 km (kymppi maaliin) ja 77 km (Konttainen). Tätä pätkintää tehdessäni havahduin kiusalliseen tosiasiaan, että en näe reittimerkkejä missään. En ollut huomannut Porontimajoen kohdalla reitin kääntymistä oikealle, vaan jatkoin kieli vyön alla edessä nousevaan mäkeen aivan kuin reitti ei tarjoaisi riittävää määrää vertikaalitunkkausta itsessään. Huutokiroilin ja meinasin laittaa pillit pussiin, pummi oli sattunut juuri alkavaan tummumisen hetkeen ja tuntui täysin ylitsepääsemättömältä esteeltä. Jalkapohjat olivat aivan tulessa, ja olin potkaissut oikean pikkuvarpaani kipeästi kiveen. Vitutti. Kunnes näin Maksimaisen Villen nousemassa samaa mäkeä ylös, reittimerkit hakusessa, pyöritellen päätään ja elekielestä päätellen kiroilevan melkoisesti. Mistään ei saa niin paljon intoa kuin toisen ihmisen epäonnistumisesta, ja kirmasin reitin löytäneen Villen perään kuin uudestisyntynyt. Viimeiset kilometrit Konttaiselle mentiin sitten tällä porukalla. Kumpuvaaran kivikkoiset rinteet ja juurakkoiset polut alkoivat tuntumaan jo todella pahalta jaloissa, ja nesteet olivat taas lopussa. Viimeiset portaat ennen huoltoa edeltävälle vaaralle tuntuivat lyijyltä jaloissa, ja sen jälkeinen alamäki terävine kivineen korvensi jalkapohjia joka askeleella. Oikean kengän läpi valui verta kipeän varpaan kohdalta. Täytin huollossa pullot ja menin hetkeksi valuvan veden alle viilentymään. Huoltoon meni kaksi minuuttia, ja lähdin sieltä viimeiselle osuudelle ajassa 8:34. Alle 10 tuntiin mentäisiin ilman suurempaa haaveria. 

Loppumäkiin otin taktiikaksi juosta kaikki mahdolliset juostavat pätkät. Jalkapohjien kipu heltyi aina kävellessä, ja kävelystä juoksuun lähtö oli aina vain tuskallisempaa. Parempi siis vain juosta. Ylämäkeen tunkkaamisen sai tehdä aika varovasti, kun pohkeet ja reidet kiristelivät heti jos koitti käyttää enemmän voimaa. Ei sillä, että niitä voimia enää hirveästi olisi ollut jäljellä. Valtavaaran päältä oli huikaisevan hienot näkymät, joita olisi voinut jäädä ihailemaan loputtomiin. Mutta kun on tämä kisa juostavana. Sain vielä uuden vaihteen silmään alkaneessa alamäessä ja tasaisella, ja sitten edessä olikin enää Rukan takapuoli. Könysin sen ylös hapottavilla jaloillani ja kohta laskinkin jo kohti kisakylää. Askeleen lennokkuus ei ihan vastannut tuntumaa jalkapohjissa, mutta alkava euforia sai unohtamaan kivun. Olin maalissa ajassa 9:36, ja sillä kilpailun viides. 


Maalissa. Photo: @onevisionfi #nutskarhunkierros2018

Olen juoksuuni oikein tyytyväinen. Vauhdinjako oli melko optimaalinen, vauhdikkaammalla alulla sain pankitettua aikaa lopun koitoksiin. Lämpimästä kelistä huolimatta neste- ja energiapuoli toimivat kohtuullisen hyvin. 
Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin tavasta, jolla pystyin käsittelemään ongelmia matkan aikana. Tummumisen hetkiä tulee, mutta pitää luottaa siihen että ne väistyvät kun vaan pysyy liikkeessä ja huoltaa itseään. Kipu tulee myös jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Sen kanssa pystyy kuitenkin elämään, jos ei anna sille ylivaltaa vaan tarkastelee sitä "ulkopuolisen" silmin. Kipu usein turtuu tai muuttuu muulla tavoin siedettävämmäksi. Kunhan vaan pysyy liikkeellä.



Oma osansa näillä reissuilla on luonto, jonka tunnen juostessa kaikilla aisteilla ja johon koen ikäänkuin sulautuvani pieneksi osaksi. Juoksun kulkiessa hyvin maisemista pystyy nauttimaan, ja heikompina hetkinä luonnon kauneudesta voi ammentaa voimaa ja jaksamista. Tosin muutama juuri ja kivenmurikka tuli kyllä kirottua alimpaan helvettiinkin, että se siitä zeniläisestä luontosuhteesta. 

Pisteenä iin päälle oma avovaimoni juoksi Rukalla ensimmäisen polkukisansa ikinä. Mahtava ja suunnatonta ylpeyttä herättävä suoritus, tosin tässä näkee varoittavan esimerkin vaikutuksen.  

Nyt vähän lepoäillään ja sitten mietitään seuraavia etappeja. Kalenterissa ei ole vielä kuin Vaarat, joten jotain tekemistä pitäisi keksiä kesälle.

Kiitos vielä kaikille kanssajuoksijoille, kannustajille ja järjestäjille mahtavasta tapahtumasta!

Edit:
Varusteet:
Liivi: Salomon S/lab Ultra Sense 5. Pienestä koostaan huolimatta vetää uskomattoman paljon tavaraa sisäänsä, ja liivi istuu kuin iho. Juoma kulki kolmessa 0,5 litran lötköpullossa, joista yhden otin kyytiin vasta Oulangassa dropbagistä.

Kengät: Hoka One One Evo Jawz. Mietin pitkään näiden ja Speedgoat 2: n välillä, päätyen kevyempään ja mataladorippisempaan Jawziin. Karhunkierroksen maasto on pääosin pehmeää alustaa, joten ylimääräistä vaimennusta ei tarvita. Jawz on paras polkukenkä jolla olen juossut, mutta sen pintamateriaali ei ole kovinkaan kestävää. Heitin repaleiset kengät roskiin kisan jälkeen, niillä oli juostu Stravan laskujen mukaan 230 km. Kevyempi polkukenkä siis hakusessa.

Housut: Salomon Agile

Paita: Sikakorven Sisu-kisapaita.

Sukat: Asics. Tein kisa- aamuna kohtalokkaan virheen, ja valitsin nämä Injinjin lyhyiden sukkien sijaan. Varmaan jonkun todella pätevän syyn vuoksi, todennäköisesti värin. Molemmat jalan päkiät olivat yhtä isoa rakkoa, ja hiertäminen alkoi hyvin varhaisessa vaiheessa. Tämä taas vahvistaa sen tosiseikan, että kisassa ei saa kokeilla mitään uutta 

Takki: Salomon Bonatti Pro. Pakollisiin varusteisiin kuuluva kuoritakki, jota ei todellakaan tarvinnut reissulla, maalissa nestehukan aiheuttamassa horkassa täristessä sitäkin enemmän. 

Energia: noin 20 kpl High5- geelejä, pari vihreää kuulaa Oulangan huollossa ja pussi Chimpanzee- geelikarkkeja. Nestettä meni karkean arvion mukaan noin 7 litraa, mikä oli liian vähän. Pullojen täytön yhteydessä laitoin sekaan High5- nesteytystabletteja, pois lukien Kitkajoesta ottamaani veteen. 


  

  




sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Sipoonkorpi Trail 30k 21.4.2018


Huhtikuun loppupuolella juostava Sipoonkorpi Trail on näköjään jämähtänyt pienimuotoiseksi perinteeksi kevääseen kirmatessani, tämä kerta oli jo kolmas kun sinne lähdin rymyämään. Ja mikäpä siinä, hyvä reitti upeissa maisemissa vartin ajomatkan päässä kotoa. Ajankohta vieläpä mitä passelein Karhunkierrosta ajatellen.

Olin suunnitellut tekeväni lauantaina pidemmän harjoituksen niin, että juoksisin 3 kympin kisan jälkeen vielä reilun tunnin määrää ja ultramaisempaa treenivastetta saadakseni. Niinpä pakkasin mukaan normaalia enemmän vaatetta ja energiaa sekä vaihtokengät.

Kisa- aamu meni vimmaiseksi oravanpyöräksi, kun nukuin reilusti normaalia pidempään. Puurot ja alektrolyyttijuomat sisuksiin, kamat autoon ja rock and roll lähes kuurouttavasti pauhaten kohti Kuusijärveä ajonopeussuosituksia renessanssihenkisesti noudattaen. Numerolappu nopeasti kisatoimistosta matkaan ja kamoja virittelemään. Alkuverkka jäi vajaaseen kymmeneen hätäisesti sutaistuun minuuttiin. Sitten takki autoon ja lähtökarsinaan.

Edellisvuoden aikani samalla matkalla oli 2:27, ja alle 2,5 tuntiin päätin tähdätä tälläkin kertaa. Reitti tulisi olemaan ennakkotietojen ja omien lenkkien perusteella hieman takkuisempi.

Kärki lähti totutusti painelemaan napakkaa kyytiä alun kuntorataosuutta, ja vastikään sängystä ylös repäisty kroppa protestoi kohtaloaan vimmaisesti. Reitti kisan ensimmäisillä kilometreillä on helposti juostavaa, ja vauhti pysyy pitkään alle vitosessa. Itseäni puhallutti melkoisesti, mutta pikkuhiljaa elimistö rupesi ymmärtämään että tässä juostaan nyt vielä jonkun aikaa. Parempi vaan tehdä yhteistyötä. Ensimmäisen kympin väliaika oli 51:38, vajaa minuutti viime vuotista jäljessä. Olin tässä vaiheessa tippunut terävimmän kärjen taakse muodostuneen bubbling under- osaston ainoaksi jäseneksi.
Juoksu oli alkanut kulkemaan mukavasti alun takkuilun jälkeen, mutta silloin tällöin elimistö koitti selvästi pakkailla pillejä pussiin ja hyydyttää ukon korpivaellusta. Kannustin itseäni tällöin "Nauti nyt, saatana"- mantralla ja hörpyllä elekrtolyyttijuomaa. Kolmenkympin sakkolenkiltä ihmisten ilmoille paukahtaessani kuulin olevani neljäntenä, ja tajusin kovinta alkuvauhtia pitäneiden (MP ja Tomi Mikkola) olleen lyhyemmällä lenkillä. Toisen kympin väliaika oli 57:13, vajaat kaksi minuuttia edellisvuodesta hitaammin. Matka alkoi hitusen painamaan jo.

Reitin loppu on normaalisti aika helppoa pätkää, mutta nyt tasainen metsätie oli monin paikoin joko todella vetelässä kunnossa tai sitten roudan takia jalan alla inhottavasti pettävässä muodossa. Väsyneillä jaloilla vauhdin tavoittelu tällaisella alustalla on kovin hankalaa, ja vie voimia kuin avioeroprosessi. Lyhyempien matkojen osallistujien ohittelunkin sain tehtyä itselleni jotenkin hankalaksi, ja kävinkin muutamaan otteeseen syleilemässä maankamaraa ajolinjoja hakiessani. Kuusijärveä kiertävälle kuntopolulle törmätessäni huomasin pääseväni alle 2,5 tuntiin, joten loppupätkän rullailin kevyemmin maaliin. Aika oli 2:29:16, ja olin sillä viides.  




Reitti osoittautui reilusti edellisvuotta raskaammaksi, varsinkin kolmenkympin takalenkki mankeloi jaloista mehuja ja samalla miehestä vauhtia isolla kädellä. Alustan skaala ulottui umpijäästä routakoppuran ja mutavellin kautta kuivaan neulasbaanaan, jota tosin oli vähemmän kuin olisi toivonut. Sipoonkorvessa on kaatunut vuoden aikana reilusti puita, ja reitillä ryskääminen tuntui välillä kolmenkympin aidoilta vesihautoineen. Kävin kertaalleen kulkusia myöden virkistävässä kylvyssä, kun askelmerkki ei oikein osunut kohdalleen isomman lämpäreen ylityksessä. Reitti oli merkitty hyvin, tosin muutamassa kohdassa reitti oli viety tiheän kuusiryteikön läpi, jolloin vaarana on törmätä puuhun silmät kiinni havuseinän läpi rynnätessään.
     
Kisan päälle suunnittelemani tunnin lenkki jäi kuuteen kilometriin, energiat loppuivat totaalisesti ja mies alkoi jäätymään runsaasta vaatetuksesta huolimatta. Eiköhän siinä ollut yhdelle päivälle tarpeeksi.

Päivän positiivisin anti oli ehdottomasti polven oireeton performanssi hankalassa maastossa. Ei mitään tuntemuksia juostessa eikä sen jälkeenkään. Nyt täytyy vaan muistaa huoltaa paikkoja, niin pysyy ITBS: n oireet loitolla.

Juoksin kisan Hokan Evo Jawz- kengillä, ja ne toimivat loistavasti. Niissä on kolmen millin dropin ja keveyden myötä vähän X- talon- mainen tuntuma, mutta kengän istuvuus ja pito ovat paremmat. Huippukenkä tällaiselle keskimatkalle, mutta ultralle en niitä uskaltaisi laittaa.

Kaikki tulokset täällä.






perjantai 6. huhtikuuta 2018

Q1

Musiikkia lukemisen taustalle: Kamchatka: Perfect




Jos juoksijan maailmassa oikeus toteutuisi, tämän blogipostin pitäisi kertoa erektiivisestä henkilökohtaisesta voittokulusta upealla Transgrancanarian maratonreitillä, höystettynä aurinkoisilla kuvilla maalikaaren alta. Euforista sanankäyttöä ja kesäistä pukeutumista. 

Jos jotain tähän ikään mennessä on oppinut, niin tämän: elämällä on jännä tapa laittaa uusiksi valmiiksi järjesteltyjä briljantteja kuvioita; työntyä puhtaisiin valkoisiin lakanoihin yltä päältä paskalla valeltuna juuri silloin, kun itse suihkun raikkaana niihin tahtoisi hautautua.

Olin saanut oikein mukavan pk- jakson ennen TGC: tä, lokakuun lopusta helmikuun puoleen väliin kilometrejä oli tullut noin 1300. Suurin osa pk- sykkeillä, tammi- helmikuussa olin ottanut mukaan mäki- ja vauhtikestävyysharjoituksia. Kunto tuntui kovemmalta kuin koskaan. Juoksin kaksi viikkoa ennen starttia 27 km testilenkin Tuusulanjärven ympäri, ja vauhdikas lenkki lumisella alustalla kulki 4:38 min/ km vauhdilla keskisykkeen ollessa alle aerobisen kynnyksen. Lisäksi olin ollut terveenä koko talven. Mutta.

Jossain välissä tammikuun lopulla aloin saamaan ihmeellisiä tuntemuksia vasemman polven sisäreunaan. Polvea kivisti mikroskooppisesti hetken lenkin alussa, ja sitten se hävisi. Lenkin jälkeen polvi ei ollut kertaakaan kipeä. Pidin varmuudeksi kisaa edeltävän alkuviikon lepoa juoksusta ja virittelin konetta hiihtämällä ja ottamalla terävät punttitreenit. 

Tulimme paikan päälle keskiviikkona, ja torstaiaamuna kävin reilulla 7 km lenkillä herättelemässä Norwegianin- tuoreita jalkojani. Kipu ilmaantui heti, eikä hävinnyt kuin vasta kilometri ennen hotellia. Ajattelin silti, että jalka kestää ja asettelin viisarit kohti aamun lähtöviivaa. Illan aikana sääennuste vuorille alkoi kuitenkin muodostumaan sellaiseksi, että lopulta startti siirrettiin päivällä eteenpäin. Niinpä laitoin aamulla lenkkarit jalkaan ja lähdin hölkälle. Sieltä tultuani menin suihkuun ja aamupalalle. Ja join pari lasia kuohuviiniä huuhtoakseni DNS- päätökseni karvaan maun suustani. Jalka tuntui sellaiselta, että sillä ei mäkivoittoista maratonia juostaisi. Vitutti kuin kylällistä ihmisiä.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että polven kipuilu johtuu tutusta IT- jänneongelmasta jota huolsin viimeksi oikean jalan osalta Karhunkierroksen jälkeen viime vuonna. Täysin rasituksesta ja siihen nähden liian vähäisestä kehonhuollosta johtuva ongelma. Kenties pahinta on se tosiseikka, että tiedän tarkalleen millä menetelmillä saan kyseisen vaivan pysymään poissa, mutta en ole malttanut tehdä niitä. Kun ei ole ollut vaivoja.



Pakollisen juoksutauon aikana olen onnekseni ymmärtänyt muitakin asioita. Olen ollut niin juoksukiimoissani, etten ole malttanut hiihtää vaikka sellaiseen olisi ollut hyvät mahdollisuudet pitkän aikaa täällä etelässäkin. Nyt kun siihen on ollut "pakotettu", olen muistanut miten mahtavaa hommaa se on. Lenkin jälkeinen euforia on jopa juoksua suurempi, kun happea kulkee kaikkien isojen lihasryhmien työn myötä kropassa järisyttävät määrät. Ensi talvena otan hiihdon mukaan ohjelmaan heti, kun kelit antavat myöden. Tällä saan jaloille lepoa iskutuksesta pariksi kuukaudeksi.

Edelleen, on myös muita upeita tapoja liikkua. Innostuin muutaman kokeilukerran jälkeen melkoisesti kiipeilemisestä. Todella mahtavaa hommaa, jota voi vieläpä harrastaa koko perheen voimin. Kestovoimaa ja kehon hallintaa koko rahalla.




Ehkä suurin "anti" tässä rasitusvammassa kuitenkin on ollut huomata miten paljon juoksu minulle arjessa antaa. Siihen nähden en ole osannut arvostaa kykyä liikkua (ja sitä kautta huoltanut kroppaani riittävästi), vaan ottanut itsestäänselvyytenä että voin juosta niin paljon ja usein kuin haluan. Tätä virhettä en enää tee.

Olen päässyt nyt juoksemaan neljättä viikkoa, ja olen nostanut viikkokilometrimäärää maksimissaan 10% edellisestä viikosta. Vaikka terävin kunto ehtikin kaikota kropasta ja juoksutuntuma hivenen hälvetä, juoksu on tuntunut aivan järjettömän orgastiselta puuhalta. Polvi on kestänyt mukavasti ja olo alkaa olemaan luottavainen Karhunkierroksen kasikymppisen suhteen. Olen kuitenkin antanut itselleni luvan olla asian suhteen kerrankin järkevä, ja lyhentää matkaa tai jopa jättää reissu väliin jos jalka ei ole täysin kunnossa. Mihinkään kisaan väkisin osallistuminen ei ole sen arvoista, ettei jatkossa pääse nauttimaan juoksusta itsensä kunnolla rikottuaan.    

Kuva: Teemu Oksanen

Tämmöistä shittiä, pitkästä aikaa. Nyt lähden taas kerran hämmästelemään, miten mahtavan vapauden ja onnellisuuden tunteen saa kun vaan liikuttaa kahta (tervettä) jalkaansa suomalaisessa luonnossa.

Hyviä ja kivuttomia lenkkejä, ihmiset!




keskiviikko 27. joulukuuta 2017

That's A Wrap!

Biisisuositus: My Only True Friend

Kuva: Teemu Oksanen

Jalkojen alla vilistää joko vesisateesta tai sulaneesta rännästä märkä alusta, jota valaisee otsalamppu muuten säkkipimeässä tyhjyydessä. Kyllä, on mielenterveyttä tosissaan koetteleva joulukuu ja hyvä sauma summailla mennyttä (juoksu)vuotta.

Päättymässä on kolmas kunnon juoksuvuoteni (katson harrastukseni alkaneen vuoden 2014 Tuusulanjärven puolimaratonista), ja innostus on edelleen huikea. Vuoteen mahtuu mahtavia kokemuksia niin kisoissa kuin treeneissäkin, mutta myös ensimmäinen jakso jolloin en päässyt juoksemaan toivotusti lajiperäisen vaivan (ITBS) vuoksi. Ennenkaikkea vuoteen mahtuu kolossaalisesti oppia treenin, kisaamisen ja palautumisen saralla. 

Kilometrejä tänä vuonna mittariin tulee reilut 3 800. Määrä olisi noin 4 000 km ilman Karhunkierroksen jälkeen tullutta vaivaa, ja tämä on kohdallani maksimimäärä perheen, työn ja valmentamisen täyttämässä arjessa. Suurin osa lenkeistä on juostu aikaisin aamulla ennen töihin lähtöä, ja kilometreistä arviolta 85 % on pk- alueen harjoittelua. Treeni on ollut täysin fiilispohjaista juoksua pois lukien helmi- toukokuussa ollutta 16 viikon treenijaksoa, joka oli tarkkaan mietitty.   

Kilpailuissa/ tapahtumissa kävin tänä vuonna aiempaa vähemmän, lähinnä varmistaakseni palautumisen elimistöä kuormittavien suoritusten välissä. Tässä kauden lappujuoksut aikoineen:

Sipoonkorpi Trail 30 km 2:27
Bodom Trail 21 km: 1:52
NUTS Karhunkierros 80 km: 10:47
NUTS Pallas-Hetta 55 km: 5:47
Sipoonkorpi Trail 21 km: 1:47
Vaarojen Maraton 86 km: 11:36



Kuva: Teemu Oksanen

Kokonaisuutena olen kisakauteen sangen tyytyväinen. Pystyin tekemään jokaisessa tapahtumassa maksimisuorituksen (tosin Karhunkierrokselle mahtui "normaalia" enemmän ongelmia), ja pystyin parantamaan PB- aikaani niissä kisoissa, joissa olin aiemmin käynyt tuuttaamassa. Tekemistä on sävyttänyt nousujohteisuus, ja se tuntuu jatkuvan ainakin toistaiseksi.

Ensi vuoteen on lukittu vasta kaksi kilpailua: helmikuun lopulla TGC: n maraton ja toukokuussa Karhunkierros (80 km). Muuten kaikki on vielä avoinna. Muutama juttu olisi mielen päällä, Nuuksio Classicin 70 km ja ehkäpä se sub3- katumaraton jossain vaiheessa vuotta. Aika näyttää, mihin tie vie.




Sen sijaan on varmaa, että ensi vuonna tulen lähtemään lenkille samalla intohimolla kuin tähänkin asti. Aion nauttia jokaisesta juoksemastani kilometristä, siitä että saan ja pystyn harrastamaan tätä rakastamaani upeaa lajia.

Mukavaa vuoden vaihdetta ja loistavaa tulevaa vuotta! 

Lisäys 31.12. Vuoden viimeinen lenkki takana, tässä statsit koko vuoden osalta:






maanantai 9. lokakuuta 2017

Vaarojen Maraton 86 k 7.10.2017

Kuva Juha Saastamoinen/ Onevision

Oma juoksukalenterini jäsentyy nykyisellään niin, että kausi loppuu lokakuun alussa ja alkaa, hermoista riippuen, viimeistään marraskuun alussa. Virstanpylväänä toimii Kolilla nautiskeltava Vaarojen Maraton, jonne olin nyt suuntaamassa kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla juoksin 43 km ja toisella 86 km, jonne sain tänä vuonna oikein kutsun saapua edellisvuoden seitsemännen sijan siivittämänä. Eikä tarvitse kahdesti pyytää, Vaaroilla on erityinen paikkansa juoksijan sydämessäni.   

Heinäkuisen Pallas- Hetta 55 k: n jälkeen pidin iisimmän jakson, jonka aikana latailin akkuja ja hoidin Karhunkierroksesta lähtien kiusanneen ITBS: n kuntoon. Elokuussa pääsin taas kunnon treenin pariin, ja sain kasaan mukavan nousujohteisen harjoitusjakson ennen Vaaroja. Käytössä oli vahvasti Eat Your Own Dog Food- filosofia, eli treeni oli täysin fiilikseen perustuvaa erilaisten blokkien testaamista. Kilometrit tulivat pääasiassa mäkisen Sikakorven hiekkateillä ja poluilla, asfaltilla juoksin ainoastaan muutamat kovemmat tempojuoksut. Kunto tuntui hyvältä, ja viimeisenä kovempana harjoituksena juostu Sipoonkorpi Trailin puolikas viikkoa aikaisemmin kulki mukavan kevyesti.

Kisan aluspäivät menivät hyväksi havaitulla valmistautumisella: keskiviikkoaamuna rennot 6x200 metrin vedot verkkoineen ja päälle maltotankkaus, torstaina 3x200 ja perjantaina lepopäivä. Keskiviikkoisen malton (4 desiä) nauttimisen lisäksi en tee muuta tankkausta, vaan syön ihan normaalisti. Kolille saavuimme perjantaina alkuillasta. Hain kisamateriaalin ja menin mökille välppäämään varusteita kuntoon. Tarkistin myös edellisvuoden aikani (12:39), ja asetin sen myötä tavoitteeksi alittaa 12 tuntia. 

Kisa- aamuna kello soi ennen viittä, ja yllätyksekseni tajusin nukkuneeni kuin tukki koko yön. Aamupalan jälkeen jonkun aikaa hermostunutta höpöttelyä mökkiseurueen kanssa ja sitten kisapaikalle drop bagiä viemään ja lähtöä odottelemaan. Lähtötörähdystä odotellessa vaihdoin viimeiset kuulumiset tuttujen kanssa, riisuin takin esitelläkseni keravalaisen syysmuodin viimeisimpiä tuulahduksia ja siirryin lähtöviivan tuntumaan. Edellisenä vuonna lähdin turhan takaa liikkeelle, ja jäin alkumatkassa pitkäksi aikaa jumiin kapealla uralla. 

Pian sumutorven ääni leikkasi aamunkähmäistä Pohjois-Karjalan hiljaisuutta, ja polkukansa pääsi toteuttamaan itseään. Reitin alku on helppoa uraa, ja aika nopeasti kärjessä erosi kahdeksan juoksijan joukko omana letkanaan matkaa tekemään. Vauhti oli aika napakkaa, mutta kuitenkin itselleni sopivaa. Reitin alkua oli muutettu edellisvuodesta niin, että melko alkuun oli saatu terävä nousu Mäkrän päälle melkeinpä nelivetoa vaativalla jyrkkyydellä ja alustalla.

Kiviniemen miniristeilyä hiljalleen lähestyessämme aloin ounastelemaan kärkimenijöiden peliliikkeitä, ja pari kilometriä ennen Kiviniemeä alkoi Aamokin juoksu johon en uskaltanut tässä vaiheessa lähteä mukaan. Jatkoin samaa vauhtia Kiviniemeen, ja huollossa olin suurin piirtein edellisvuoden vauhdissa. Pullot täyteen ja suunta kohti Ryläystä. Suunnitelma edessä olevaa hankalaa pätkää varten oli selvä: iisimmin nousuissa, ja kunnon vauhdilla kaikki vähänkin juostavat osuudet.

Reitti oli tänä vuonna todella märkä ja liukas, mikä teki suunnitelman toteuttamisesta hieman haastavaa. Juurakkoinen ja kivinen "polku" oli pitkälti savisen lillin peitossa, mikä teki juoksemisen äkkivääräksi ryskäämiseksi. Sain kuitenkin pidettyä tempoa väkisin päällä, ja reilun tunnin väännettyäni pahin alkoi olemaan takana päin. Kuulostelin varovasti tuntemuksiani Peiponpeltoa kohti juostessani, ja kaikki oli kunnossa selkää lukuun ottamatta. Oikealla alaselässä oli vihlaissut ikävästi Ryläyksen rosoista kuvetta alas loikkiessani, ja nyt se lähetteli spämmiviestejä eri puolille kroppaa. Ajattelin olla murehtimatta siitä. Peiponpellon huollossa oli noin 20 minuuttia edellisvuoden aikaa edellä, joten Ryläyksen ylitys oli mennyt niinkuin piti.

Reitin loppuosuutta oli muutettu taas, ja nyt se oli odotettavasti hieman helpompi kuin viimeksi. Yksi Mäkrän nousu oli korvattu hieman juostavammilla pätkillä, eikä ennen satamaan laskua käyty hotellin kulmalla haistelemassa nuotiosavuja. Pohja loppuosuudellakin oli edelleen aika huonoa, ja savivellistä töröttäviä kiviä loikkiessani tajusin selän kipuilun vetävän nyt oikean jalan sisäreiteen krampinomaisesti. Se tuntui myös ylämäkeen tunkatessa, ja otinkin kolme suolatablettia asiaa auttamaan. Laskettelin vähän himmaillen rantatielle, jota juostaan vajaa kilometri ennen makoisaa loppunousua. Sataman väliaikani oli 40 minuuttia edellisen vuoden väliaikaa edellä. Tavoitevauhdissa. 

Loppunousua tullessani mietin jatkoaskelia. Jos jalka alkaa kramppaamaan kunnolla, en pääse toista kierrosta mitenkään läpi. Tätä taas ei pysty todentamaan muuten kuin lähtemällä toista kierrosta yrittämään. Otin siis seuraavaksi etapiksi Kiviniemen, jonne katsoisin tilanteen kehittymistä. Toivoin myös saavani puolivälin krouvissa särkylääkettä, jota en (taaskaan) löytänyt liivistäni. Huoltoon tulin aika tarkalleen viiden tunnin kohdalla. Olin edelleen 40 minuuttia edellisvuoden aikaa edellä, tosin pari pykälää väsyneempänä. 

Puolimatkassa

Huollossa täytin pullot, otin lisää geeliä liiviin, join kokiksen, söin vähän keittoa ja otin ilolla vastaan särkylääkkeen. Sanoin avovaimolleni etten välttämättä pääse loppuun asti. Ja lähdin juoksemaan. Vaikka tauko ei kestänyt kauaa, ehdin jäähtyä niin että olin melkein horkassa alkupätkää juostessani. Onneksi aurinko alkoi vähän kurkistelemaan pilvien välistä, jos valo ei juuri lämmittänytkään niin ainakin piristi hieman hiilenmustaa mieltä.

Mäkrän seinämää rymytessäni laitoin merkille, ettei jalkaan tullut enää kramppaamisen oireita. Otin heti suolatabletin ja jatkoin sitä tunnin välein. Olin myös laittanut nesteytystabletin jokaiseen vesipulloon. Ehkä tässä kuitenkin päästäisiin maaliin asti.     

Jaloissa alkoi olemaan jo väsymisen merkkejä, ja pää alkoi tästä rohkaistuneena keksimään syitä himmata vauhtia. Aloin vähän lyhentämään aikaa geelien välissä alkumatkan puolesta tunnista. Aina hiilarin iskiessä verenkiertoon skerihumalainen pää innostui menemään asioiden edelle ja laskeskelemaan loppuaikaa tai miettimään pakahduttavia kokkapuheita huippusuorituksen tiimoilta. Tätä tempoilua välttääkseni pätkin loppumatkan selkeisiin osuuksiin, joihin kiinnittäisin fokuksen tiukasti yhteen kerrallaan. Ensin Kiviniemi. Sitten Peiponpelto. Ja sitten saunaan.

Melko hankalan ja mollivoittoisen osuuden jälkeen saavuin Kiviniemeen. Olin saanut pidettyä kaikesta huolimatta hyvää vauhtia yllä, ja olin yli 50 minuuttia edellä viime vuotista aikaa. Kiviniemessä oli huoltopuuhissa myös Hölkkämäyrä Toni Malm, jonka kanssa lähdimme tekemään matkaa kohti Ryläystä. Seura kelpasi hyvin tässä vaiheessa, olin tehnyt matkaa käytännössä yksin edellisestä Kiviniemen huollosta asti. 

Tämä reitin raskain osuus oli muuttunut aamupäiväisestä reilusti hankalammaksi, kun sadat juoksijat olivat myllänneet kosteaa uraa entistä vetelämmäksi. Juoksu oli lipsumista, nuljumista, kahlaamista, juuriin ja kiviin kompurointia. Tai sitten mentiin kuivempaa uraa ylöspäin tai vastavuoroisesti liukasta kallioryyhelmää alas reidet armoa anellen. Myös nilkat olivat todella kovilla tällä haastavalla alustalla, onneksi olin teipannut ne aamulla kunnolla. Tämä kaksi- ja puolituntinen Kiviniemestä Peiponpeltoon oli heittämällä raskain pätkä mitä olen juostessa kokenut, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jaloista alkoi olla virta lopussa jatkuvasta energian ottamisesta huolimatta, mikä vaati koko ajan enemmän kovuutta päältä. Jos jotain näiltä muutamalta pidemmältä reissulta olen oppinut, niin juuri tämän: liikkeen on jatkuttava. 

Loputtomalta tuntuneen ähinän jälkeen jalkojen alla vilisti kuitenkin jo Ryläyksen loppua enteilevät liukkaat pitkospuut. Tämä hetki on perinteisesti palkittu avokätisesti, tällä kertaa se oli juostessa nautittu Snickers- patukka. Maku oli parasta maailmassa.

Peiponpellon huoltoon tulimme aika lailla tasan kymmenen tunnin kohdalla. Viime vuoden väliaikaa ei ole tiedossa, koska Ambit 2 hyytyi jo reilusti aiemmin. Aikataulussa 12 tunnin alitukseen kuitenkin olimme, koska ensimmäisellä kierroksella loppupätkään meni noin 1:20. Toki mitä tahansa voi sattua tässä vaiheessa, joten päätä piti taas hillitä olemaan menemättä asioiden edelle. Loppumatkaa aloin tekemään kilometri kerrallaan, yhtään pidemmälle miettimättä. Sykkeet olivat pudonneet alun 150-160 hujakoilta noin 130: een, mikä kertoo osaltaan jalkojen loppuneen. Elimistö olisi sallinut kovemman vauhdin.

Jutut olivat loppuneet jo hyvän aikaa sitten, kun teimme taivalta kohti viimeisiä kiusauksia. Pitkä porrasosuus Pikku- Kolille tuntui jo henkilökohtaiselta loukkaukselta, kun reisissä ei tuntunut olevan enää voimaa pisaraakaan. Lasku satamaan vievälle tielle korvensi reisiä helvetin lieskojen lailla. Oli pakko kuitenkin päästellä mahdollisimman kovaa, koska jarruttaminen vasta jalkoihin sattuikin. Sataman väliaika oli 11:14, yli tunnin edellisvuotta edellä ja mukavasti alle tavoitteen. 

Kaikki kunnia mystiselle loppunousulle, mutta tässä vaiheessa reissua se oli lähinnä muodollisuus. Fiilis siitä, kun on onnistuneesti koko päivän seikkaillut omilla rajoillaan ja välillä pitkällä niiden tuolla puolen, olisi siivittänyt menoa vielä paljon pidemmällekin. Henki voittaa materian, ja kova pää kantaa ihmisen vaikka fyysinen väsymys olisi millainen. Loppunousu tultiin minuutilleen samaan aikaan kuin ensimmäisellä kierroksellakin, ja maalilinjan yli hölkkäsimme ajassa 11:36:57. Selvästi alle tavoitteen, ja yli tunnin edellisvuoden ajasta höylänneenä. Olin todellä tyytyväinen, mutta myös erittäin väsynyt.


Maalissa

Näin tomun laskeuduttua voi hyvin todeta, että juoksu oli mahtavin kokemus tähän astisista. Reitti oli todella raskas mutta pakahduttavan kaunis. Pystyin omalle tasolleni kovaan suoritukseen, jonka toisesta puolikkaasta karhunosan tein henkisten voimavarojeni ja kovan pään voimin. Ymmärrän näin jälkikäteen, että tällainen henkinen vahvuus on pitkälti hyvässä jamassa olevan elämäni ansiota. Kiitos siitä kuuluu rakkaalle perheelleni kotona.

Kiitos myös kanssakilpailijoille- etenkin Tonille hyvästä seurasta vaikeina hetkinä- ja järjestävälle taholle tällaisen touhun mahdollistamisesta. Suuri kiitos myös kannustusjoukoille reitin varrella ja maalissa. 


Äkkiä suoritus talteen tai sitä ei ole tapahtunutkaan?
Kuva: Anne

Nyt tiedossa on lepäilyä ja kivistävien paikkojen hellimistä parin viikon ajan. Juoksujuttuja katsellaan sitten marraskuussa seuraavan kerran. Oikein hyvää ylimenokautta kaikille sellaiselle jääville ja muille lenkkeilyn iloa! 

Varusteet:
Kengät: Hoka One One Speedgoat
Speedgoatit ovat parhaat polkukengät joilla olen koskaan juossut, mutta ne eivät kestä Suomen oloissa. Käytössä ollut pari oli hädin tuskin juostu sisään, ja kumpikin kenkä repesi useasta kohdasta matkan aikana. Toivottavasti uusi malli on kestävämpi, tai edessä on kengän metsästys.
Sukat: Stance
Housut: Inov8 Race Elite
Paita: HG Sport
Irtohihat: dhb
Liivi: Ultimate Direction AK 3.0

Neste kulki kolmessa lötköpullossa, ja melkein joka täytössä laitoin sekaan High5- nesteytystabletin. Energiaa sain High5- geeleistä, joita meni noin 18 kpl. Lisäksi kaksi Snickers- patukkaa ja huollossa sormustimellinen lihakeittoa. Suolatabletteja meni kymmenkunta. 


    



    



keskiviikko 23. elokuuta 2017

IT- tukea

Kirjoitin Karhunkierroksen kisarapsani yhteydessä, että sain juostessa polveni ulkosyrjään kivun joka säteili loppumatkasta myös pitkin säärtä sen molemmin puolin. Kipu on vaivannut enemmän tai vähemmän sen jälkeen, ja siten haitannut liikunnallista elämää. Levon lisäksi kalupakissa on ollut kylmähoitoa ja lääkitystä voiteesta suun kautta otettavaan ja niiden kaikkia kombinaatioita.

Oireiden ja muutamien testien jälkeen ymmärsin, että kipu johtuu niin sanotusta IT- syndroomasta (Illiotibial band syndrome, ITBS). Tämä ei tarkoita pakkomielteistä suhtautumista informaatioteknologiaan, vaan jalan ulkosyrjällä kulkevan jänteen kireystilasta ja mahdollisesti siitä seuranneesta tulehduksesta. Kipu tuntuu lähinnä polven ulkosyrjällä, ja saattaa olla todella kivulias jo pienestäkin polvinivelen liikkeestä. Tämä on ikävä asia juoksijalle, koska kipu saattaa estää korvaavankin harjoittelun kuten vaikkapa pyöräilyn (itse tosin pystyin fillaroimaan kaikkein akuutein aika poislukien).

Kuten niin tavallista nykyään, netti on turvoksissa materiaalia tähän liittyen. Hoito- ohjeissa toistui usein skenaario, jossa hyvin meikattu trikootyttö rullaili kepeästi ulkoreittä tai sitten koitti venyttää reiden ulko- osaa erilaisissa epämukavan näköisissä asennoissa. Oma maalaisjärkeni sanoi kuitenkin, että jännettä tuskin voi rullata saati venyttää yhtään mihinkään joten jatkoin kaivelua hakutulossivuja myös sen ensimmäisen jälkeen.

Asiaa opiskeltuani alkoi pikkuhiljaa valkenemaan, mistä oikeasti kiikastaa. IT- jänne on kiinnittynyt yläosastaan tensor fascia latae- nimiseen pieneen lihakseen lantion seudulla, ja alaosastaan sääreen. Kun jänne on liian kireä, se hankaa polven ulkosyrjää ja aiheuttaa kipua. Kiristymiseen eri syitä on kova harjoittelu, alamäkipainotteinen treeni, lihasepätasapaino ja virheasennot tai sitten näiden kombinaatiot ja syy- seuraussuhteet.     

Ymmärsin, että avain helpotukseen olisi jänteeseen suoraan ja välillisesti liittyvien lihasten manipulointi. Mainittu tensor fascia latae- lihas on aika kummallisessa paikassa, eikä siihen suoraan kohdistu mikään perusvenyttelyliike lihaskuntoliikkeistä puhumattakaan. Ko lihas aktivoituu polvea nostaessa, ja sen supistumisen tuntee kun pitää kättä lantiolla lonkan etusyrjällä jalkaa nostaessa.
Myös reiden isot lihakset ja pakaralihas "syöttävät" IT- jänteeseen. 


Tensor fascia latae- lihaksen sijainti

Näiden lihasten- ennenkaikkea TFL: n- kireystila siis pitäisi saada laukeamaan. Aikani kaiveltuani törmäsin jenkkiläisen PT: n videokirjastoon erilaisista ongelmaratkaisuista, ja sieltä löytyi omaa käsitystäni tangeeraava video: 



Teen itse kyseiset liikkeet fascia- pallon päällä, tuollainen videossa esiintyvä putkilo saattaa olla vieläkin parempi (lopetin sopivan etsimisen hajoitettuani muutaman aerosoliputelin niiden päällä könytessäni). Voin kertoa, että ensimmäiset kerrat ovat todella maukkaan tuskallisia. Kuitenkin, kuten tuon videon kommenteissakin joku mainitsee, helpotus itse oireisiin tulee käsittämättömän nopeasti. Pystyin palaamaan varovaiseen säännölliseen juoksuharjoitteluun jo parin manipulointikerran jälkeen. Pallas- Hetta- juoksun pystyin juoksemaan täysin kivutta. Olen juossut lenkkini kesän aikana pelkästään poluilla ja pururadalla iskutusta minimoidakseni, mutta eilen tein 15 km kovavauhtisen testilenkin asfaltilla ilman mitään ongelmia. Kaikkiaan olen tehnyt mainittuja liikkeitä vain kymmenisen kertaa. Toki olen "telakka- aikanani" lisännyt jalkatreenin määrää, joka varmasti vaikuttaa osaltaan myös jalkojen kivuttomuuteen. Tästä on hyvä jatkaa valmistautumista kohti Vaarojen ultraa.

Jos olet tuskaillut IT- jänteen aiheuttamista kivuista, tätä kannattaa ehdottomasti kokeilla. Tulokset voivat olla huikeita.

Kivuttomia lenkkejä ihmiset!