NUTS Pallas Ylläs 100 km

 

Pitkästä aikaa tekstiä blogiin; edellinen postaus taisi olla viime keväänä ja nyt heti perään. Tätä kirjoittaessa on sattuneesta syystä sellainen tilanne, että on parasta vaan istua hanurillaan ja keksiä jotain tekemistä käsilleen. Mikseipä siis väkertää kisaraporttia, vaikka blogi onkin mediana kuulemma kuollut.

NUTS Ylläs Pallas- polkujuoksukarnevaalin 100 km kilpailu oli minulle vuoden 2020 päätavoite, johon aloin treenaamaan itselleni kovinkin systemaattisesti loka- marraskuusta 2019 lähtien. Suunnitelmat sittemmin muuttuivat koronan vuoksi, ja keksin ulosmitata kertyneen kunnon omalla every single street- projektillani toukokuussa. Minkä seurauksena larppasin sitten koko kesän gravel- pyöräilijää tulehtuneen polven nivelpussin tiimoilta.  Syksyn tultua selvisi, että koko tapahtuma siirtyy seuraavaan vuoteen odottamaan parempaa tilannetta pandemian suhteen.

Kirjoitan juoksukauden treeneistä tarkemmin raportin loppuun, mikäli joku on kiinnostunut tietämään tarkemmin millaisilla lähtökohdilla kisakauteen on lähdetty. Viimeisimpinä kovina treeneinä toimivat kolme viikkoa ennen kisaa juostu SisuXtrail 50 km ja kymmenen päivää ennen starttia tehty 50 km treenilenkki jonka starttasin keskiyöllä kuten itse kilpailukin. Sen perusteella tiesin odottaa, että nesteiden ja energian imeytyminen saattaa tuottaa päänvaivaa varsinkin kilpailun alkupuolella.

Lähtökäsky tuli tasan klo 0.00, ja oli aika aloittaa omanlaisensa yöjuoksu. Alun tieosuuden jälkeen reitti lähtee polulle päästyään laskemaan hiljalleen alaspäin ikään kuin vauhtia hakemaan tulevia nousuja varten. Polku on alkupuoliskolla melko teknistä juurineen, kivineen ja polun päälle lankeavine passelisti naaman korkuisine katajineen. Muutaman kilometrin jälkeen kärjessä oli erottunut vajaan 10 juoksijan porukka jonka seasta haettiin sopiva väli juosta; olin sopinut erinäisistä kisoista tutun Tonin kanssa kimpassa matkaamisesta saman vauhtisia menijöitä kun ollaan. Hiljalleen reitti alkoi tekemään nousua ensimmäisille keroille, ja noin 11 km kohdalla ympärille avautui pakahduttavan kauniit maisemat. Keskellä yötä taivaan rajassa paistava aurinko ja tunturi- Lapin erämaata silmän kantamattomiin. Tätä ei rahalla saa.

Yöttömän yön taikaa Suomen Lapissa. Kuva: Guillem Casanova

Ensimmäisen nousuosuuden jälkeen noustaan vielä Koivakerolle, mistä lasketaan edelleen melko teknistä alustaa Rauhalan huoltoon (21 km). Nopea vesitäydennys ja karkuun sakeaa mäkäräis- ja hyttyspilveä, joka hikisten juoksijoiden kimpussa ruokaili. Rauhalan jälkeen juostaan pari kilometriä Muoniontietä, ja pompataan takaisin luonnonpuiston puolelle. Rauhalan väliaika oli 2:06.

Olin alkanut tuntemaan noin 1,5 tunnin juoksun jälkeen ylimääräistä painetta alavatsassa (johtuen startin ajankohdasta ja päivän aikana syödyistä aterioista), ja se alkoi tuntumaan kivuliaalta alamäkeen juostessa. Päätin, että menen tyhjennykselle seuraavassa huollossa (Pahtavuoma 33 km). Ennen Pahtavuomaa noustaan kahdelle kerolle, ja sitten lasketaan hiljalleen kohti huoltoa. Harmikseni huoltopisteellä ei ollut vessaa, joten tyydyin täydentämään lötköpullot ja ottamaan vähän suolakurkkua. Aika Pahtavuomassa oli 3:24.

Saman tien huollosta lähdettyä vatsaan alkoi sattumaan oikein kunnolla, ja aloin jo hakemaan askelmerkkejä edessä vääjäämättömästi siintävään geo/ biokätköilyyn. Hieman ennen seuraavaa nousuosuutta Musta- ja Äkäskerolle eteen tuli kuitenkin puucee, ja pääsin eroon ylimääräisestä painolastista. Tämä helpotti juoksua melkoisesti, ja nousuosuudet menivät mukavasti. Maisemat Äkäskerolta läikyttelivät sielun jo muutenkin täysiä maljoja. 

Laskun jälkeen tullaan hiljalleen Peurakaltion huoltoon, ja siellä oli myös dropbag odottamassa. Täydensin energiavarastot ja vaihdoin sukat ja kengät (olin juossut alkumatkan Hokan Evo Speedgoateilla, ja otin tilalle Challenger ATR: t koska tiesin loppuosuuden olevan melko "tasaista" alustaa). Join cokiksen ja söin Clif Barin. Verenimijäpopulaatio huollossa oli niin järjettömän tiheä, että  unohdin nesteytystabletit pöydälle kiireessäni päästä karkuun ihoa tikkaavia vampyyreitä.

Peurakaltion jälkeen alusta muuttuu asteen verran helpommaksi ja juoksu taloudellisemmaksi. Matkaa tässä vaiheessa on tehty jo noin 50 km ja nousua kertynyt reilun kilometrin verran, joten tämä otetaan ilolla vastaan. Seuraava vesipiste on Kotamaja (55 km) Kukas- ja Lainiotunturin välissä noin viiden kilometrin hivuttavan nousun jälkeen. Sieltä saatiin ennakkotiedoista poiketen täydennystä vesitilanteeseen, ja alettiin tekemään taivalta etukäteen reitin hankalimmaksi osuudeksi kaavailemalleni pätkälle kohti Ylläsjärveä. Reitti laskee Kotamajalta Kesänkijärven rantaan, mistä se koukkaa rannan kainalossa kunnes lähtee nousemaan Yllästunturin kuvetta Varkaankurun pitkoksia pitkin. Ennen pitkoksille siirtymistä istuttiin minuutin verran Varkaankurun pohjalla virtaavassa jääkylmässä purossa kuumentunutta kroppaa elvyttäen. Oli vasta aikainen aamu, mutta ilma oli jo todella lämmin. Iltapäivästä oli tiedossa kova helle.

Puurajan yläpuolelle päästyämme sovimme melko aikaisesta vaiheesta lähtien vatsaongelmien kanssa taistelleen ja välikuoleman kielissä piehtaroivan Tonin kanssa, että lähden juoksemaan omaa vauhtiani kohti Ylläsjärven huoltoa. Itselläni oli polvi kipeytynyt juoksun tiimellyksessä, eikä se kestänyt enää oikein pysähtelyä. Olin juossut torstaina reitin tämän osuuden, ja jos pitkä lasku kohti huoltoa tuntui silloin mahtavalta rallattelulta niin nyt tunsin jalkojeni menevän lihamyllyn läpi. Nousujen murjomat reidet kivistivät maukkaasti joka askeleella, ja luontainen reaktio jarruttaa vaan pahensi asiaa. Parempi vaan nauttia "ilmaisista" kilometreistä kivusta huolimatta. 

Etukäteen olin miettinyt, että Ylläsjärvi on se piste reitillä, jonka jälkeen menisin perille vaikka pää kainalossa. Huoltoon laskettelu tuntuikin lähes maaliin saapumiselta. Lisäksi vastassa oli mukava yllätys, kun Anne (vaimo) ja Manu (koira) odotteli siellä miestä saapuvaksi. Kuulin, että gps- palloni oli simahtanut jo reilun tunnin jälkeen ja aiheuttanut sydämentykytyksiä huoltojoukolle. Täytin vesipullot ja havaitsin jättäneeni nesteytystabletit Peurakaltion hyttysmereen. Otin suun täyteen suolakurkkua ja lähdin hyvällä fiiliksellä tekemään nousua Ylläksen laelle. Aikaa oli kulunut tässä vaiheessa tasan 9 tuntia.

Hyvä fiilis otti takapakkia heti ensimmäisten ylämäkeen otettujen juoksuaskelten myötä; hetken paikallaan oleminen antoi polvikivulle mahdollisuuden palata ja sen se myös teki. Päätin kävellä koko matkan Ylläksen huipulle ja siten antaa polvelle armoa iskutuksesta. Puolivälin kohdalla alusta muuttui vaikeakulkuiseksi kivilouhokseksi, ja samalla aurinko paahtoi armottomasti suoraan niskaan. Join nousun aikana litran vettä, ja silti oli koko ajan jano. Loputtomalta tuntuneen kivikossa sinnittelyn jälkeen pääsin vihdoin huipulle, ja ilokseni huomasin polven kestävän taas juoksua. Lähdin laskemaan kohti Kellokasta ja seuraavaa huoltoa, mutta sekoitin saman tien reitin ilmeisesti maanrakentajan oranssien spray- merkintöjen kanssa ja löysin itseni louhikosta palloilemasta näkemättä ensimmäistäkään reittimerkkiä. Pyörin ympäriinsä, hölkkäsin takaisin päin ja tihrustin jokaiseen ilmansuuntaan. Saatoin kirota. Paikalle pelmahti mäessä ohittamani perusmatkalainen, joka näytti taas elämälle suunnan. Pitkä rinne alas ja loppupätkä Varkaankurun reittiä menivät todella hyvällä jalalla, ja tulin huoltoon ajassa 10.17. Matkaa oli takana 85 km.

Huollossa sain Annelta lötköpullollisen cokista, jonka vedin ykkösellä alas. Sain myös pyytämäni kolme nesteytystablettia, joista kiusakseni onnistuin pudottamaan kaksi samaan lötköön. Otin taas suun täyteen suolakurkkua, ja lähdin viimeiselle 14 kilometrin taipaleelle kohti Äkäslompoloa. Matkalle mahtuisi vielä raskas nousu Kesängille Pirunkurua myöten, ja aloin osoittamaan orastavaa väsymyksen merkkiä. Tajusin tämän itsekin, kun ääni petti vaimolle pauhaavaa rakkauttani tunnustaessa. 

Pätkä Pirunkurun nousulle on helppoa ulkoilupolkua, ja juoksu kulki mukavasti. Olin juonut loputtomaan janooni puolet tuplavahvuista nesteytysjuomaani, ja olo heilahti etovaksi kuin salamaniskusta. Koitin ottaa Noshtin vauhtikarkkia, mutta en saanut sitä uppoamaan. Olin säästänyt näitä kiinteämpiä energianlähteitä loppuun, ja geelit oli jo imeskelty parempiin suihin. Vaihdoin juoman pelkkään veteen. Reitin kääntyessä kohti Pirunkurun nousua alkoi jo yskittämään pahaenteisesti, ja noin puolivälissä vatsa tyhjentyi äänekkäästi, passelisti kahden lapsiperheen todistaessa tapahtumaa. 

Loppuluisussa. Kuva: Rami Valonen

Kesängin huiputuksen jälkeen aloin laskemaan helppokulkuista reittiä kohti noin 7 kilometrin päässä odottavaa maalia. Juoksu kulki edelleen hyvin, mutta olin nyt jäljessä energian- ja nesteen saannistani homman mentyä kirjaimellisesti kiville ja tämä alkoi tuntumaan heti. Muistin ottaneeni mukaan pussin Chimpanzee- karkkeja, ja sain nieltyä muutaman kokonaisena. Pitkän laskun loputtua korviin alkoi kantautumaan kisakeskuksen ääniä, ja lehmän laukkahan paranee tunnetusti sen haistaessa lähestyvän ladon. Juuri starttaavan 37 kilometrin kisan lähtö oli saanut hienosti porukkaa kadun varsille, ja maalikarsinassa lähtöä odottavan juoksukansan kannustaessa oli hieno tulla maaliin. Olin sen verran sekaisin, että olisin saattanut lähteä paukusta liikkeelle ellei ystävällinen järjestäjärouva olisi ohjeistanut minua kohteliaan päättäväisesti sivummalle kohti soppalautasta. Päivän epistola osaltani oli ohi. Kello pysähtyi aikaan 11.56.

Maalissa. Kuva: Guillem Casanova.

Kiitokset kanssajuoksijoille ja onnittelut kaikille maaliin päässeille, keli oli todella raaka ja maali jäi monelta näkemättä. Kiitos NUTS: in porukalle viimeisen päälle hyvin toimineista järjestelyistä (reitiltä eksymisen otan 99% omaan piikkiini), kiitos kannustajille niin paikan päällä kuin etänä, spesiaalikiitos Sisun juoksukavereille. Annelle kiitos kaikesta.

Nyt pari päivää kisan jälkeen juoksua makusteltuani jälkipyykin voisi tiivistää seuraavasti:

- alkuperäinen tavoite oli saada aikaan ehjä suoritus ja hyvä kokemus ensimmäisestä 100 km kisasta. Edellisen vuoden (2019) aikojen perusteella mietin aikaraamiksi 13 tuntia, mikä alittui mukavasti. Peurakaltio- Ylläsjärvi- osuuden himmailusta olisi ollut louhittavissa aikaa pois reilustikin, mutta toisaalta se olisi saattanut kostautua myöhemmässä vaiheessa. Voi siis olla tyytyväinen

- loppuvaiheen energiaongelmien välttämiseksi/ selättämiseksi energiaksi olisi hyvä olla useampaa sorttia tarjolla, nyt kaikki oli yhden kortin varassa ja se oli Musta Pekka

- salihousut ja vyölaukku naftaliinistä. Korona antoi hyvän (teko)syyn jättää voimaharjoittelu pois ohjelmasta, ja vaikutukset näkyvät nyt heikentyneenä jalkojen iskunkestävyytenä. Kunnon puolesta ei ollut mitään ongelmia    

 - karttaharjoitus ennen tapahtumaa. Pummasin muutama viikko takaperin SisuXtrailin 46 km kisassa parin kilometrin ketunlenkin, ja se näytti nyt jääneen tavaksi. Voisi olla hyödyllistä tietää tarkemmin minne on menossa niin ei tarvitse huutaa suutuksissaan ääntään käheäksi "offarilla"

- Suomen luonto on pohjattoman kaunis

Taustaa treenistä  

Mittavien ihmiskokeiden jälkeen olen löytänyt (ainakin itselleni) toimivan tavan harjoitella ultrasuorituksia varten. Vaikka tärkein ominaisuus onkin matalalla teholla tapahtuva, mahdollisimman taloudellinen eteneminen sen saavuttamiseksi tulee harjoitella muitakin energiantuottosysteemeitä kuin rasva- aineenvaihduntaa. Jos kisaspesifillä pitkäkestoisella peruskuntotreenillä tehdään perustukset, niin maksimaalisen hapenottokyvyn treeneillä saadaan katto mahdollisimman korkealle. Näiden välimaastossa operoitavalla vauhtikestävyysharjoittelulla saadaan tehokkuutta ja väljyyttä juoksuun.

Näiden periodisoinnin olen tehnyt niin, että mitä vähemmän kisaspesifiä osa- aluetta harjoittelen, sitä kauempana se on kisakaudesta. Eli ultramatkoja ajatellen treenikausi (tai blokki) alkaa maksimaalisen hapenottokyvyn treeneillä, kun aika usein kausi aloitetaan peruskunnon höyläämisellä. Seuraavaksi tehdään erilaisia vetoja, ja lopuksi mahdollisimman paljon kilpailua simuloivia treenejä.

Itselläni tämä tarkoitti seuraavaa:

- marras- joulukuussa maksimaalisia mäkivetoja Mt Keinukalliolla nousevalla progressiolla; 3 kertaa viikossa 3-6 vetoa. Vetojen kestot olivat kahden minuutin hujakoilla, ja lepojakso nelisen minuuttia

- alkuvuodesta aluksi 4-10 minuutin "maravauhtisia" vetoja vaihtelevassa maastossa, palautus yhtä pitkä kuin veto. Vetojen määrä niin, että työjakso maksimissaan 30 min. Yleensä tein kaksi tällaista treeniä viikossa

- seuraavaksi tasavauhtisia reippaita lenkkejä, alkaen tunnista aina kahteen ja puoleen. Yksi pidempi tai kaksi lyhyempää viikossa

- viimeisessä vaiheessa sitten pidempiä lenkkejä maastossa, verttitonneja tai useamman tunnin mäkitreenejä. Myös aamulla ja illalla tai back to back- henkeen peräkkäisinä päivinä

Edellä mainittujen treenien lisäksi juoksen huoltavia lenkkejä fiiliksen mukaan, keskimäärin juoksua tulee 6,64 päivänä viikossa :D

Tämä on toinen vuosi, kun treenailen edellä kuvatulla tavalla. Toimii itselleni hyvin: olen liikkunut ja urheillut koko ikäni, ja olen lähes 50- vuotiaana kirkkaasti parhaassa kunnossa koskaan. Myös pään osalta.

Nyt lepäillään hetki ja kaivetaan pyörä esiin, sitten takaisin juoksun pariin. Hyviä lenkkejä! 

Treenijuttuja, kisamietteitä ja ynnä muuta- osasto

Musiikkia: Marcus King: The Well

Melkoisesti on virrannut paskanruskeaa vettä Keravanjoessa sitten edellisen postaukseni. Kuitenkin, näin vuoden (ja vuosikymmenen) vaihduttua on syytä havahtua blogikoomastaan, summata mennyttä ja luoda autereinen katse horisonttiin. Syitä hiljaiseloon on oikeastaan kaksi: elämä itsessään ja uutiskynnyksen ylittävien aiheiden puute.

Treenirintamalla tosin on tapahtunut jotain raportoitavaaakin, kun olen tehnyt kohtalaisen ison syrjähypyn verrattuna aikaisempiin vuosiin. Normaalisti olen pitänyt viikon- kahden ylimenokauden loka- marraskuussa, ja alkanut sitten rakentelemaan pohjia seuraavaa kautta ajatellen. Määrää matalalla intensiteetillä. Tällä onkin ollut suotuisat vaikutukset, ja kehitystä on tapahtunut tasaisen nousujohteisesti. Kehitys on kuitenkin keskittynyt lähinnä aerobisen kynnyksen vauhdin kasvuun, korkeamman intensiteetin vauhtien junnatessa suurin piirtein samoilla lukemilla. 
Olen lueskellut menneen syksyn aikana kaikenlaista kestävyyteen liittyvää materiaalia riittoisasti, ja varsinkin Jason Koopin Training Essentials for Ultrarunning on tullut tihrustettua sen verran pieteetillä, että ensimmäinen lukulasiresepti on kiistaton tosiasia. Lukemani perusteella olen päätynyt rakentamaan tulevan vuoden painotukseni totaalisesti eri tavalla kuin aikaisemmin. Treenit on jaksotettu kolmeen osa- alueeseen: pitkäkestoinen matalamman intensiteetin harjoittelu, vauhtikestävyys ja maksimaalinen hapenottokyky. Näiden sijoittelu tulevaan "kisakauteen" nähden menee taas niin, että mitä enemmän ko osa- alue on kilpailuspesifi, sitä lähempänä se on kisakautta. Ja päinvastoin; mitä vähemmän harjoitettava osa- alue on kilpailuspesifi, sitä kauempana kisakaudesta ajallisesti sitä harjoitetaan.
Omat suunnitelmani ovat pidemmissä matkoissa (yli 50 km), jolloin kilpailusuorituksen intensiteetti on aerobisen ja anaerobisen kynnyksen maasto. Tämä tarkoittaa sitä, että treenikausi alkaa maksimaalisen hapenottokyvyn (Vo2max) kehittämiseen tähtäävällä harjoittelulla, jatkuu vauhtikestävyysharjoittelulla ja päättyy matalamman intensiteetin pitkäkestoiseen harjoitteluun.
Tätä kirjoittaessani takana on 8 viikon jakso, jolla tein 3 kertaa viikossa maksimitreenin. Käytännössä tämä tarkoittaa nousevaa määrää ylämäkeen tehtyjä 1-3 minuutin täysivauhtisia vetoja kävely- tai hölkkäpalautuksella. Ylämäkeen tehtynä vedoilla on tasaista pienempi riski loukkaantua, lisäksi kylkiäisenä tulee mukavasti lajivoimaa mäkeen runtatessaan. Ihanan ikäviä harjoituksia, joita jokaista edeltävällä lämmittelyosuudella koitin keksiä hyviä syitä siirtää/ skipata työosuuden. Kaikki tuli kuitenkin tehtyä, ja juoksussa tuntee tehdyn työn askeleen keveytenä ja helppoutena. Pidän nyt pari kevyempää fiilispohjaista viikkoa ja siirryn sitten tempojuoksun miellyttävään maailmaan.

Niistä kisoista/ tapahtumista. Vuoteen 2019 mahtui seuraavat lappu rinnassa juostut tapahtumat:
Sherwood Trail Run (21 km)
Juhannuksen Verttitonni
Loppi Trail Run (21 km)
Pyhä Tunturimaraton (43 km)
Nuuksio Ultra (70 km, DNF)
Sipoonkorpi Trail (30 km)
Vaarojen Maraton (65 km)

Eli suhteellisen vähän kisoja verrattuna edellisiin vuosiin, erinäisistä syistä johtuen. Alkaneen vuoden osalta suunnitelmissa on vasta kaksi tapahtumaa: Sisu Xtrail (50 km) ja NUTS Ylläs-Pallas (107 km). Tässä oikeastaan tiivistyy tulevan kauden tavoitteet: haluan käydä tutustumassa pienempiin ja itselleni uusiin tapahtumiin kauden aikana (esimerkiksi Loppi Trail oli kokemuksena aivan mahtava) ja Pallas- Ylläs- välin juoksen aloittaakseni Western States- lottoruljanssin. Edellä mainittujen lisäksi kalenteriin tulee varmasti jokin matka Nuuksiossa ja Vaaroilla (ei pitkä ultra), ja toivottavasti useampi pikkutapahtuma eri puolella Suomea. Keväällä juoksen todennäköisesti kympin ja puolikkaan tasaisella.

Ynnä muut- osasto:

1. Podcastit
Olen kuunnellut lenkeilläni musiikin sijaan koko syksyn ajan erilaisia podcastejä, ja tämä on tuonut treenaamiseen ihan uutta ulottuvuutta ja mieltä. Yksi kiireisen arjen ja juoksuharrastuksen yhdistämisen varjopuolia on se, että en ehdi lukemaan niin paljon kuin haluaisin. Podcastejä kuuntelemalla saan katettua tätä puutosta mahtavasti. Korkkasin podcast- neitsyyteni juoksuun liittyvällä sisällöllä (Billy Yang, Science of Ultrarunning, Mario Fraioli), mutta olen laajentanut siitä sujuvasti "tiedostavamman" materiaalin suuntaan (Rich Roll etupäässä) ja kuunnellut myös oppimateriaalia (mm. Esa Saarisen Aalto Yliopiston Filosofia ja systeemiajattelu-luentosarjan pariin otteeseen). Uusia podcastejä tuntuu tulevan joka tuutista (mikä on hyvä asia), mielenkiintoisia uutuuksia ovat esimerkiksi Jason Koopin The Koop Cast ja eliittijuoksija Dylan Bowmanin The Well. 

2. Elämäntapojen hakkerointi
Olen kuluvan vuoden ajan paisuttanut päätäni erilaisilla elämis- ja kulutustottumusten kyseenalaistamisen ajatuksilla, ja vuoden vaihtuessa niitä olisi sopiva sauma ottaa jossain määrin käytäntöön. Olen ollut ilman sokeria reilut pari vuotta, kokeilusta lähteneestä valinnasta on tullut elämäntapa. Nyt käyn samanlaista jaakobinpainia liha- ja maitotuotteiden kanssa. Olen ollut semi- kasvissyöjä jo pidemmän aikaa, mutta silloin tällöin lautaselle ilmaantuu lihaa tai kalaa. Maitotuotteista käytän ainoastaan juustoa. Suurempi linjanveto onkin henkisellä puolella, kasvissyöjä- status jotenkin kalskahtaa kummalta korvaan. Varsinkin kun harrastan jossain määrin metsästystä, ja pakkanen on ladattu lähilihalla ja -kalalla..
Olen mietiskellyt paljon myös "henkistä ruokavaliotani", sitä millaisia ärsykkeitä nupilleni tarjoan ja millaisissa yhteyksissä. Instagramin tai Facebookin avaamisesta jokaisen odotuksen tai "tyhjäkäynnin" hetkellä on muodostunut ihmisille todella karmiva tapa, myös minulle. Enää ei osata vain olla, vaan aina täytyy olla jokin viihdyke tuuttaamassa usein vahingollista ärsykettä suoraan reseptoreihin. Tätä tapahtuu myös seurassa ollessa, pöydän ympärillä saattaa olla neljä ihmistä omiin puhelimiinsa hukkuneina. On vallalla käsitys, että elämän pitäisi olla tarkasti kuratoitu Insta- tarina, tai ainakin sellaisen näköistä.
Aion saada pääni pinnalle tästä sonnasta, ja koitan vetää mukanani mahdollisimman monta perheestäni.
Olen nyt ollut joitain päiviä katsomatta Facebookia kertaakaan, ja Instaa olen katsonut kerran päivässä. Elämä näyttäisi jatkuvan ilmankin.

3. Mielenkiintoisia juttuja
Vaikka seuraankin maantiejuoksun tapahtumia melko pintapuolisesti, USA: n maratonin olympiakarsinnoista helmikuun lopussa Atlantassa tulee kaikella todennäköisyydellä todella kiinnostava tapahtuma. Ei vähiten siksi, että mukaan pääsi polku- ultrapuolelta hyvinkin tuttu Jim Walmsley juostuaan tammikuussa 2019 Houstonissa puolikkaan aikaan 1:04. Herran viimeaikaisia Strava- statseja tutkittuaan huomaa, että pelkälle tunnelmanhaistelureissulle ei olla lähdössä. Toki ainakin paperilla pari paikkaa kolmesta on varattu (Scott Fauble, Galen Rupp), mutta Atlantan reitti tarjoaa normaalia enemmän nousua, mikä tarkoittaa että ajat painunevat 2:10 heikommalle puolelle. Tämä avaa mahdollisuuksia vertikaaliin tottuneille, hieman "hitaammille" maratoonareille.

Siinä viimeisimmät pitkästä aikaa. Hyviä lenkkejä ihmiset!

Vaarojen Maraton 65 km 5.10.2019

Kuva: Aapo Laiho

Musiikkia: Tedeschi Trucks Band: Heavy

Lokakuun alku ja Vaarat, tämä on ollut syksyn resepti jo neljänä edellisenä vuotena. Ensimmäisellä kerralla maraton, sitten kaksi kertaa 88 km ultra ja viime vuonna uusi kertaalleen 130 km ultran reitin kiertävä 65 km matka. Sama Eteläpään nujuaminen oli ohjelmassa tänäkin vuonna.

Vaaroja edeltävät viikot olivat menneet mukavasti; Nuuksion keskeyttämiseen johtaneet syyt todettu flunssan jälkimainingeiksi jonkin vakavamman sijaan, ja valmistavana treeninä juostu Sipoonkorpi Trailin 30 km kisa meni ongelmitta. Muutenkin juoksu on ollut hyvää ja kaunista kuin elämä itse.

Sääennusteet kisapäivälle heittelivät laidasta laitaan, mutta loppuviikosta alkoi näyttää siltä että pääsemme nauttimaan ensilumen raikkaudesta viime vuotiseen tapaan. Lämpötila tulisi liikkumaan nollasta pariin lämpöasteeseen. Nämä seikat toivatkin eteen pari visaista kysymystä: a.) shortsit vai raukkikset ja 2.) mitkä kengät jalkaan. Sotkin trikooni perjantaina juostun avaavan lenkin tiimellyksessä, joten ensimmäinen ongelma ratkesi kuin itsestään (lisäksi olen asettanut henkiseksi trikoorajaksi 0 astetta ilman real feel- variaatioita (lapset on jo tehty)). Kenkien suhteen olikin visaisempaa, koska viime vuotisesta poiketen lumi ei tulisi ainakaan kokonaan sulamaan reitiltä yön aikana. Vaikka Hokan Evo Speedgoat onkin ollut viime aikoina ehdoton suosikkini, päädyin Evo Jawziin sen äärimmäisen aggressiivisen pohjakuvioinnin ansiosta. Lisäksi alusta reitillä on pääsääntöisesti pehmeää, joten erityistä vaimennusta ei hyttyssarjalainen tarvitsisi. 

Aamutoimet menivät rutiinilla, ja lähdimme kohti kisakeskusta reilut puoli tuntia ennen starttia. Puin pakollisiin varusteisiin kuuluvan kalvotakin liivin päälle aamun kylmyyttä torjumaan. Jouduimme odottelemaan parkkipaikalla kuljetusta pelipaikoille sen verran, että housuvalinta alkoi hieman mietityttämään. Ylös päästyämme hölkkäilin semihorkkaisena ympäriinsä saadakseni veren kiertämään. Tarkoitus oli laittaa takki reppuun ennen lähtöä, mutta päätin juosta se päällä muutaman kilometrin lämmetäkseni. Näytin tikkujalkaiselta penkki- hauispelleltä juomaliivini pullistellessa Montanen alla.

Muutaman minuutin viivästyksen jälkeen juoksukansa päästettiin lähtöpilttuusta laitumelle kirmaamaan. Tuttuun tapaan kärkeen lähti noin 10 juoksijan porukka, joka hiljalleen silppoutui pienemmiksi porukoiksi muutamien ensimmäisten kilometrien aikana. Olin päättänyt lähteä hieman rauhallisemmin liikkeelle säästääkseni menohaluja Eteläpään hankalaan maastoon ja toivottavasti vähän myös Ryläyksen selättämiseen. Juoksin alkupätkän Rykiniemen joen ylitykseen osin yksin ja osin jojoillen lopulta neljänneksi tulleen Jukka Nurmisen kanssa. Juoksu tuntui kulkevan mukavasti. Otin takin pois vasta noin kilometrin ennen Rykiniemen huoltoa, tunsin vasta silloin olevani tarpeeksi lämmennyt. Huollossa aika oli 1.55, kolme minuuttia edellisvuotta jäljessä.

Alusta oli ollut jo alkupätkällä "normaalia" hankalampi; lumi ja puista pudonneet lehdet peittivät alleen mutalillin ja kivet tehden juoksemisesta voimia vievää ryskäämistä. Kalliot olivat superliukkaita. Eteläpäässä tämä hankala alusta kumuloitui, kun maasto muuttuu monta kertaluokkaa haastavammaksi. Pienipiirteistä, sanoisi karttaharrastaja. Täyttä paskaa, sanon minä.
Maasto on niin syheröistä, että vaaroille nousu tapahtui osittain täysin huomaamatta. Corosiin tuli koko ajan kuitenkin tasaisesti lisää nousumetrejä.
Tuntui, että jokaisen askeleen joutui asettelemaan erikseen tukevaksi ja nilkkaa murtamattomaksi arvelevaansa kohtaan. Juoksun vauhti putosi kuin seinään. Tunnin verran könyttyäni huomasin, että reisi alkaa olemaan jo aika tyhjä. Olin pysynyt hyvin kaksi kertaa tunnissa- geeliaikataulussani, ja huomasin että minua alkaa etomaan aina noin viisi minuuttia geelin ottamisen jälkeen kun tavara alkaa imeytymään. Korvasin pari seuraavaa kertaa Noshtin chewsillä, ja ongelma poistui. Energian imeytyminen kuitenkin huolestutti.
Onneksi ruskan ja lumiharson värittämät maisemat olivat välillä huikaisevan upeita, ja mieli ei päässyt tummumaan pahemmin. Kirosin vain kerran. Olin Kiviniemen huollossa neljän ja puolen tunnin kohdalla, kymmenisen minuuttia edellisen vuoden ajasta jäljessä. Olin aika väsyksissä. Jalkalihaksissa alkoi olemaan jo kunnon kipuja, lisäksi vasen polvi vihoitteli kohtaloaan. Liukastellessa olin potkinut Evo Jawzien terävillä nappuloilla nilkat ja sääret verille.

Edellisestä vuodesta tiesin, että reissun pahin oli jo takana päin joten läksin kohti Ryläystä päättäväisin mielin. Reitillä oli nyt myös maratonin matkaajia, joten enää ei tarvitsisi tehdä matkaa yksin. Sain pidettyä ihan kelvollista vauhtia yllä, mutta välillä jäin selkä edellä vastaan tulevan letkan perään hetkellisesti mukavoitumaan ennen kuin patistin itseni kovempaan vauhtiin. Ohittaminen, varsinkin ylämäissä, vaati välillä yksinkertaisesti liikaa voimia. Keskityin vain liikkumiseen, nesteen ja energian säännölliseen ottamiseen ja pystyssä pysymiseen. Äkkiä vastaan tuli tuttu iso pyöreä kivi, joka tarkoittaa mielikuvissani loppuluisun alkamista. Kohta laskin jo pitkoksia pitkin alaspäin, ja seitsemäs Ryläyksen ylitys oli tosiasia. Hölkkäsin Peiponpellon huoltoon noin kuuden ja puolen tunnin ajassa. Tästä menisi maaliin vielä noin 1,5 tuntia.

Mummo mustissaan Ryläyksen jälkeen. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

  
Huollon jälkeinen Mäkrän pitkä nousu oli pakko mennä kävellen, kun reisissä ei tuntunut olevan enää ruutihippuakaan tallella. Ikolanahon ylityksessä olisin halunnut juosta, mutta edellinen nousu poltti edelleen reisissä. Tämän jälkeisiä loivempia nousuja koitin hölkätä väkisin ylös. Pitkässä laskussa metsätielle en pystynyt laskemaan normaalia hyvää vauhtia; lopussa olevat reidet, kipuileva polvi ja kiviin potkitut varpaat pakottivat vähän himmaamaan. Viime vuonna jouduin kävelemään osia hivuttavasti nousevasta metsätiepätkästä, nyt juoksin sen sinapin maku suussa kokonaan. Aloin vilkuilemaan kelloa, ja huomasin kahdeksan tunnin alituksen olevan haarukassa jos saan itseni juoksemaan edes kelvollisesti. Lehmä pystyi jo haistamaan lähestyvän tallin. Paha- Kolin portaat kävelin rauhassa ylös ja join samalla reilusti. Otin chewsin. Kohta laskin jo liukkaita pitkoksia pitkin kohti laskettelurinnettä, jonka kylkeä sitten hölkkäsin taas ylöspäin. Vielä viimeinen pitkä lasku satamaan vievälle tielle, taas normaalivauhdista pari pykälää varovaisemmin. Jalat tuntuivat hauraalta kuin lasi. Juostuani tiepätkän lähdin tunkkaamaan loppunousua. Soitin samalla Annelle kun en voinut sitä huohottamiseltani tehdä Mäkrän nousussa. Tulossa ollaan, hitaasti mutta varmasti. Olin alunperin suunnitellut juoksevani näytösluonteisesti koko loppunousun, mutta näillä jaloilla siihen ei ollut mitään leseitä. Jyrkimmät pätkät jouduin kävelemään polvista käsillä avittaen. Vielä viimeinen töyräs ja sitten maalikaaren ali. Aika oli 7:55, yllätyksekseni vain 8 minuuttia viime vuotista aikaa perässä. Keli oli kuitenkin, ainakin minulle, muutaman kertaluokan raskaampi.

Maalissa. Kuva: OneVision

Juoksun jälkeisenä iltana olin satavarmasti sitä mieltä, että Vaarat olivat osaltani tässä. Tunsin, että en saanut koko potentiaaliani käyttöön ainakin itselleni todella huonosti sopivan maaston vuoksi. Kun joutuu töpöttelemään ja könyämään pari tuntia, vanha ruuna ei saa enää juoksua toimimaan normaalilla tavalla.
Nyt pari päivää savun hälvettyä en ole enää ihan niin varma. Josko vielä kerran?
Lopullinen totuus on kuitenkin se, että tämä Suomemme on aivan käsittämättömän kaunis ainutkertaisine luontoineen ja saada olla osa sitä on etuoikeus. Tokihan nämä polut ovat aina juostavissa, mutta tällaisissa tapahtumissa on itse juoksun lisäksi paljon muutakin. 

Kiitos järjestäjille, kanssajuoksijoille, kannustajille ja vapaaehtoisille hienosta kauden lopetuksesta! Kiitos juoksuseuran kamuille, reissuseuralle ja Annelle! Elämälle kiitos!

Nyt himmailen toivottavasti lokakuun ajan ja rupean sitten juoksupuuhiin ihan uudella kulmalla jonka olen tässä rakennellut. Juoksukiima on niin kova, että saa nähdä miten tuo himmailu lopulta onnistuu..

Varustenurkka:
Kengät: Hoka One One Evo Jawz
Juoksuliivi: Montane Gecko
Takki: Montane Minimus Stretch Ultra Jacket
Shortsit: Montane Razor
Paita: Montane Fang
Irtohihat: Montane Via Armguard
Hanskat: Montane Via Trail Glove
Lippis: Montane Cadenza Cap
Sukat: Stance
Aluspaita: Nike Pro Combat

Energiat sain Nosht- geelistä, jota oli mukana 4 kpl 150 ml lötköpulloa,
sekä 1 pkt (3 kpl) Nosht chewsiä.

Kamat toimivat loistavasti, kiitos siitä! 
    



  

Sipoonkorpi Trail 30 km 21.9.2019

Musiikkia: Night Flight Orchestra: Satellite

Vaarojen valmistautumiseeni on kuulunut jo jokusen vuoden ajan pari viikkoa ennen Vaaroja kirmattava Sipoonkorpi Trail, ja matkana on ollut 30 km. Niin tänäkin vuonna. Lisäksi halusin käydä kokeilemassa keuhkojen/ hengityksen pelaamista Nuuksion DNF: ään johtaneiden ongelmien jälkeen. Minulla oli ollut myös vastoinkäymisiä vatsan kanssa alkuviikosta lähtien (ilmeisesti umpipussin tulehdus), ja sitäkin kautta hieman kysymysmerkkinen fiilis kunnosta. Kolille en lähtisi testaamaan josko mies olisi terve. Hakusessa oli siis reipasvauhtinen treenijuoksu all out- rypistyksen sijaan.

Jäin startissa vaihtamaan vielä kuulumisia, ja kympin ja 21: n kärki luikahti omille teilleen. Nostin vähän vauhtia ja pääsin reitin kuntoradalta polulle siirtyessä hyvään väliin työntämään. Edellä meni sekä kympin että 21: n kolmen kärki, takana tuntui olevan 2-3 juoksijaa. Vanhan Porvoontien tasaisella sain kelattua kympin kakkoseksi tulleen Toni Malmin kiinni, ja juoksin peesissä aina 6,5 kilometrin kohdalla olevalle juomapisteelle josta kympin reitti reitti erosi pidemmiltä matkoilta. Olin lähtenyt reissuun ilman omia juomia, joten join pari mukillista vettä ja jatkoin matkaa. Edessä, eikä sen koommin takanakaan, näkynyt ketään. 

Juoksu kulki todella mukavasti, ja kokeilin välillä nostaa intensiteettiä anakynnyksen hujakoille. Ilokseni huomasin, että keuhkot pelaavat normaalisti. Kolmenkympin ja puolikkaan erkaantuessa reitillä on nätisti sanottuna pienipiirteisempää alustaa, jossa juoksun rytmittäminen käy hankalammaksi ja vauhti putoaa väistämättä. Kympin väliaika oli kuitenkin karvan alle 50 minuuttia, joten alkuvauhti oli ollut hyvä varsinkin kepeään juoksutuntumaan peilaten. 

Järjestäjän jakaman reittikartan mukaan noin 12 km: n kohdalla piti olla juomaa tarjolla, mutta ilmeisesti pistettä oltiin vasta pystyttämässä kun siitä ohi menin. Kyseisen kohdan jälkeinen hakkuuaukea tarjosi polkujuoksuympyröissä hieman eksoottisempaa tukinpyöritystä, kun aukossa työssä oleva metsäkone oli kasannut runkoja poikittain polun päälle. Niiden kiertäminen olisi vaatinut ryteikössä paarustamista, joten juoksin runkoja pitkin loikkien. 
Parin kilometrin jälkeen sakkolenkki yhtyi 21: n reittiin, ja aloin jo kaipaamaan juotavaa. Juoksu oli edelleen hyvää, ja juoksutuntuma heilui siinä aerobisen kynnyksen molemmin puolin. Kalkkiruukin parkkipaikan juomapiste tuli noin 17 km kohdalla, otin taas pari mukillista vettä ja jatkoin matkaa Brännbergetin lenkille. 

Matkaa tehdään ulkoilureittiä pitkin, ja ihmetyksekseni siinä tuli vastaan muutamia puolikkaan juoksijoita sekä selkä että naama edellä. Mietin josko lenkki tehdään jostain syystä edestakaisena pätkänä. Tästä ei kuitenkaan ollut merkkejä, vaan reitti kääntyi normaalisti Brännbergetiltä takaisin Kalkkiruukkia kohti. Jostain syystä osa porukasta oli juossut ko luupin vastakarvaan.
Hörppäsin taas Kalkkiruukin parkkipaikan juomapisteellä pari mukia vettä ja lähdin työntämään reitin loppuosuutta. Matkaa oli mittarissa noin 23 kilometriä, ja kaikkein terävin tuoreus jaloista alkoi jo kaikkoamaan. 

Pari kilometriä juostuani ohitin numeron mukaan jonkun kolmenkympin juoksijan, mitä ihmettelin melkoisesti. En ollut nähnyt ketään edessä saati takana sitten 6,5 kilometrin. Tästä hetken matkaa jatkettuani vastaan juoksi (siis vastavirtaan) kaksi sarjani juoksijaa ja kyseli onko vastaan tullut juoksijoita. Kysymys tuli jotenkin niin oudosta tulokulmasta, etten osannut oikein vastata mitään. Viimeiseen kahteen tuntiin en ollut mitään muuta nähnytkään, jos takalenkillä lähes jaloista lähtenyttä haukkaa ei oteta lukuun. Reitiltä harhautuminen tuntui olevan päivän teema.

Jota sitten harjoitin itsekin, kun harhauduin Bisa- järven viereissä olevalta nyppylältä laskiessani kohti leveää avo- ojaa. Reitti oli kääntynyt heti mäen alta vasempaan ja teki parinkymmenen metrin silmukan ja jatkui ojan takana. Olin kuin Carl Lewis kelaamassa alkuvauhtia kohti lankkua alas mäkeä pyyhältäessäni, joten ajattelin hypätä ojan vastapenkkaan. Ponnistavaksi suunnittelemani jalan osuessa ojan penkkaan se luhistui allani ja vajosin köli edellä paikalliseen Kolera- altaaseen. Ojan pohja oli niin pehmeä että olin saman tien kainaloita myöden paskan hajuisessa suolillissä, ja jalat tuntuivat vain painuvan syvemmälle. Jopa siinä määrin, että tikapuuhermosto käskytti yläkroppaa suorittamaan voimakkaita kroolausliikkeitä ettei maallinen vaellukseni päättyisi kohtuuttoman noloon ojaan hukkumiseen. Sain raavittua itseni pehmeää penkkaa pitkin vastarannalle, ja jouduin tekemään töitä että sain kylmettyneet jalat taas juoksuun. 

Onnekseni matkaa ei ollut tästä enää kuin muutama kilometri, ja sain kroppanikin lämpenemään. Pian könysin viimeisen nousun tieltä ylös, poukkoilin sen jälkeisen polkupätkän ja sitten olinkin jo Kuusijärveä kiertävällä kuntoradalla. Tulin maaliin ajassa 2:25. 

Yllätysten päivä jatkui, kun maalissa oli jo kaksi sarjani juoksijaa selvittelemässä sijoituksia järjestävän tahon kanssa. Vertailimme kelloja, ja kavereilla oli kolmisen kilometriä minua vähemmän mittarissa. Aloin vaipumaan märissä kamoissani sellaiseen horkkaan, että jätin jälkipyykin sikseen ja lähdin autolle pujahtamaan johonkin mukavampaan ja kuivempaan asusteeseen. Tarkoitus oli juosta vielä kympin verran kisan päälle, mutta likomärissä vaatteissa tällä saisi itsensä vain kipeäksi.

Juoksun suhteen kisa oli menestys; hengitysoireet loistivat poissaolollaan, ja vatsakin toimi normaalisti eikä kipuillut juostessa kuten alkuviikosta. Sipoonkorven reitit ja maisemat ovat aivan huiput. Järjestävälle taholle voisi antaa sellaista palautetta, että tapahtumaan enemmän panostamalla siitä saisi aivan toisen kokoluokan kilpailun ja vahvemman kokemuksen juoksijoille. Vähän paremmat oheistoimet, sosiaalisen median haltuunotto ja reitillä olevaan huoltoon satsaaminen maksaisivat itsensä korkoineen takaisin. Sijanti ja saavutettavuus ovat aivan omalla tasollaan, minkä johdosta Sipoonkorpi Trailista voisi tulla vaikka kuinka suosittu tapahtuma. Myös tuloslistan voisi päivittää niiltä osin kun reitin oikomista on tapahtunut.

Nyt vaatteet pesuun ja ajatukset kohti Vaaroja.

Kenkävalinta oli Hokan Evo Jawz, ja ne toimivat hiekkatiestä mutaan vaihtelevassa alustassa loistavasti (ja myös räpylöinä uidessa).

Energiana mukana oli 150 ml Nosht- geeliä.

Tulokset löytyvät täältä.

Nuuksio70 Trail Ultra 7.9.2019 (DNF)

Musiikkia: Royal Republic: Anna- Leigh

Blogisivuni liikenne piristyy kummasti juoksutapahtumien jälkeen, ilmeisesti sukulaiset käyvät kurkkimassa josko olisin jotain kisasta raapustanut. Tämän vuoden Nuuksion jälkeen meinasin jättää blogipostauksen morkkiksessani kokonaan kirjoittamatta, mutta aina niin sydämenviisas avovaimoni laittoi minut kuriin ja nuhteeseen. Ketään ei kuulemma kiinnosta lukea siitä kun kaikki on perhosia ja yksisarvisia, mutta kesken jääneen kisan draama ja tragedia sen sijaan voisi oikeasti olla kiinnostava aihe. Aihe, joka meille jokaiselle tulee jossain välissä vastaan. 

Kisaa edeltävä jakso Pyhän jälkeen meni oikein mukavasti, tosin minulle tuli kotiin päästyäni nuha joka kesti parisen viikkoa. Limaisuutta, mutta ei mitään keuhkoihin asti vaikuttavaa. Niinpä siis juoksin suunnitelmani mukaan. Ensimmäinen viikko kevyesti, sitten noin 140 kilometrin viikko jossa yksi 40+25 km back-to-back- treeni, sen jälkeen kevyempi viikko ja sitten oltiinkin jo kisaviikossa. Kroppa tuntui heti Pyhän jälkeen hyvältä eikä mitään ongelmia ollut.

Kisan startti oli klo 6, mikä tarkoitti herätystä ennen neljää että sai kauhottua puurot ja maapähkinävoit ajoissa vatsaan sulamaan. Sitten auton keula sumussa kohti Nuuksiota. Tulin paikalle puolisen tuntia ennen starttia, ja lähdin saman tien hölkkäämään elimistöä hereille. Oli todella kylmä, pidin untuvatakkia päällä juostessani. Nurmikko oli kuurassa.

Lähdimme paukusta aika hyvää vauhtia liikkeelle. Tähän vauhtiin ei kovin montaa juoksijaa lähtenyt, ja jo parin kilometrin jälkeen Juuso ja Tomi olivat menneet menojaan. Itse jäin siinä vaiheessa sijoilla 3-5 juoksevaan porukkaan (Osmo Liimataisen ja Timo Sereniuksen kanssa), ja pian perässä ei näkynyt mitään liikettä. Matka meni mukavasti, ja juoksu tuntui hyvältä. Ainoa takapakki oli muutaman kilometrin jälkeen tapahtunut toisen lötköpullon rikkoutuminen, sain äkisti korkin naamaani ja puolet pullon vedestä paidalleni. Sain pelastettua puolet vedestä pitämällä peukaloa kadonneen korkin päällä. Reitin huoltopisteet olisivat liian pitkät yhdellä pullolla pärjätäkseni, mutta ajattelin kompensoida tämän juomalla huolloissa pullollisen "varastoon". Pyhän kokemuksesta viisastuneena aloitin nesteen ja energian ottamisen suunnitellusti. 
Swinghillin mäkeä kiivetessä ylärinteessä näkyi Tomi, jonka askellus ei näyttänyt kovin hyvältä. Matka taisikin loppua siihen huoltoon. Nopea vesitäydennys ja takaisin hevosen selkään, nyt olimme sijoilla 2-4. Oli puhetta juosta kimpassa loppuun ja mennä maaliin pituusjärjestyksessä, mutta ei oikein päästy selvyyteen olisiko järjestys nouseva vai laskeva.

Swinghill aamun sumussa. Kuva: Rami Valonen

Vauhti pysyi hyvänä, ja 20 km väliaika oli 1:48. Ultran lisälenkiltä takaisin Classicin reitille päästyämme aloin kokemaan ensimmäisiä ei- toivottuja tuntemuksia hengityksessä. Pienenkin mäen kohdalla tuntui ettei saanut riittävästi happea, ja juomisen jälkeen kesti puolisen minuuttia että hengitys tasaantui normaaliksi. Kokeilin pudottaa vauhtia, ja tämä toimikin hetkellisesti. Ajattelin juosta seuraavaan huoltoon asti helppoa matkavauhtia, ja katsoa josko vauhtia pystyisi nostamaan sen jälkeen. Otin nestettä ja energiaa kellon tarkkuudella. 
Aika nopeasti huomasin, että helppo vauhti on koko ajan hitaampaa ja että hengitys takkuaa jo tasaisellakin. Tajusin myös, että happi ei enää kulje lihaksiin niinkuin pitäisi. Juurakossa ja kallioilla juoksu meni rytmittömäksi poukkoiluksi, ainoastaan tasaisilla neulaspoluilla pystyin ylläpitämään siedettävää juoksua. Pienenkin nousun jälkeen jouduin vetämään happea koko kropan voimin haukkaamalla, kun normaali hengitys ei elämän eliksiiriä mihinkään kuskannut. Reilun kolmen kympin huoltoon tullessa kaikki navasta alaspäin sijaitsevat lihakseni olivat aivan tukossa ja säälimättömän kipeät. Ajattelin kuitenkin raahautua seuraavaan huoltoon (väli olisi noin 13 km), ja arvioida tilannetta siellä.

Hetkellinen seisahtuminen huollossa sai jalat vielä enemmän jumiin, ja juoksun päälle pääseminen vaati kaiken keskittymisen. Vaeltelin kipuluolassa. Huollon jälkeen aletaan tekemään nousua parin kilometrin verran, ja koko tämän ajan tuntui kuin pääni olisi muovipussin sisällä. Happea ei tullut tarpeeksi keuhkoille, koko ajan työtä tekevistä jaloista puhumattakaan. Olin tuhkaämpärikunnossa. Juostessani Kattilaa kohti vievää suoraa tein keskeyttämispäätöksen. Jos juoksisin vielä kolmisen tuntia happivajeessa kärvistelevillä jaloillani, saattaisin tehdä niille jotain suurempaa vahinkoa joka laittaisi pillit pussiin tämän kauden osalta. Jos nyt ikinä pääsisin maaliin. Himmasin kävelyyn ja pysähdyin. Sammutin GPS: n.
Hetken istuttuani Kattilan levähdyspaikan penkillä raatokyytiä odotellessani tajusin, että en pystyisi enää edes lähtemään juoksuun, jalat olivat kuin vierasta kudosta. Tästäkin huolimatta koin lähes häpeän kaltaista tunnetta, pettymyksestä ja murheesta puhumattakaan. Koin myös pettäneeni minuun luottaneet ja minulta hyvää suoritusta odottaneet ihmiset, vaikka tällaisia todellisuudessa tuskin onkaan.

Kummallinen on ihmisen mieli.    

Tuloksellisesti onnistuneen kilpailun jälkeisessä euforiassa voi olla vaikea jäsentää asioita, jotka onnistumiseen erityisesti vaikuttivat. Myös matkan aikana kohdatut ja selätetyt ongelmat unohtuvat tai haalistuvat hyvän juoksun jälkeen, ja niistä saatu oppi jää niittämättä. Onnistuminen ei sinkoa oppimiskäyrälle eikä itsekritiikki menesty hyvänolontunteessa.

Epäonnistuneen kilpailun jälkeen mieli sen sijaan on paljon avoimempi käsittelemään negatiivisia asioita, usein jopa jumittumiseen asti. Ajatus palaa vähän väliä suoritukseen, ja sitä huomaa miettivänsä erilaisia skenaarioita epäonnistumisen tai keskeyttämisen syihin. Google on ahkerassa käytössä.

Omalla kohdallani se saattoi olla kropassa edelleen jylläävä flunssapöpö tai sitten jotain muuta. Olen tässä tuskassani lukenut liudan urheilijoiden ei- astmaperäisistä hengitysongelmista (EIB, EILO, HAC) kertovia kirjoituksia ja siten sivistänyt itseäni tiedostavammaksi juoksijaksi. Ehkä minulla ei mitään tällaista ole, mutta ainakin olen nyt hitusen viisaampi kuin ennen Nuuksiota.

Faktisen tiedon ja oppimisen lisäksi ultrajuoksun harrastamiseen pitäisi osata liittää myös armollisuutta itseään kohtaan. Pitkän suorituksen aikana tulee vaikeita hetkiä, ja niistä suurimmasta osasta pääsee yli kun liikkuu, syö ja juo. On olemassa kuitenkin syitä, joiden perusteella saa ja pitää jättää homma kesken. Tällaisen tilanteen sattuessa tulisi oppia olemaan itselleen vähemmän ankara. Päähän pitää ottaa, mutta itseruoskinta pitäisi osata jättää vain treenien repertuaariin.   

Oman kesken jääneen kisan märehtimisen sijaan voisi olla hyvä kääntää katse pois peilistä muihin juoksijoihin. Monesti yleinen kiinnostus kisoissa kohdistuu kärjen vauhtiin ja etujoukossa maaliin päässeisiin. Kun itse joutuu jättämään kisan kesken syystä tai toisesta, osaa arvostaa jokaista maaliin päässyttä ihan uudella tavalla. Itse asiassa kisan loppupäässä maaliin saapuva on tehnyt kertaluokkaa kovemman homman olemalla liikkeessä usein tuntikausia eliittiä kauemmin. Tämä juuri tekee ultrajuoksusta mahtavan lajin: jokainen maaliin päässyt on voittaja, ja kaikki reitillä uurastavat tuottavat saman inspiraatioruiskeen.

Nyt lepäilen vähän aikaa ja puuhailen muita juttuja. Esimerkiksi luen, pöydällä on menossa yhtä aikaa Jason Koopin Training Essentials for Ultrarunning: How to Train Smarter, Race Faster, and Maximize Your Ultramarathon Performance ja Kilianin Run Or Die (jonka nimi on hitusen ristiriidassa tämän blogitekstin kanssa). Jonkun viikon päässä siintää Vaarojen 65 km, jonne lähden varmasti täynnä menohaluja.

Hyviä lenkkejä!

Pyhä Tunturimaraton 43 km 10.8.2019

Musiikkisuositus: Flames

Tulihan se elokuu vihdoin viimein ja samalla "kauden" ensimmäinen pidempi kilpailu. Vieläpä Pyhällä, jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt, kesällä tai talvella. 

Kisaan valmistautuminen oli mennyt hyvissä merkeissä, tasaista ja laadukasta nousujohteista treeniä keväästä lähtien. Muutama viikko takaperin kovana treeninä juostu Loppi Trail sujui kovasta kelistä huolimatta mukavasti, ja viimeisenä kovana treeninä 10 päivää aikaisemmin juostu 32 km/ +1200 m harjoitus kulki sopivan kevyesti. Panostus vauhdikkaampaan juoksuun on tuonut askeleeseen enemmän lentoa, ja juoksu on taloudellisempaa. Kaikki siis hyvin. Ainoa kauhunhetki koettiin kisaviikon su-ma- yönä, kun hieman oireillut hartia kipeytyi joogan lopputulemana niin pahasti, että kättä ei voinut liikuttaa. Luottokiropraktikko DC Ville Heino sai kuitenkin sullottua minut johonkin hoitojen väliin heti maanantaina ja avasi takalukkoon menneet niskanikamat.

Tulimme Pyhälle norjalaisin siivin ja vuokra- auton voimin perjantai- iltapäivänä, juuri sopivasti ehtiäkseen pienelle herkistelylenkille ennen syömisiä ja kisakamojen välppäämisiä. Majoitus oli Pyhä Igloos- hotellissa, jota voi suositella lämpimästi.
Laitoin aamulla loput kamat kasaan ja tein neste- ja energiaplänit noin neljän tunnin reippailua varten. Reitillä olisi viisi huoltoa, joten kaksi lötköpulloa olisi riittävästi. Energiaksi otin kuusi ravintola- annosta (yhteensä 300 ml) Nosht- geeliä ja kaksi Nosht- chewsiä. Minigrippailin vielä nesteytys- ja suolatabut sekä särkylääkkeet ja sitten lähdettiinkin jo kohti starttiviivaa. Juoksin reilun kilometrin alkulämmittelyn ja menin lähtöviivalle tuttujen kanssa kihertämään hermostuneesti. 

Paukusta liikkeelle! Juoksimme edellisen illan ravistelulenkillä reitin alkupätkän, joten tiesin mitä tuleman piti torven törähtäessä. Alkukiihdytys, sata metriä nousua laskettelurinteeseen ja sitten laskettelua alas kuruun, puurallia pitkin Aittakurun porrasrallin kautta pidemmälle hiekkatiepätkälle. Vauhdikas ja sykkeet nostattava alku, siis. Porukasta erottui vajaan kymmenen juoksijan porukka, josta kolmen kärki karkasi hiljalleen horisonttiin. Kouvan kölninveden tuoksu haihtui noin neljän kilometrin jälkeen. Karhunjuomalammen viiden kilometrin huollosta mentiin pysähtymättä läpi, ja vitosen väliaika oli alle 25 minuuttia. 

Kuva: Poppis Suomela.

Poluille päästyämme juoksu alkoi tuntumaan hyvältä elimistön toettua shokkialusta, ja matka taittui todella reippaasti. Kympin kohdalla kello näytti 54 minuuttia, ja tässä vaiheessa oli jo tehty nousua Noitatunturin, Laakakeron ja Peurakeron rinteillä mukavasti. Huttuloman huoltopisteellä huomasin, että lötköpulloissani ei ole oikein mitään täytettävää ja geelishottikin oli unohtunut ottaa. Huollon jälkeen lähdetään nousemaan Huttutunturin rinteitä, minkä jälkeen tulee Kapusta. Maasto oli paikoin todella teknistä, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa pitkiä pätkiä mielipuolista kivikkoa. Juoksu oli välillä todella hankalaa, ja rytmin pitäminen suorastaan mahdotonta. Kapustan jälkeen aletaan laskettelemaan kohti Latvavaaran kääntöpaikkaa, ja helpon alustan siivittämänä matka taittui vauhdikkaasti. 20 kilometrin väliaika oli 1:45.

Huoltoon tultaessa huomasin taas, että olin tippunut vauhdin pitämisen ja teknisiin pätkiin keskittymisen lomassa neste- ja energiasuunnitelmani kelkasta totaalisesti. Alkutahdit loppureissulle alkoivat jo soimaan... 
Paluu Latvavaarasta kohti Huttulomaa tehdään eri reittiä kuin tullessa, mutta menosuunnan pitkä laskuosuus piti kuitenkin maksaa nousun muodossa takaisin. Hivuttavat nousut tuntuivat äkisti melko raskailta, ja hapen saaminen samalla työläältä. Tuntui kuin moottorista olisi tippunut yksi lohko pois, ja muutaman juoksijan porukkamme vauhdissa pysyminen oli koko ajan vaikeampaa. Noin 24 kilometrin kohdalla, pidemmässä louhikkoisessa nousussa se sitten iski. Kuolema. Hengittäminen tuntui lähinnä pillin läpi imemiseltä, ja vatsa meni krampinomaiseen kouristukseen. Jalkojen lihakset kiristyivät niin, että mäen juokseminen ei enää onnistunut. Jäin porukasta kuin takki Kynän narikkaan. Hetkellisesti tajuntaan iski kolossaalinen epätoivon ja vitutuksen sekasikiö; pää huusi jatkamaan juoksua mutta kroppa ei halunnut liikkua mihinkään. 

Annoin itselleni henkisen avokkaan naamaan ja selvitin faktat: olin neste- ja energiavajeessa ja se tulisi vaan hoitaa kuntoon. Kävelin hiljalleen pitkän mäen ylös asti samalla juoden molemmat pullot lähes tyhjäksi, söin yhden chewsin ja otin geeliä aimo tujauksen. Tein tätä kilometrin matkaa melkein yhdeksän minuuttia. Mäen päällä aloin hiljalleen hölkkäämään ja kiristin hiljalleen vauhtia. Back in the saddle! Tiesin että loppumatkasta tulisi vaikea, mutta maaliin pääsemisestä ei olisi huolta. 

Yllättävän teknistä polkua

Nestevajeen korjaamiseen meni lähes kaikki vedet, joten kilometrit ennen Huttuloman huoltoa (n 33 km) olivat aika tikkuisia. Sain kuitenkin pidettyä hyvää matkavauhtia yllä, joten olin ilmeisesti noussut kuolleista takaisin pitkän matkan juoksusta nauttimiseen. 30 kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut 2:40.

Otin Huttulomassa täydennykset pulloihini ja lähdin tekemään uuvuttavaa nousua Peurakeron, Laakakeron ja Noitatunturin rinteille. Lihasten kiristely ja kipu jaloissa alkoi kasvamaan louhikossa teutaroidessa, ja vedin pari kertaa kunnon pannut jalkojen toimiessa oman mielensä mukaan. Ihmettelen suuresti, ettei mitään ihmeempää sattunut. Otin suolaa ja pari särkylääkettä, mutta niistä ei tuntunut olevan kummemmin apua. Tämä pätkä oli reissun ylivoimaisesti hankalin vaihe. Hankala alusta, yhtämittainen nousu ja haaksirikkoinen mies ei ole voittava kombinaatio. Juostavilla osuuksilla sain kuitenkin taottua parempaa vauhtia, joten matka ainakin tuntui edistyvän. Sain jopa yhden minut kuolemanlaaksossa haahuillessani ohittaneen juoksijan kiinni, joten sijoitus kympin sakkiin voisi olla mahdollinen.

Kuva: Poppis Suomela

Lopulta louhikossa poukkoilu kääntyi voitoksi ja reitti kurvaa Annikinlammen kautta viimeiseen huoltoon Karhunjuomalammelle. Otin vettä ja suolaa suoraan paketista ja lähdin viimeisten kilometrien kimppuun. Ensin pari kilometriä ulkoilu- uraa pitkin ja sitten loppunousuun kohti Kultakeron huippua. Tulin nousun alkupätkän reippaasti kävellen ja samalla juoden kaikki jäljellä olevat nesteet.

Loppunousun kimpussa. Kuva: Juha Saastamoinen/ OneVision

Loppuosan noususta hölkkäsin aivan helvetinlieskoissa olevilla jaloillani, ja kurvasin kohti laskettelurinteen loppuluisua. Noin 50 metriä alas pudoteltuani toinen pohje vetäisi aivan nippuun, ja koitin venyttää sitä kiveä vasten painamalla ja huutamalla. Jompi kumpi näistä auttoi, ja pääsin painamaan kohti maalia. Vaikka jalkoihin sattuikin makoisasti, pidin vauhdin väkisin kovana. Maalikaaren ali tulin ajassa 4:06.

Kisan jälkeen mieli oli todella musta, koin mokanneeni juoksuni aivan alokasmaisella virheellä. Paukkuja olisi ollut parempaan suoritukseen, ja neljän tunnin olisi voinut alittaa reilustikin. Aika nopeasti murjottamisen tilalle tuli kuitenkin kuitenkin armollisuus itseään kohtaan ja ilo muiden onnistumisista joita maalialueella sai todistaa. Reitti on raskas ja kelikin oli aika haastava, joten jokainen maaliin päässyt on voittaja. Perseelleen menneistä kisoista oppii enemmän kuin täysin tuubiin menneistä, joten seuraavalla kerralla olen hieman viisaampi ja kokeneempi. Tämä oli myös hyvä muistutus siitä, että pitkää matkaa täytyy osata kunnioittaa. Sain itseni kiinni siitä, että ajattelin matkan olevan "vain" maraton ja sitä kautta helppo elimistölleni. Niinpä niin.
Kiitos kaikille kanssajuoksijoille (etenkin Heikille juttuseurasta, hieno juoksu!), kannustajille, järjestäjille, talkoolaisille ja muille hienon tapahtuman mahdollistaneille. Kiitos Sikakorven tiimille mukavasta seurasta. Kiitos Anne kaikesta.


Kengät: Hoka One One Evo Speedgoat
Juomaliivi: Montane Via Gecko
Shortsit: Montane 
Sukat: Stance Feel 360
Kello: Coros Apex    

Loppi Trail 21 km 27.7.2019

Kuva: Loppi Trail

Musiikkisuositus: The Allman Betts Band: Down To The River

Aika pitkälle meni meikäläisen "kisakauden" avaus tänä vuonna, kun kävin viikonloppuna juoksemassa Loppi Trailin puolikkaan aivan mahtavissa maisemissa. No, ihan ensimmäinen lappujuoksu kyseessä ei ollut, juoksin kevättalvella puolikkaan Sherwood Trail Runissa ja ainakin lähtökohtaisesti leikkimielisen Juhannuksen Verttitonnin paikallisessa tuttuakin tutummassa vuoristossa.

Syitä tähän niukkaan kisaamiseen on lukuisia. Päällimmäinen on ehkä CCC- arvonnan pettymys ja sen mukanaan tuoma tyhjiö kisasuunnitteluun. Tosin NUTS Ylläs Pallas- tapahtuman 105 km matka olisi kiinnostanut kovasti, mutta samana viikonloppuna oli paljon tärkempää tekemistä. 
Juoksemisen ilo ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, ja olenkin käyttänyt syksyn, talven ja kevään entistä paksumman pohjan rakenteluun juoksemisesta nauttien ilman suurempia suuntaviivoja tai varsinkaan ohjelmia. Kesän korvalla olen alkanut sitten hakemaan tehoa ja vauhtia juoksuun hieman tavoitteellisemmin tulevia tapahtumia silmällä pitäen. Kalenterissa on elokuun alussa Pyhä Tunturimaraton (43 km), syyskuun alussa Nuuksio 70 ja lokakuun alussa Vaarojen Maraton (65 km).

Loppi Trailin puolikkaalle lähdin hakemaan kovaa harjoitusta juuri Pyhän maratonia ajatellen, kisojen välissä on sopivasti kaksi viikkoa aikaa superkompensoitua optimisti. Kisareitti kulkee Komion luonnonsuojelualueella Luutaharjun Samo- luontopolun ja Poronpolun reiteillä, ja maasto on pääasiassa kuivaa kangas- ja harjumaastoa. Harjujen myötä reitillä on mukavasti korkeuseroja ja muutama pitkä terävä nousu, vertikaalia puolikkaalle tulee viitisensataa metriä. Puolikas juostaan kahtena reilun 10 kilometrin luuppina.

Kisapäiväksi sattui todennäköisesti kesän kuumin päivä, lämpötila keikkui 25 asteen hujakoilla jo aikaisin aamulla. Olin tätä ennakoiden juonut edellisen vuorokauden aikana muutaman litran elektrolyyttijuomaa ja ottanut suolaa ja magnesiumia. Edeltävän viikon treenit olin tehnyt kuumimpaan aikaan päivästä elimistöä lämpöön totuttaen. Reitillä tulisi olemaan neljä juomapistettä, joten nestettä ei tarvitsisi itse mukanaan kantaa. Energiaksi otin lötköpulloon 150 ml eli kolme annosta Nosht- geeliä.

Kuvaaja: Aulis Lindfors

Kävin juoksemassa noin 2 kilometrin alkuverkan reitin alkupäässä, ja menin odottelemaan starttia. Kuumuus oli suorastaan painostava, ja heitin paidan pois hetki ennen lähtöä. Kaikki viilennys tarvittaisiin.

Tarkoitus oli juosta ensimmäinen kierros hieman tunnustellen ja puristaa perseellä enemmän jälkimmäisellä, mutta tämä osoittautui käytännössä mahdottomaksi (kuten suurin osa strategioistani muutenkin). Lämpötilan vaikutus alkoi kumuloitumaan heti kun Hoka rouhaisi lähtökiihdytykseen, ja tekisi juoksusta vaikeampaa loppuun asti.

Ensimmäinen kilometri meni alun pitkästä noususta huolimatta 4:30 min/ km tahtiin, ja vauhti pysyi maastoon nähden napakkana. Suurin osa noususta tulee ensimmäisen neljän kilometrin aikana, ja kovalla alkuvauhdilla ja helteellä höystettynä tämä tarkoitti että seikkailin anakynnyksen tuolla puolen olevalla kartoittamattomalla ei- kenenkään maalla vailla tietoa tulevasta. Noin viiden kilometrin kohdalla, kun puolikkaan reitti erkanee 14 km: n reitistä, elimistö selvästi ymmärsi kupletin juonen ja juoksu alkoi tuntumaan hyvältä. Tai niin hyvältä kuin kovaa juoksu helteessä nyt voi tuntua. 

Otin jokaisella juomapisteellä kaksi mukillista vettä, ja kastelin itseni likomäräksi reitillä olleella vilvoituspisteellä. Ensimmäinen geelishotti oli tarkoitus ottaa noin 8 kilometrin kohdalla, mutta unohdin sen täysin mahtavia neulaspolkuja painaessani. Tulin puoliväliin noin 51 minuutin kohdalla, ensimmäisen kierroksen vauhti oli ollut aika tarkkaan 5 min/ km. Otin maalialueella pikaisen suihkun, imaisin geeliä ja lähdin jahtaamaan omia jälkiäni toiselle kierrokselle. Pitkä ylämäki tuntui jonkin verran jaloissa, mutta mäen päällä jalat vertyivät taas mukavaan kulkuun. Geeli alkoi selvästi vaikuttamaan, ja energiataso tuntui hyvältä. Huomasin, että neste ei tunnu imeytyvän (satuin kuuntelemaan Billy Yangin podcastin, jossa valmentaja Jason Koop jutteli helteen vaikutuksesta verenkiertoon suorituksen aikana. Kuumuus tekee sen, että verenkierto on sitoutunut ihon viilentämiseen paljon normaalia enemmmän ja siten pois energian ja nesteen imeytymisen tehtävistä. Paras tapa välttää nestehukka ja ongelmat tällöin olisi tiputtaa suorituksen intensiteettiä. No, kuuntelin tämän päivän liian myöhään :D), mutta pidin silti matkavauhdin reippaana. Alkupuolen nousujen jälkeen nautiskelin täysin siemauksin mahtavista neulasbaanoista ja pitkistä loivista laskuista keskellä kesäistä mantymetsää. Noin 15 kilometrin paikkeilla laitoin merkille, että hengittämiseni on mennyt zachmiller- tyyliseksi vesikauhuiseksi pihinäksi ilmeisesti nestevajeen aihauttamana. Tässä vaiheessa vastaan alkoi tulla muiden matkojen (14 km ja maraton) taivaltajia, joita äänekäs juoksunautintoni tuntui vähän kummastuttavan. Kastelin itseni taas viilennyspaikalla, mikä helpotti hieman löylynlyömää oloani. Rasitus alkoi kuitenkin tuntumaan, ja mäkisemmille 17 ja 18 kilometrille tuli 6 minuutin kilometriajat. Sain pidettyä kuitenkin jonkinlaista vauhtia loppuun asti, ja tulin maaliin ajassa 1:45. Toinen kierros meni siis nelisen minuuttia ensimmäistä hitaammin. Reitti taisi olla hivenen alimittainen, Suunnon mukaan yksi kierros oli noin 10,2 kilometriä.

Menin suoraan suihkun alle viilentymään, ja siitä nopean sortsivaihdon jälkeen järveen seisomaan. Join kuin kameli. Nestetasapainon vajumisesta kertoo hyvin se, että kävin ensimmäisen kerran vessassa noin kolme tuntia maaliin tulon jälkeen vaikka olin juonut siihen mennessä karkeasti 2,5 litraa nestettä kisan aikana ja sen jälkeen.

Suuret kiitokset Lopen Samoojille hyvistä järjestelyistä ja maukkaasta keitosta kisan jälkeen. Samon ja Poronpolun reitit ja maastot ovat mielestäni parasta eteläisessä Suomessa, suosittelen Loppi Trailia kaikille ohjelmaan ensi vuonna.
Kiitos myös muille jotka olivat hellepäivää poluilla viettämässä.

Kenkävalinta oli Hokan Evo Jawz, joka toimi mainiosti kuivassa maastossa. Noshtin geelit ovat jatkossa ykkösvalintani kisaevääksi.

Nyt katse kohti Pyhää!

Tulokset. 

Neulasbaanaa. Kuva: Antti Risikko