Musiikkia: Royal Republic: Anna- Leigh
Blogisivuni liikenne piristyy kummasti juoksutapahtumien jälkeen, ilmeisesti sukulaiset käyvät kurkkimassa josko olisin jotain kisasta raapustanut. Tämän vuoden Nuuksion jälkeen meinasin jättää blogipostauksen morkkiksessani kokonaan kirjoittamatta, mutta aina niin sydämenviisas avovaimoni laittoi minut kuriin ja nuhteeseen. Ketään ei kuulemma kiinnosta lukea siitä kun kaikki on perhosia ja yksisarvisia, mutta kesken jääneen kisan draama ja tragedia sen sijaan voisi oikeasti olla kiinnostava aihe. Aihe, joka meille jokaiselle tulee jossain välissä vastaan.
Kisaa edeltävä jakso Pyhän jälkeen meni oikein mukavasti, tosin minulle tuli kotiin päästyäni nuha joka kesti parisen viikkoa. Limaisuutta, mutta ei mitään keuhkoihin asti vaikuttavaa. Niinpä siis juoksin suunnitelmani mukaan. Ensimmäinen viikko kevyesti, sitten noin 140 kilometrin viikko jossa yksi 40+25 km back-to-back- treeni, sen jälkeen kevyempi viikko ja sitten oltiinkin jo kisaviikossa. Kroppa tuntui heti Pyhän jälkeen hyvältä eikä mitään ongelmia ollut.
Kisan startti oli klo 6, mikä tarkoitti herätystä ennen neljää että sai kauhottua puurot ja maapähkinävoit ajoissa vatsaan sulamaan. Sitten auton keula sumussa kohti Nuuksiota. Tulin paikalle puolisen tuntia ennen starttia, ja lähdin saman tien hölkkäämään elimistöä hereille. Oli todella kylmä, pidin untuvatakkia päällä juostessani. Nurmikko oli kuurassa.
Lähdimme paukusta aika hyvää vauhtia liikkeelle. Tähän vauhtiin ei kovin montaa juoksijaa lähtenyt, ja jo parin kilometrin jälkeen Juuso ja Tomi olivat menneet menojaan. Itse jäin siinä vaiheessa sijoilla 3-5 juoksevaan porukkaan (Osmo Liimataisen ja Timo Sereniuksen kanssa), ja pian perässä ei näkynyt mitään liikettä. Matka meni mukavasti, ja juoksu tuntui hyvältä. Ainoa takapakki oli muutaman kilometrin jälkeen tapahtunut toisen lötköpullon rikkoutuminen, sain äkisti korkin naamaani ja puolet pullon vedestä paidalleni. Sain pelastettua puolet vedestä pitämällä peukaloa kadonneen korkin päällä. Reitin huoltopisteet olisivat liian pitkät yhdellä pullolla pärjätäkseni, mutta ajattelin kompensoida tämän juomalla huolloissa pullollisen "varastoon". Pyhän kokemuksesta viisastuneena aloitin nesteen ja energian ottamisen suunnitellusti.
Swinghillin mäkeä kiivetessä ylärinteessä näkyi Tomi, jonka askellus ei näyttänyt kovin hyvältä. Matka taisikin loppua siihen huoltoon. Nopea vesitäydennys ja takaisin hevosen selkään, nyt olimme sijoilla 2-4. Oli puhetta juosta kimpassa loppuun ja mennä maaliin pituusjärjestyksessä, mutta ei oikein päästy selvyyteen olisiko järjestys nouseva vai laskeva.
Vauhti pysyi hyvänä, ja 20 km väliaika oli 1:48. Ultran lisälenkiltä takaisin Classicin reitille päästyämme aloin kokemaan ensimmäisiä ei- toivottuja tuntemuksia hengityksessä. Pienenkin mäen kohdalla tuntui ettei saanut riittävästi happea, ja juomisen jälkeen kesti puolisen minuuttia että hengitys tasaantui normaaliksi. Kokeilin pudottaa vauhtia, ja tämä toimikin hetkellisesti. Ajattelin juosta seuraavaan huoltoon asti helppoa matkavauhtia, ja katsoa josko vauhtia pystyisi nostamaan sen jälkeen. Otin nestettä ja energiaa kellon tarkkuudella.
Aika nopeasti huomasin, että helppo vauhti on koko ajan hitaampaa ja että hengitys takkuaa jo tasaisellakin. Tajusin myös, että happi ei enää kulje lihaksiin niinkuin pitäisi. Juurakossa ja kallioilla juoksu meni rytmittömäksi poukkoiluksi, ainoastaan tasaisilla neulaspoluilla pystyin ylläpitämään siedettävää juoksua. Pienenkin nousun jälkeen jouduin vetämään happea koko kropan voimin haukkaamalla, kun normaali hengitys ei elämän eliksiiriä mihinkään kuskannut. Reilun kolmen kympin huoltoon tullessa kaikki navasta alaspäin sijaitsevat lihakseni olivat aivan tukossa ja säälimättömän kipeät. Ajattelin kuitenkin raahautua seuraavaan huoltoon (väli olisi noin 13 km), ja arvioida tilannetta siellä.
Hetkellinen seisahtuminen huollossa sai jalat vielä enemmän jumiin, ja juoksun päälle pääseminen vaati kaiken keskittymisen. Vaeltelin kipuluolassa. Huollon jälkeen aletaan tekemään nousua parin kilometrin verran, ja koko tämän ajan tuntui kuin pääni olisi muovipussin sisällä. Happea ei tullut tarpeeksi keuhkoille, koko ajan työtä tekevistä jaloista puhumattakaan. Olin tuhkaämpärikunnossa. Juostessani Kattilaa kohti vievää suoraa tein keskeyttämispäätöksen. Jos juoksisin vielä kolmisen tuntia happivajeessa kärvistelevillä jaloillani, saattaisin tehdä niille jotain suurempaa vahinkoa joka laittaisi pillit pussiin tämän kauden osalta. Jos nyt ikinä pääsisin maaliin. Himmasin kävelyyn ja pysähdyin. Sammutin GPS: n.
Hetken istuttuani Kattilan levähdyspaikan penkillä raatokyytiä odotellessani tajusin, että en pystyisi enää edes lähtemään juoksuun, jalat olivat kuin vierasta kudosta. Tästäkin huolimatta koin lähes häpeän kaltaista tunnetta, pettymyksestä ja murheesta puhumattakaan. Koin myös pettäneeni minuun luottaneet ja minulta hyvää suoritusta odottaneet ihmiset, vaikka tällaisia todellisuudessa tuskin onkaan.
Kummallinen on ihmisen mieli.
Kisaa edeltävä jakso Pyhän jälkeen meni oikein mukavasti, tosin minulle tuli kotiin päästyäni nuha joka kesti parisen viikkoa. Limaisuutta, mutta ei mitään keuhkoihin asti vaikuttavaa. Niinpä siis juoksin suunnitelmani mukaan. Ensimmäinen viikko kevyesti, sitten noin 140 kilometrin viikko jossa yksi 40+25 km back-to-back- treeni, sen jälkeen kevyempi viikko ja sitten oltiinkin jo kisaviikossa. Kroppa tuntui heti Pyhän jälkeen hyvältä eikä mitään ongelmia ollut.
Kisan startti oli klo 6, mikä tarkoitti herätystä ennen neljää että sai kauhottua puurot ja maapähkinävoit ajoissa vatsaan sulamaan. Sitten auton keula sumussa kohti Nuuksiota. Tulin paikalle puolisen tuntia ennen starttia, ja lähdin saman tien hölkkäämään elimistöä hereille. Oli todella kylmä, pidin untuvatakkia päällä juostessani. Nurmikko oli kuurassa.
Lähdimme paukusta aika hyvää vauhtia liikkeelle. Tähän vauhtiin ei kovin montaa juoksijaa lähtenyt, ja jo parin kilometrin jälkeen Juuso ja Tomi olivat menneet menojaan. Itse jäin siinä vaiheessa sijoilla 3-5 juoksevaan porukkaan (Osmo Liimataisen ja Timo Sereniuksen kanssa), ja pian perässä ei näkynyt mitään liikettä. Matka meni mukavasti, ja juoksu tuntui hyvältä. Ainoa takapakki oli muutaman kilometrin jälkeen tapahtunut toisen lötköpullon rikkoutuminen, sain äkisti korkin naamaani ja puolet pullon vedestä paidalleni. Sain pelastettua puolet vedestä pitämällä peukaloa kadonneen korkin päällä. Reitin huoltopisteet olisivat liian pitkät yhdellä pullolla pärjätäkseni, mutta ajattelin kompensoida tämän juomalla huolloissa pullollisen "varastoon". Pyhän kokemuksesta viisastuneena aloitin nesteen ja energian ottamisen suunnitellusti.
Swinghillin mäkeä kiivetessä ylärinteessä näkyi Tomi, jonka askellus ei näyttänyt kovin hyvältä. Matka taisikin loppua siihen huoltoon. Nopea vesitäydennys ja takaisin hevosen selkään, nyt olimme sijoilla 2-4. Oli puhetta juosta kimpassa loppuun ja mennä maaliin pituusjärjestyksessä, mutta ei oikein päästy selvyyteen olisiko järjestys nouseva vai laskeva.
 |
| Swinghill aamun sumussa. Kuva: Rami Valonen |
Vauhti pysyi hyvänä, ja 20 km väliaika oli 1:48. Ultran lisälenkiltä takaisin Classicin reitille päästyämme aloin kokemaan ensimmäisiä ei- toivottuja tuntemuksia hengityksessä. Pienenkin mäen kohdalla tuntui ettei saanut riittävästi happea, ja juomisen jälkeen kesti puolisen minuuttia että hengitys tasaantui normaaliksi. Kokeilin pudottaa vauhtia, ja tämä toimikin hetkellisesti. Ajattelin juosta seuraavaan huoltoon asti helppoa matkavauhtia, ja katsoa josko vauhtia pystyisi nostamaan sen jälkeen. Otin nestettä ja energiaa kellon tarkkuudella.
Aika nopeasti huomasin, että helppo vauhti on koko ajan hitaampaa ja että hengitys takkuaa jo tasaisellakin. Tajusin myös, että happi ei enää kulje lihaksiin niinkuin pitäisi. Juurakossa ja kallioilla juoksu meni rytmittömäksi poukkoiluksi, ainoastaan tasaisilla neulaspoluilla pystyin ylläpitämään siedettävää juoksua. Pienenkin nousun jälkeen jouduin vetämään happea koko kropan voimin haukkaamalla, kun normaali hengitys ei elämän eliksiiriä mihinkään kuskannut. Reilun kolmen kympin huoltoon tullessa kaikki navasta alaspäin sijaitsevat lihakseni olivat aivan tukossa ja säälimättömän kipeät. Ajattelin kuitenkin raahautua seuraavaan huoltoon (väli olisi noin 13 km), ja arvioida tilannetta siellä.
Hetkellinen seisahtuminen huollossa sai jalat vielä enemmän jumiin, ja juoksun päälle pääseminen vaati kaiken keskittymisen. Vaeltelin kipuluolassa. Huollon jälkeen aletaan tekemään nousua parin kilometrin verran, ja koko tämän ajan tuntui kuin pääni olisi muovipussin sisällä. Happea ei tullut tarpeeksi keuhkoille, koko ajan työtä tekevistä jaloista puhumattakaan. Olin tuhkaämpärikunnossa. Juostessani Kattilaa kohti vievää suoraa tein keskeyttämispäätöksen. Jos juoksisin vielä kolmisen tuntia happivajeessa kärvistelevillä jaloillani, saattaisin tehdä niille jotain suurempaa vahinkoa joka laittaisi pillit pussiin tämän kauden osalta. Jos nyt ikinä pääsisin maaliin. Himmasin kävelyyn ja pysähdyin. Sammutin GPS: n.
Hetken istuttuani Kattilan levähdyspaikan penkillä raatokyytiä odotellessani tajusin, että en pystyisi enää edes lähtemään juoksuun, jalat olivat kuin vierasta kudosta. Tästäkin huolimatta koin lähes häpeän kaltaista tunnetta, pettymyksestä ja murheesta puhumattakaan. Koin myös pettäneeni minuun luottaneet ja minulta hyvää suoritusta odottaneet ihmiset, vaikka tällaisia todellisuudessa tuskin onkaan.
Kummallinen on ihmisen mieli.
Tuloksellisesti onnistuneen kilpailun jälkeisessä euforiassa voi olla vaikea jäsentää asioita, jotka onnistumiseen erityisesti vaikuttivat. Myös matkan aikana kohdatut ja selätetyt ongelmat unohtuvat tai haalistuvat hyvän juoksun jälkeen, ja niistä saatu oppi jää niittämättä. Onnistuminen ei sinkoa oppimiskäyrälle eikä itsekritiikki menesty hyvänolontunteessa.
Epäonnistuneen kilpailun jälkeen mieli sen sijaan on paljon avoimempi käsittelemään negatiivisia asioita, usein jopa jumittumiseen asti. Ajatus palaa vähän väliä suoritukseen, ja sitä huomaa miettivänsä erilaisia skenaarioita epäonnistumisen tai keskeyttämisen syihin. Google on ahkerassa käytössä.
Omalla kohdallani se saattoi olla kropassa edelleen jylläävä flunssapöpö tai sitten jotain muuta. Olen tässä tuskassani lukenut liudan urheilijoiden ei- astmaperäisistä hengitysongelmista (EIB, EILO, HAC) kertovia kirjoituksia ja siten sivistänyt itseäni tiedostavammaksi juoksijaksi. Ehkä minulla ei mitään tällaista ole, mutta ainakin olen nyt hitusen viisaampi kuin ennen Nuuksiota.
Faktisen tiedon ja oppimisen lisäksi ultrajuoksun harrastamiseen pitäisi osata liittää myös armollisuutta itseään kohtaan. Pitkän suorituksen aikana tulee vaikeita hetkiä, ja niistä suurimmasta osasta pääsee yli kun liikkuu, syö ja juo. On olemassa kuitenkin syitä, joiden perusteella saa ja pitää jättää homma kesken. Tällaisen tilanteen sattuessa tulisi oppia olemaan itselleen vähemmän ankara. Päähän pitää ottaa, mutta itseruoskinta pitäisi osata jättää vain treenien repertuaariin.
Oman kesken jääneen kisan märehtimisen sijaan voisi olla hyvä kääntää katse pois peilistä muihin juoksijoihin. Monesti yleinen kiinnostus kisoissa kohdistuu kärjen vauhtiin ja etujoukossa maaliin päässeisiin. Kun itse joutuu jättämään kisan kesken syystä tai toisesta, osaa arvostaa jokaista maaliin päässyttä ihan uudella tavalla. Itse asiassa kisan loppupäässä maaliin saapuva on tehnyt kertaluokkaa kovemman homman olemalla liikkeessä usein tuntikausia eliittiä kauemmin. Tämä juuri tekee ultrajuoksusta mahtavan lajin: jokainen maaliin päässyt on voittaja, ja kaikki reitillä uurastavat tuottavat saman inspiraatioruiskeen.
Nyt lepäilen vähän aikaa ja puuhailen muita juttuja. Esimerkiksi luen, pöydällä on menossa yhtä aikaa Jason Koopin Training Essentials for Ultrarunning: How to Train Smarter, Race Faster, and Maximize Your Ultramarathon Performance ja Kilianin Run Or Die (jonka nimi on hitusen ristiriidassa tämän blogitekstin kanssa). Jonkun viikon päässä siintää Vaarojen 65 km, jonne lähden varmasti täynnä menohaluja.
Hyviä lenkkejä!
Epäonnistuneen kilpailun jälkeen mieli sen sijaan on paljon avoimempi käsittelemään negatiivisia asioita, usein jopa jumittumiseen asti. Ajatus palaa vähän väliä suoritukseen, ja sitä huomaa miettivänsä erilaisia skenaarioita epäonnistumisen tai keskeyttämisen syihin. Google on ahkerassa käytössä.
Omalla kohdallani se saattoi olla kropassa edelleen jylläävä flunssapöpö tai sitten jotain muuta. Olen tässä tuskassani lukenut liudan urheilijoiden ei- astmaperäisistä hengitysongelmista (EIB, EILO, HAC) kertovia kirjoituksia ja siten sivistänyt itseäni tiedostavammaksi juoksijaksi. Ehkä minulla ei mitään tällaista ole, mutta ainakin olen nyt hitusen viisaampi kuin ennen Nuuksiota.
Faktisen tiedon ja oppimisen lisäksi ultrajuoksun harrastamiseen pitäisi osata liittää myös armollisuutta itseään kohtaan. Pitkän suorituksen aikana tulee vaikeita hetkiä, ja niistä suurimmasta osasta pääsee yli kun liikkuu, syö ja juo. On olemassa kuitenkin syitä, joiden perusteella saa ja pitää jättää homma kesken. Tällaisen tilanteen sattuessa tulisi oppia olemaan itselleen vähemmän ankara. Päähän pitää ottaa, mutta itseruoskinta pitäisi osata jättää vain treenien repertuaariin.
Oman kesken jääneen kisan märehtimisen sijaan voisi olla hyvä kääntää katse pois peilistä muihin juoksijoihin. Monesti yleinen kiinnostus kisoissa kohdistuu kärjen vauhtiin ja etujoukossa maaliin päässeisiin. Kun itse joutuu jättämään kisan kesken syystä tai toisesta, osaa arvostaa jokaista maaliin päässyttä ihan uudella tavalla. Itse asiassa kisan loppupäässä maaliin saapuva on tehnyt kertaluokkaa kovemman homman olemalla liikkeessä usein tuntikausia eliittiä kauemmin. Tämä juuri tekee ultrajuoksusta mahtavan lajin: jokainen maaliin päässyt on voittaja, ja kaikki reitillä uurastavat tuottavat saman inspiraatioruiskeen.
Nyt lepäilen vähän aikaa ja puuhailen muita juttuja. Esimerkiksi luen, pöydällä on menossa yhtä aikaa Jason Koopin Training Essentials for Ultrarunning: How to Train Smarter, Race Faster, and Maximize Your Ultramarathon Performance ja Kilianin Run Or Die (jonka nimi on hitusen ristiriidassa tämän blogitekstin kanssa). Jonkun viikon päässä siintää Vaarojen 65 km, jonne lähden varmasti täynnä menohaluja.
Hyviä lenkkejä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti