Sipoonkorpi Trail 30 km 21.9.2019

Musiikkia: Night Flight Orchestra: Satellite

Vaarojen valmistautumiseeni on kuulunut jo jokusen vuoden ajan pari viikkoa ennen Vaaroja kirmattava Sipoonkorpi Trail, ja matkana on ollut 30 km. Niin tänäkin vuonna. Lisäksi halusin käydä kokeilemassa keuhkojen/ hengityksen pelaamista Nuuksion DNF: ään johtaneiden ongelmien jälkeen. Minulla oli ollut myös vastoinkäymisiä vatsan kanssa alkuviikosta lähtien (ilmeisesti umpipussin tulehdus), ja sitäkin kautta hieman kysymysmerkkinen fiilis kunnosta. Kolille en lähtisi testaamaan josko mies olisi terve. Hakusessa oli siis reipasvauhtinen treenijuoksu all out- rypistyksen sijaan.

Jäin startissa vaihtamaan vielä kuulumisia, ja kympin ja 21: n kärki luikahti omille teilleen. Nostin vähän vauhtia ja pääsin reitin kuntoradalta polulle siirtyessä hyvään väliin työntämään. Edellä meni sekä kympin että 21: n kolmen kärki, takana tuntui olevan 2-3 juoksijaa. Vanhan Porvoontien tasaisella sain kelattua kympin kakkoseksi tulleen Toni Malmin kiinni, ja juoksin peesissä aina 6,5 kilometrin kohdalla olevalle juomapisteelle josta kympin reitti reitti erosi pidemmiltä matkoilta. Olin lähtenyt reissuun ilman omia juomia, joten join pari mukillista vettä ja jatkoin matkaa. Edessä, eikä sen koommin takanakaan, näkynyt ketään. 

Juoksu kulki todella mukavasti, ja kokeilin välillä nostaa intensiteettiä anakynnyksen hujakoille. Ilokseni huomasin, että keuhkot pelaavat normaalisti. Kolmenkympin ja puolikkaan erkaantuessa reitillä on nätisti sanottuna pienipiirteisempää alustaa, jossa juoksun rytmittäminen käy hankalammaksi ja vauhti putoaa väistämättä. Kympin väliaika oli kuitenkin karvan alle 50 minuuttia, joten alkuvauhti oli ollut hyvä varsinkin kepeään juoksutuntumaan peilaten. 

Järjestäjän jakaman reittikartan mukaan noin 12 km: n kohdalla piti olla juomaa tarjolla, mutta ilmeisesti pistettä oltiin vasta pystyttämässä kun siitä ohi menin. Kyseisen kohdan jälkeinen hakkuuaukea tarjosi polkujuoksuympyröissä hieman eksoottisempaa tukinpyöritystä, kun aukossa työssä oleva metsäkone oli kasannut runkoja poikittain polun päälle. Niiden kiertäminen olisi vaatinut ryteikössä paarustamista, joten juoksin runkoja pitkin loikkien. 
Parin kilometrin jälkeen sakkolenkki yhtyi 21: n reittiin, ja aloin jo kaipaamaan juotavaa. Juoksu oli edelleen hyvää, ja juoksutuntuma heilui siinä aerobisen kynnyksen molemmin puolin. Kalkkiruukin parkkipaikan juomapiste tuli noin 17 km kohdalla, otin taas pari mukillista vettä ja jatkoin matkaa Brännbergetin lenkille. 

Matkaa tehdään ulkoilureittiä pitkin, ja ihmetyksekseni siinä tuli vastaan muutamia puolikkaan juoksijoita sekä selkä että naama edellä. Mietin josko lenkki tehdään jostain syystä edestakaisena pätkänä. Tästä ei kuitenkaan ollut merkkejä, vaan reitti kääntyi normaalisti Brännbergetiltä takaisin Kalkkiruukkia kohti. Jostain syystä osa porukasta oli juossut ko luupin vastakarvaan.
Hörppäsin taas Kalkkiruukin parkkipaikan juomapisteellä pari mukia vettä ja lähdin työntämään reitin loppuosuutta. Matkaa oli mittarissa noin 23 kilometriä, ja kaikkein terävin tuoreus jaloista alkoi jo kaikkoamaan. 

Pari kilometriä juostuani ohitin numeron mukaan jonkun kolmenkympin juoksijan, mitä ihmettelin melkoisesti. En ollut nähnyt ketään edessä saati takana sitten 6,5 kilometrin. Tästä hetken matkaa jatkettuani vastaan juoksi (siis vastavirtaan) kaksi sarjani juoksijaa ja kyseli onko vastaan tullut juoksijoita. Kysymys tuli jotenkin niin oudosta tulokulmasta, etten osannut oikein vastata mitään. Viimeiseen kahteen tuntiin en ollut mitään muuta nähnytkään, jos takalenkillä lähes jaloista lähtenyttä haukkaa ei oteta lukuun. Reitiltä harhautuminen tuntui olevan päivän teema.

Jota sitten harjoitin itsekin, kun harhauduin Bisa- järven viereissä olevalta nyppylältä laskiessani kohti leveää avo- ojaa. Reitti oli kääntynyt heti mäen alta vasempaan ja teki parinkymmenen metrin silmukan ja jatkui ojan takana. Olin kuin Carl Lewis kelaamassa alkuvauhtia kohti lankkua alas mäkeä pyyhältäessäni, joten ajattelin hypätä ojan vastapenkkaan. Ponnistavaksi suunnittelemani jalan osuessa ojan penkkaan se luhistui allani ja vajosin köli edellä paikalliseen Kolera- altaaseen. Ojan pohja oli niin pehmeä että olin saman tien kainaloita myöden paskan hajuisessa suolillissä, ja jalat tuntuivat vain painuvan syvemmälle. Jopa siinä määrin, että tikapuuhermosto käskytti yläkroppaa suorittamaan voimakkaita kroolausliikkeitä ettei maallinen vaellukseni päättyisi kohtuuttoman noloon ojaan hukkumiseen. Sain raavittua itseni pehmeää penkkaa pitkin vastarannalle, ja jouduin tekemään töitä että sain kylmettyneet jalat taas juoksuun. 

Onnekseni matkaa ei ollut tästä enää kuin muutama kilometri, ja sain kroppanikin lämpenemään. Pian könysin viimeisen nousun tieltä ylös, poukkoilin sen jälkeisen polkupätkän ja sitten olinkin jo Kuusijärveä kiertävällä kuntoradalla. Tulin maaliin ajassa 2:25. 

Yllätysten päivä jatkui, kun maalissa oli jo kaksi sarjani juoksijaa selvittelemässä sijoituksia järjestävän tahon kanssa. Vertailimme kelloja, ja kavereilla oli kolmisen kilometriä minua vähemmän mittarissa. Aloin vaipumaan märissä kamoissani sellaiseen horkkaan, että jätin jälkipyykin sikseen ja lähdin autolle pujahtamaan johonkin mukavampaan ja kuivempaan asusteeseen. Tarkoitus oli juosta vielä kympin verran kisan päälle, mutta likomärissä vaatteissa tällä saisi itsensä vain kipeäksi.

Juoksun suhteen kisa oli menestys; hengitysoireet loistivat poissaolollaan, ja vatsakin toimi normaalisti eikä kipuillut juostessa kuten alkuviikosta. Sipoonkorven reitit ja maisemat ovat aivan huiput. Järjestävälle taholle voisi antaa sellaista palautetta, että tapahtumaan enemmän panostamalla siitä saisi aivan toisen kokoluokan kilpailun ja vahvemman kokemuksen juoksijoille. Vähän paremmat oheistoimet, sosiaalisen median haltuunotto ja reitillä olevaan huoltoon satsaaminen maksaisivat itsensä korkoineen takaisin. Sijanti ja saavutettavuus ovat aivan omalla tasollaan, minkä johdosta Sipoonkorpi Trailista voisi tulla vaikka kuinka suosittu tapahtuma. Myös tuloslistan voisi päivittää niiltä osin kun reitin oikomista on tapahtunut.

Nyt vaatteet pesuun ja ajatukset kohti Vaaroja.

Kenkävalinta oli Hokan Evo Jawz, ja ne toimivat hiekkatiestä mutaan vaihtelevassa alustassa loistavasti (ja myös räpylöinä uidessa).

Energiana mukana oli 150 ml Nosht- geeliä.

Tulokset löytyvät täältä.

Nuuksio70 Trail Ultra 7.9.2019 (DNF)

Musiikkia: Royal Republic: Anna- Leigh

Blogisivuni liikenne piristyy kummasti juoksutapahtumien jälkeen, ilmeisesti sukulaiset käyvät kurkkimassa josko olisin jotain kisasta raapustanut. Tämän vuoden Nuuksion jälkeen meinasin jättää blogipostauksen morkkiksessani kokonaan kirjoittamatta, mutta aina niin sydämenviisas avovaimoni laittoi minut kuriin ja nuhteeseen. Ketään ei kuulemma kiinnosta lukea siitä kun kaikki on perhosia ja yksisarvisia, mutta kesken jääneen kisan draama ja tragedia sen sijaan voisi oikeasti olla kiinnostava aihe. Aihe, joka meille jokaiselle tulee jossain välissä vastaan. 

Kisaa edeltävä jakso Pyhän jälkeen meni oikein mukavasti, tosin minulle tuli kotiin päästyäni nuha joka kesti parisen viikkoa. Limaisuutta, mutta ei mitään keuhkoihin asti vaikuttavaa. Niinpä siis juoksin suunnitelmani mukaan. Ensimmäinen viikko kevyesti, sitten noin 140 kilometrin viikko jossa yksi 40+25 km back-to-back- treeni, sen jälkeen kevyempi viikko ja sitten oltiinkin jo kisaviikossa. Kroppa tuntui heti Pyhän jälkeen hyvältä eikä mitään ongelmia ollut.

Kisan startti oli klo 6, mikä tarkoitti herätystä ennen neljää että sai kauhottua puurot ja maapähkinävoit ajoissa vatsaan sulamaan. Sitten auton keula sumussa kohti Nuuksiota. Tulin paikalle puolisen tuntia ennen starttia, ja lähdin saman tien hölkkäämään elimistöä hereille. Oli todella kylmä, pidin untuvatakkia päällä juostessani. Nurmikko oli kuurassa.

Lähdimme paukusta aika hyvää vauhtia liikkeelle. Tähän vauhtiin ei kovin montaa juoksijaa lähtenyt, ja jo parin kilometrin jälkeen Juuso ja Tomi olivat menneet menojaan. Itse jäin siinä vaiheessa sijoilla 3-5 juoksevaan porukkaan (Osmo Liimataisen ja Timo Sereniuksen kanssa), ja pian perässä ei näkynyt mitään liikettä. Matka meni mukavasti, ja juoksu tuntui hyvältä. Ainoa takapakki oli muutaman kilometrin jälkeen tapahtunut toisen lötköpullon rikkoutuminen, sain äkisti korkin naamaani ja puolet pullon vedestä paidalleni. Sain pelastettua puolet vedestä pitämällä peukaloa kadonneen korkin päällä. Reitin huoltopisteet olisivat liian pitkät yhdellä pullolla pärjätäkseni, mutta ajattelin kompensoida tämän juomalla huolloissa pullollisen "varastoon". Pyhän kokemuksesta viisastuneena aloitin nesteen ja energian ottamisen suunnitellusti. 
Swinghillin mäkeä kiivetessä ylärinteessä näkyi Tomi, jonka askellus ei näyttänyt kovin hyvältä. Matka taisikin loppua siihen huoltoon. Nopea vesitäydennys ja takaisin hevosen selkään, nyt olimme sijoilla 2-4. Oli puhetta juosta kimpassa loppuun ja mennä maaliin pituusjärjestyksessä, mutta ei oikein päästy selvyyteen olisiko järjestys nouseva vai laskeva.

Swinghill aamun sumussa. Kuva: Rami Valonen

Vauhti pysyi hyvänä, ja 20 km väliaika oli 1:48. Ultran lisälenkiltä takaisin Classicin reitille päästyämme aloin kokemaan ensimmäisiä ei- toivottuja tuntemuksia hengityksessä. Pienenkin mäen kohdalla tuntui ettei saanut riittävästi happea, ja juomisen jälkeen kesti puolisen minuuttia että hengitys tasaantui normaaliksi. Kokeilin pudottaa vauhtia, ja tämä toimikin hetkellisesti. Ajattelin juosta seuraavaan huoltoon asti helppoa matkavauhtia, ja katsoa josko vauhtia pystyisi nostamaan sen jälkeen. Otin nestettä ja energiaa kellon tarkkuudella. 
Aika nopeasti huomasin, että helppo vauhti on koko ajan hitaampaa ja että hengitys takkuaa jo tasaisellakin. Tajusin myös, että happi ei enää kulje lihaksiin niinkuin pitäisi. Juurakossa ja kallioilla juoksu meni rytmittömäksi poukkoiluksi, ainoastaan tasaisilla neulaspoluilla pystyin ylläpitämään siedettävää juoksua. Pienenkin nousun jälkeen jouduin vetämään happea koko kropan voimin haukkaamalla, kun normaali hengitys ei elämän eliksiiriä mihinkään kuskannut. Reilun kolmen kympin huoltoon tullessa kaikki navasta alaspäin sijaitsevat lihakseni olivat aivan tukossa ja säälimättömän kipeät. Ajattelin kuitenkin raahautua seuraavaan huoltoon (väli olisi noin 13 km), ja arvioida tilannetta siellä.

Hetkellinen seisahtuminen huollossa sai jalat vielä enemmän jumiin, ja juoksun päälle pääseminen vaati kaiken keskittymisen. Vaeltelin kipuluolassa. Huollon jälkeen aletaan tekemään nousua parin kilometrin verran, ja koko tämän ajan tuntui kuin pääni olisi muovipussin sisällä. Happea ei tullut tarpeeksi keuhkoille, koko ajan työtä tekevistä jaloista puhumattakaan. Olin tuhkaämpärikunnossa. Juostessani Kattilaa kohti vievää suoraa tein keskeyttämispäätöksen. Jos juoksisin vielä kolmisen tuntia happivajeessa kärvistelevillä jaloillani, saattaisin tehdä niille jotain suurempaa vahinkoa joka laittaisi pillit pussiin tämän kauden osalta. Jos nyt ikinä pääsisin maaliin. Himmasin kävelyyn ja pysähdyin. Sammutin GPS: n.
Hetken istuttuani Kattilan levähdyspaikan penkillä raatokyytiä odotellessani tajusin, että en pystyisi enää edes lähtemään juoksuun, jalat olivat kuin vierasta kudosta. Tästäkin huolimatta koin lähes häpeän kaltaista tunnetta, pettymyksestä ja murheesta puhumattakaan. Koin myös pettäneeni minuun luottaneet ja minulta hyvää suoritusta odottaneet ihmiset, vaikka tällaisia todellisuudessa tuskin onkaan.

Kummallinen on ihmisen mieli.    

Tuloksellisesti onnistuneen kilpailun jälkeisessä euforiassa voi olla vaikea jäsentää asioita, jotka onnistumiseen erityisesti vaikuttivat. Myös matkan aikana kohdatut ja selätetyt ongelmat unohtuvat tai haalistuvat hyvän juoksun jälkeen, ja niistä saatu oppi jää niittämättä. Onnistuminen ei sinkoa oppimiskäyrälle eikä itsekritiikki menesty hyvänolontunteessa.

Epäonnistuneen kilpailun jälkeen mieli sen sijaan on paljon avoimempi käsittelemään negatiivisia asioita, usein jopa jumittumiseen asti. Ajatus palaa vähän väliä suoritukseen, ja sitä huomaa miettivänsä erilaisia skenaarioita epäonnistumisen tai keskeyttämisen syihin. Google on ahkerassa käytössä.

Omalla kohdallani se saattoi olla kropassa edelleen jylläävä flunssapöpö tai sitten jotain muuta. Olen tässä tuskassani lukenut liudan urheilijoiden ei- astmaperäisistä hengitysongelmista (EIB, EILO, HAC) kertovia kirjoituksia ja siten sivistänyt itseäni tiedostavammaksi juoksijaksi. Ehkä minulla ei mitään tällaista ole, mutta ainakin olen nyt hitusen viisaampi kuin ennen Nuuksiota.

Faktisen tiedon ja oppimisen lisäksi ultrajuoksun harrastamiseen pitäisi osata liittää myös armollisuutta itseään kohtaan. Pitkän suorituksen aikana tulee vaikeita hetkiä, ja niistä suurimmasta osasta pääsee yli kun liikkuu, syö ja juo. On olemassa kuitenkin syitä, joiden perusteella saa ja pitää jättää homma kesken. Tällaisen tilanteen sattuessa tulisi oppia olemaan itselleen vähemmän ankara. Päähän pitää ottaa, mutta itseruoskinta pitäisi osata jättää vain treenien repertuaariin.   

Oman kesken jääneen kisan märehtimisen sijaan voisi olla hyvä kääntää katse pois peilistä muihin juoksijoihin. Monesti yleinen kiinnostus kisoissa kohdistuu kärjen vauhtiin ja etujoukossa maaliin päässeisiin. Kun itse joutuu jättämään kisan kesken syystä tai toisesta, osaa arvostaa jokaista maaliin päässyttä ihan uudella tavalla. Itse asiassa kisan loppupäässä maaliin saapuva on tehnyt kertaluokkaa kovemman homman olemalla liikkeessä usein tuntikausia eliittiä kauemmin. Tämä juuri tekee ultrajuoksusta mahtavan lajin: jokainen maaliin päässyt on voittaja, ja kaikki reitillä uurastavat tuottavat saman inspiraatioruiskeen.

Nyt lepäilen vähän aikaa ja puuhailen muita juttuja. Esimerkiksi luen, pöydällä on menossa yhtä aikaa Jason Koopin Training Essentials for Ultrarunning: How to Train Smarter, Race Faster, and Maximize Your Ultramarathon Performance ja Kilianin Run Or Die (jonka nimi on hitusen ristiriidassa tämän blogitekstin kanssa). Jonkun viikon päässä siintää Vaarojen 65 km, jonne lähden varmasti täynnä menohaluja.

Hyviä lenkkejä!