sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Vaarojen Maraton 65 km 6.10.2018


Musiikkisuositus: Lenny Kravitz: Low

Lokakuu. Polkujuoksijan päässä kyseinen sana assosioituu nopeasti erinäisiin fiiliksiin, tuoksuihin, häivähdyksiin, sanoihin: ruska; tihkusade; vesistön ylitys; Ryläys; loppunousu; illan kähmä; Suklaamunat. Vaarojen Maraton. Voisiko mikään tapahtuma kruunata juoksuvuotta ikonisemmin kuin tämä Kolilla tapahtuva ruumiista irtautuminen, viimeinen rypistys ennen ansaittua ylimenokautta.

Oma valmistautuminen Vaaroille ei ollut ainakaan liiallisella kisaamisella pilattu, toukokuun lopun Karhunkierroksen kasikymppinen oli edellinen lappu rinnassa juoksemani reissu. Mietinnässä kyllä oli kaikenlaista, mutta elämä. Ulkoilua on toki tullut harrastettua, ainoastaan heinäkuussa otin hieman iisimmin ja juoksukilometrit jäivät normaalikuukautta vähäisemmiksi (osin myös pyöräilyn vuoksi). Treeni on ollut pitkälti peruskestävyyspainotteista, elo- ja syyskuussa otin mukaan vähän järjestelmällisemmin vauhtikestävyysharjoituksiakin. Kunto on tuntunut hyvältä pidemmän aikaa. Testilenkkinä juostu Sikakorven Laudatur (48 km, +1000 m) kulki mukavasti karvan yli neljään tuntiin. 

Kisaviikko meni jo tutun kaavan mukaisesti: keskiviikkona ja torstaina avaavia 200 metrin vetoja, perjantaina pelkkää lepäilyä. Tankkaus hoitui keskiviikon aamulenkin jälkeisellä 4 desin maltodekstriiniyllätyksellä (olen ollut koko vuoden syömättä sokeria, ja olo kyseisen lemmenjuoman kietaistuani oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Tunsin jokaisen ihokarvan naamassani). 

Tämän vuoden reitti tulisi olemaan kahdesta edellisestä vuodesta poikkeava, kun "keskisarja" kiertää kertaalleen ultramatkan reitin. Mukavaa vaihtelua, Vaarojen reitti tai sen variaatio on tullut huideltua jo viisi kertaa. Lyhyemmän reitin myötä dropbagin kanssa jahkailu jäisi myös pois, mikä täytyy huomioida mukana kannettavan nesteen ja energian kohdalla. Reitti poikkeasi Lakkalan kohdalla maratonin reitiltä Herajärven kierrokselle Pielisen ja Herajärven välistä ja kävisi kääntymässä Eteläpäässä yhtyäkseen Kiviniemessä tutulle reitille.



Eteläpään osuudesta en tiennyt etukäteen muuta kuin että se ei tulisi olemaan pelkkää neulaspoluilla rallattelua, vaan osittain kohtuulisen haastavaa ja teknistä könyämistä. Lisämausteen matkaan toisi perjantaina satanut ensilumi.

Katselin edellisen vuoden 134 km: n aikoja, ja asetin tavoitteeksi päästä maaliin alle 9 tuntiin. Olin myös päättänyt, että pakotan itseni pois mukavuusalueelta aina kun siihen matkaa tehdessä jämähdän. Toisin sanoen koitan ulosmitata tehdyn treenin täysimääräisesti.

Pääsimme starttipaikalle reilut 10 minuuttia ennen lähtöä pienen pysäköintisekoilun jälkeen, ja siinä ajassa ehti juuri juosta pienet lämmittelyt ja moikata tuttuja. Lämpöä oli kolmisen astetta, eli shortsikeli.

Startista alkoi tutuksi tullut kolmen kilometrin Aamokin juoksu, jolla kärki erkani omaksi porukakseen aika nopeasti. Mäkrän nousun jälkeen takana tulevia ei enää näkynyt oikeastaan koko loppumatkalla. Porukan vauhti tasoittui hieman, mutta pysyi kuitenkin kohtalaisen napakkana. Juoksu kulki hyvin.

Noin kahdeksan kilometrin kohdalla huomasin, että sykkeet eivät laske alun rypistyksen jälkeen vaan seilasivat itsepintaisesti lähellä anaaerobista kynnystä. Tämä tietäisi miehen katkeamista ennemmin tai myöhemmin, joten himmasin vauhtia noin kympin kohdalla pykälän pienemmäksi. Terävin kärki katosi aika pian näköpiiristä, ja juoksinkin seuraavat 30 kilometriä omasta seurasta nauttien. Ensimmäisen kympin väliaika oli 56 minuuttia.

Herajärven kierroksen alkupätkä aina Rykiniemen 19 km joen ylitykseen ja huoltoon on melko helppoa ja todella kaunista reittiä. Olin ajatellut olevani huollossa noin 2,5 tunnin kohdalla, mutta matka oli taittunut puoli tuntia ripeämmin. Juoksu tuntui todella hyvältä, mutta alle minuutin huollon jälkeen sisäreisiin iski yllättäen kramppaamisen merkkejä liikkeelle lähtiessä. Olin juonut vain puoli litraa ensimmäisellä pätkällä, mikä oli selkeästi liian vähän. Tätä en sitten saanutkaan korjaantumaan enää koko loppumatkan aikana, vaan jouduin taiteilemaan suolatablettien kanssa loppuun asti.


Vesistönylitys. Kuva @karikuninkaanniemi

Huollon jälkeen alkoikin sitten mielestäni reitin hankalin ja raskain vaihe. Matka Rykiniemestä Eteläpään "roskikselle" reiluun 30 kilometriin oli ryläysmäistä nousevaa ja laskevaa kivistä ja mutaista syheröä, jonka siedettävällä vauhdilla juokseminen oli äkkiväärää ryskäämistä. Hommaa ei helpottanut paikoin jäätynyt lumi, joka liukastutti kivet ja kalliot entisestään. Polvet, nilkat ja sääret saivat koko ajan iskua kivistä jalkojen lipsuessa niille astuessa. Kahdesti kaaduin itkunsekaisen kiroilun säestämänä. Juoksu oli geishamaista töpöttelyä, mikä on omiaan lisäämään lihaskipua ja kramppaamista liikeratojen typistyessä. Aina kunnon pohjalle päästyäni otin vauhtia korostetulla loikalla, että saisin jalkoja auki. Eteläpäästä Kiviniemeen on hieman halpompaa pätkää, ja saavuin huoltoon ajassa 4:25. 20 edellisen kilometrin selättämiseen oli mennyt siis kaksi ja puoli tuntia. 

Kiviniemen huollosta pari kilometriä juostuani sisäreisiin iski taas voimakkaampaa kramppaamisen oiretta, ja jouduin kävelemään metsään johtavaa polkua hyvän matkaa ennen kuin suola alkoi vaikuttamaan. Jalat kuitenkin vertyivät, ja pääsin selättämään Ryläystä hyvällä fiiliksellä. Juostut 40 kilometriä painoivat jo jaloissa, mutta rasitus oli vielä hallinnassa. Oli myös mukavaa, että Kiviniemestä eteenpäin reitillä oli 43 kilometrin matkalaisia tuomassa vaihtelua yksin puurtamiseen. 


Kuva: @onevisionfi #vaarojenmaraton2018

Kolinvaaran ja Ryläyksen läpi taistelu meni jo tottumuksen voimalla, ja lisääntyvästä väsymyksestä huolimatta yllättävän vaivattomasti. Väliaika 50 kilometrin kohdalla oli 5:45, ja totesin alittavani aikatavoitteeni helposti ilman suurempia haavereita. Olin tyhjentänyt kaikki kolme lötköpulloani taistelun tiimellyksessä, ja matka tieltä Peiponpellon huoltoon tuntui loputtoman pitkältä. Otin huollossa suolaa ja täytin kaikki pullot ja lähdin viimeisen osuuden kimppuun. 

Kombinaatio jäljellä olevan matkan vähyydestä ja Mäkrän päälle kiipeämisestä iski totaalisen väsymyksen kroppaan, ja jouduin patistamaan itseäni tosissaan matkavauhtia pitääkseni. Tyhjiin imetyn elimistön ja kipuilevien jalkalihasten lisäksi uupumusta ryyditti näön jatkuva sumeneminen, mikä johtui varmaankin kylmän viiman ja elektrolyyttivajeen yhdistelmästä. Tunsin vaeltavani kipuluolassa, ja aloin syömään elefanttia pala kerrallaan. Mäkrän jälkeinen hissukseen nouseva latupohja oli silkkaa murhaa, ja tässä vaiheessa Voronkov meni ohitse paskaa fiilistä maksimoiden.


Peiponpellon jälkeisessä nousussa. Puhalluttaa. Kuva @karikuninkaanniemi

Tuskastuttavan könyämisen jälkeen tajusin vihdoin laskevani jo viimeistä laskua kohti satamaa hakkelukseksi muussattujen etureisien huutaessa armoa. Pieni pätkä tietä ja sitten vielä loppunoususta nautiskelemaan. Kävelin jyrkät osuudet ja juoksin loput. Kohta olinkin nojailemassa maahan punaisella matolla jossain tajunnan reunamailla. Olin todella piipussa. Aika oli 7:45, ja olin sillä kokonaiskilpailun seitsemäs. 


Maalissa. Kuva: Anne

Jälkikäteen voi todeta, että reitti oli rankempi kuin aikaisempi kahden kierroksen kilpailu. Tähän toki vaikuttaa se, että en päästänyt itseäni helpolla missään vaiheessa, vaan pakotin isompaa vaihdetta silmään aina kun mahdollista. Eteläpään osuuden olisi voinut tehdä itselleen helpommaksi tutkimalla reitin eteen tuomia käänteitä etukäteen. 
Myös kisan jälkeiset tuntemukset kertovat omalta osaltaan reissun luonteesta: jalat ovat polvesta alaspäin ruhjeilla ja naarmuilla, ja lihassärky on kovempaa kuin koskaan. Tuntuu kuin olisin jäänyt auton alle. Elimistö on onnellisen sekaisin.
Kisan jälkeen totesin, että nyt saa Vaarat osaltani riittää. Katsotaan nyt..

Kiitokset kaikille muille juoksijoille, järjestäjille ja vapaaehtoisille mahtavasta tapahtumasta. Tämän parempaa kauden lopetusta ei vaan ole.
Kiitos myös matkaseuralle ja tietysti Annelle (sydän). Erityiskiitos kiropraktikko (DC) Ville Heinolle ukon virittämisestä kisakuosiin.

Nyt lepäillään raivokkaasti!

Tapahtuman kaikki tulokset löytyvät täältä.

Varusteet:
Kengät: Hoka One One Evo Jawz. Jännitin hieman Jawzien kestoa Vaarojen karussa maastossa, mutta kengät pysyivät kasassa muutamaa repeämään lukuun ottamatta. Pito oli hyvä.
Liivi: Salomon S-lab Ultra 5.
Sukat: Stance
Housut: Inov8 Race Elite
Paita: Sikakorven Sisu- pyhäasu
Irtohihat: dhb

Energiat tuli 17 kpl High5- geeleistä, ja jokaiseen juomapulloon laitoin Dexal- nesteytystabletin.      

     






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti