Lukumusiikkia: Taste Of A Champion
Kirjoittelin viime vuoden Vaarojen maratonin jälkimainingeissa itsensä toteuttavaksi ennustukseksi osoittautuneen sohaisun pimeään:
"tänään ihmettelen mikä järki on ultramatkoilla, ja itseni tuntien olen ensi vuonna viivalla." No, pienimuotoisen ilmoittautumisarvontakikkailun seuraksena tilanne oli se, että Vaarojen matkaksi siunaantui 87 km preferoidun 43 km sijaan.
Vaikka kyseessä tulisi olemaan ensimmäinen "oikea" ultramatkani, tiesin tulevasta jo jotain varmuudella etukäteen: tulisin kulkemaan matkan aikana mieleni sopukoissa uusiin, ennen käymättömiin paikkoihin. Paikkoihin, jotka sekä valoisuudessaan että synkkyydessään ylittävät kaiken aiemmin kokemani.
Lähtöä edeltävä ilta ja starttiaamu menivät jäätävässä hermoilussa ja kamojen välppäämisessä, pakkasin drop baginkin varmaan neljästi. Aamulla ei oikein ruoka maistunut; lautasellinen puuroa, pari ruisleipää ja kanamuna teettivät ihmeesti töitä alas mennäkseen.
Klo 7 se sitten koitti, vatsan perhoset vapaaksi päästävä paukku. Alun helppo hiekkaura siivitti ehkä vähän turhankin kovaan laukkaan, ja Kiviniemen huollossa oltiin alle kahden tunnin. Juoksu kulki oikein mukavasti, ainoana miinuksena matkanteossa olivat kengät. Olin päätynyt kenkävalinnassa Hokan Speed Instincteihin, ja se osoittautui virheeksi. Kenkä lipsui märällä kalliolla ja juurakoissa todella pahasti, ja tämän seurauksena kaaduinkin Mäkrän mäissä satuttaen kaksi sormea melko ikävästi. Ne onneksi turtuivat matkan edetessä niin, että kipu pysyi siedettävänä.
Kiviniemen huollon jälkeen lähdimme tekemään hiljalleen nousua kohti Ryläystä. Olin varautunut menemään kyseisen pätkän rauhallisesti ja voimia säästellen, mutta jalka oli todella hyvä ja annoin mennä surutta. Punttisalilla tehty maksimivoimajakso maksoi itsensä korkoineen takaisin, edellisen vuoden maratonilla tässä vaiheessa suussa maistui jo sinappi. Teknisissä alamäissä jouduin tosin himmailemaan lipsuvien kenkien vuoksi. Peiponpellon 32 km huoltoon tulin hyvissä voimissa ja lähdin tutustumaan reitin uuteen loppuosuuteen.
Aiemmin loppumatkaa tehtiin pitkälti hiekkatietä aina loppunousulle saakka, uusi reitti taas sahaa Mäkrää sekä Kolin huippuja osin omia jälkiä kulkien. Tällä muutoksella on saatu mukaan lisää polkua ja ennenkaikkea nousumetrejä, uuteen osuuteen osuu yhteensä neljä nousua 13 kilometrin matkalle. Jos loppupätkä aiemmin oli tylsyydessään ikävä, nyt se on sitä raskaudessaan. Nousujen rasitukset reisissä multiploituvat makoisasti väliin tiukoissakin laskuissa, kun väsyneet jalat jarruttavat väkisin laukkaa. Viimeistään loppunousu kisakeskukseen varmisti sen, etten pääsisi ihan pakasta vedetyillä jaloilla sakkokierrokselle. Tulin huoltoon ajassa 5:40.
 |
| Ensimmäinen kierros takana |
Huollossa tuhraantui vähän liiankin kauan aikaa, kun askareita oli kasaantunut reitin varrella. Vaihdoin kaikki vaatteet alushousuja ja säärystimiä lukuunottamatta, kävin vessassa, sidotutin satuttamani sormet yhteen ja nappasin pari särkylääkettä ja söin vähän kanakeittoa. Täytin geelivarastot ja vesipullot. Vaihdoin kengät. Suutelin kultaani.
Tiesin jo etukäteen, että lähtisin toiselle kierokselle yksin. Juoksukaverini Antti oli valitellut kipeää nilkkaansa jo kolmenkympin kohdalla ja teki sitten loppunousua tunkatessaan päätöksen säästää jalkaa tuleviin koitoksiin ja jättää lenkin yhteen kierrokseen. Viisas päätös.
Jätin kisakeskuksen aika tarkalleen yhden maissa ja lähdin seurailemaan omia jälkiäni kohti kansallismaisemia. Huollossa vietetty aika ja syöty lämmin ruoka tekivät tehtävänsä, tunsin uusiutuneeni melkein nolliin kun lähdin työntämään. Jalka oli hyvä.
Jossain Jauholanvaaran tietämillä koin ainoan kunnon henkisen notkahduksen kun erehdyin miettimään edessä olevaa matkaa, jota oli siinä vaiheessa vielä reilusti yli 30 kilometriä. Samaan aikaan alkoi satamaankin, ja olin tehnyt huollossa päätöksen jättää sadetakin pois repusta (sateen todennäköisyys oli silloin 30%, ja minun riskienhallintapolitiikkani mukaan se tarkoittaa ettei sada). Mieleen yritti luikerrella kaikenlaista ikävää, ja meinasin jopa äityä säälimään itseäni. Olen huomannut, että henkisesti vaikean jakson sattuessa kohdalle on tärkeintä keskittyä siihen, että juoksee koko ajan. Ultrablues hitaaseen etenemiseen yhdistettynä on todella fataali kombinaatio. Samalla koitin korvata hiilensynkkiä ajatuksia mukavammilla. Ajattelin lapsiani, Annea. Mietin miten paljon rakastan juoksemista ja miten etuoikeutettu olen kun saan ja pystyn tekemään tällaisia asioita näissä maisemissa. Tulkoon valkeus, sanoi joku joskus jossain. Ja valkeus tuli. Saavuin vesistön ylityspaikalle hymyssä suin, ja nautiskelin miniristeilystä soutuveneessä täysin rinnoin.
Tankkasin Kiviniemen huollosta vettä ja kaksi buranaa, ja lähdin nöyrällä asenteella kohtaamaan Ryläystä toiseen kertaan saman päivän aikana. Pari kilometriä Kiviniemestä juttelin hetken omaa taivallustaan tekevän 131 km ultraajan kanssa, ja sain lyhyestä juttutuokiosta mukavasti lisäsisua reppuun. Toivottavasti tämä kävi toisinkin päin. Tiesin mielessäni, että kun pääsen siihen vaiheeseen että laskettelen pitkospuita Ryläyksen jälkeen, ei mikään voi enää estää ensimmäistä ultraani tapahtuvaksi. Lopun kävelisin vaikka pää kainalossa maaliin.
Juoksu oli tässä vaiheessa edelleen vahvaa, ja juoksinkin kaikki vähänkin juostavissa olevat pätkät. Jyrkemmät ylämäet ja väkipaljouden velliksi tarpomat lämpäreet kävelin. Jälkimmäistä olikin yllättävän paljon. Jalka nousi edelleen mukavasti Ryläyksen nousuissa, laskuissa otin varovasti etten kaatuisi kivikkoisella alustalla. Yksin matkaa tehdessä sillä voisi olla dramaattiset seuraukset. Askel askeleelta etenin hankalassa maastossa, kunnes reitti lähti hiljalleen laskeutumaan alaspäin.
Olin saaanut Antilta kisakeskuksen huollossa Iso Pepe- lakun, jolla palkitsin itseni pitkospuita luistellessani. Fiilis oli vahva, määrätietoinen ja ennenkaikkea iloinen. Jani- Ryläys: 2-0.
Peiponpellossa täytin vesipullot ja lähdin nauttimaan loppuosuuden reidet korventavasta profiilista. Vaikka jaloissa alkoikin tuntumaan jo matkan rasitukset, mitään ongelmia ei ollut. Juoksu oli edelleen hyvää, ja jatkoin yksinäistä taivaltani seefferin virnistys naamallani. Ensimmäinen nousu Peiponpellolta meni heittämällä, ja Mäkränkin tunkkasin partiolaisen reippaudella. Olin aamulla sopinut itseni kanssa että tällä reissulla ei lamppua tarvittaisi, mutta Mäkrän jälkeisessä laskussa tajusin että alkaa hämärtää häiritsevästi. Laitoin pikku- Kolin kylkeä kavutessa lampun päähän ja napsautin sen päälle loppumatkan ajaksi. Yhtä varmaa kuin pimeän tulo illalla Kolille on jalkojen loppuminen tällaisessa tunkkaamisessa 80 kilometrin lämmittelyn jälkeen. Viimeisessä laskussa joutui jo puremaan hammasta kivistävien etureisien huutaessa armoa joka askeleella, mutta annoin silti mennä vauhdilla kohti Kolin satamaan vievää tietä. Sitten kilometrin verran hiekkatietä ja satamasta loppunousun kimppuun. Tuntui, että jyrkimpiä pätkiä oli venytetty aamupäivästä, ja juostavia osuuksia vastavuoroisesti lyhennetty. Metri metriltä kisakeskus kuitenkin läheni, ja pidemmän pätkän juostuani lampun keilaan osui Maaliin 300 metriä- kyltti. Viimeinen töyräs hotellille tuntui pystysuoralta sitä kiivetessäni, mutta sekin ajatus vain nauratti. Sitten vastaan tulikin jo rakkaani ja kaverini, joiden siivittämänä huitaisin vielä juoksemalla maaliin. Pasila, porilaisten marssi.
 |
| Euforinen mies maalissa |
Olotila maalissa oli huikaiseva: kolossaalinen täyttymys ensimmäisen ultran juoksemisesta, erittäin hyvävoimaisena ja melkein koko matkan henkisesti todella vahvana. Olin odottanut koko matkan vaikeuksia joko jalkojen tai nesteiden ja ravinnon imeytymisen osalta, mutta niitä ei tullut missään vaiheessa. Se että juoksin toisen kierroksen yksin, tekee elämyksestä ja kokemuksesta jotenkin vielä erityisemmän. Opin itsestäni tuon päivän aikana enemmän kuin vuosien aikana yhteensä, ja matkalla keräämäni henkisen pääoman määrä on mittaamaton.
Kiitokset ja kumarrus lattiaan asti kisajärjestäjille huikeista puitteista ja tällaisen mahdollistamisesta. Uusi reitti, näin parin päivän sulattelun jälkeen, on kaikessa raskaudessaan entistä parempi. Ensi vuonna uudestaan!
Kiitos myös reitin varrella ja maalissa kannustaneille sekä ennenkaikkea rakkaalle Annelle, kavereille ja tutuille reissussa sekä kisakatsomossa.
Aikani oli 12:39:32, jolla olin sijoituksissa seitsemäs. Olen tyytyväinen.
Nyt alkaa ylimenokausi juoksemattomuushaasteella, sitten palailen kevyesti liikkumisen pariin ja myöhemmin peruskuntokauden suunnitteluun.
Hyviä syksyisiä lenkkejä, ja muistakaa tiistaina 4.10 Karhunkierroksen ilmo!
Hifi- nurkkaus:
1. kierros
Kengät: Hoka One One Speed Instinct
Housut: Inov 8 Race Elite
Paidat: Compressport TR3 Aero- hihaton ja Transgrancanaria HG- paita
Irtohihat: dhb
Säärystin: Compressport Pro
Sukat: Injinji
2. kierros
Kengät: La Sportiva Bushido
Housut: OMM Kamleika Shorts
Paidat: Nike Pro- hihaton ja Compressport Trail V2
Irtohihat: dhb
Säärystin: Compressport Pro
Sukat: Injinji
Reppu: Ultimate Direction AK 3.0
Energia: 8xHigh5- geeli, 8xHigh5 IsoGel- geeli, 2xSIS- patukka, 1xIsoPepe.
Lisäksi 6 High5- nesteytystablettia ja noin 15 suolatablettia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti