Sipoonkorpi Trail 30 km 21.9.2019

Musiikkia: Night Flight Orchestra: Satellite

Vaarojen valmistautumiseeni on kuulunut jo jokusen vuoden ajan pari viikkoa ennen Vaaroja kirmattava Sipoonkorpi Trail, ja matkana on ollut 30 km. Niin tänäkin vuonna. Lisäksi halusin käydä kokeilemassa keuhkojen/ hengityksen pelaamista Nuuksion DNF: ään johtaneiden ongelmien jälkeen. Minulla oli ollut myös vastoinkäymisiä vatsan kanssa alkuviikosta lähtien (ilmeisesti umpipussin tulehdus), ja sitäkin kautta hieman kysymysmerkkinen fiilis kunnosta. Kolille en lähtisi testaamaan josko mies olisi terve. Hakusessa oli siis reipasvauhtinen treenijuoksu all out- rypistyksen sijaan.

Jäin startissa vaihtamaan vielä kuulumisia, ja kympin ja 21: n kärki luikahti omille teilleen. Nostin vähän vauhtia ja pääsin reitin kuntoradalta polulle siirtyessä hyvään väliin työntämään. Edellä meni sekä kympin että 21: n kolmen kärki, takana tuntui olevan 2-3 juoksijaa. Vanhan Porvoontien tasaisella sain kelattua kympin kakkoseksi tulleen Toni Malmin kiinni, ja juoksin peesissä aina 6,5 kilometrin kohdalla olevalle juomapisteelle josta kympin reitti reitti erosi pidemmiltä matkoilta. Olin lähtenyt reissuun ilman omia juomia, joten join pari mukillista vettä ja jatkoin matkaa. Edessä, eikä sen koommin takanakaan, näkynyt ketään. 

Juoksu kulki todella mukavasti, ja kokeilin välillä nostaa intensiteettiä anakynnyksen hujakoille. Ilokseni huomasin, että keuhkot pelaavat normaalisti. Kolmenkympin ja puolikkaan erkaantuessa reitillä on nätisti sanottuna pienipiirteisempää alustaa, jossa juoksun rytmittäminen käy hankalammaksi ja vauhti putoaa väistämättä. Kympin väliaika oli kuitenkin karvan alle 50 minuuttia, joten alkuvauhti oli ollut hyvä varsinkin kepeään juoksutuntumaan peilaten. 

Järjestäjän jakaman reittikartan mukaan noin 12 km: n kohdalla piti olla juomaa tarjolla, mutta ilmeisesti pistettä oltiin vasta pystyttämässä kun siitä ohi menin. Kyseisen kohdan jälkeinen hakkuuaukea tarjosi polkujuoksuympyröissä hieman eksoottisempaa tukinpyöritystä, kun aukossa työssä oleva metsäkone oli kasannut runkoja poikittain polun päälle. Niiden kiertäminen olisi vaatinut ryteikössä paarustamista, joten juoksin runkoja pitkin loikkien. 
Parin kilometrin jälkeen sakkolenkki yhtyi 21: n reittiin, ja aloin jo kaipaamaan juotavaa. Juoksu oli edelleen hyvää, ja juoksutuntuma heilui siinä aerobisen kynnyksen molemmin puolin. Kalkkiruukin parkkipaikan juomapiste tuli noin 17 km kohdalla, otin taas pari mukillista vettä ja jatkoin matkaa Brännbergetin lenkille. 

Matkaa tehdään ulkoilureittiä pitkin, ja ihmetyksekseni siinä tuli vastaan muutamia puolikkaan juoksijoita sekä selkä että naama edellä. Mietin josko lenkki tehdään jostain syystä edestakaisena pätkänä. Tästä ei kuitenkaan ollut merkkejä, vaan reitti kääntyi normaalisti Brännbergetiltä takaisin Kalkkiruukkia kohti. Jostain syystä osa porukasta oli juossut ko luupin vastakarvaan.
Hörppäsin taas Kalkkiruukin parkkipaikan juomapisteellä pari mukia vettä ja lähdin työntämään reitin loppuosuutta. Matkaa oli mittarissa noin 23 kilometriä, ja kaikkein terävin tuoreus jaloista alkoi jo kaikkoamaan. 

Pari kilometriä juostuani ohitin numeron mukaan jonkun kolmenkympin juoksijan, mitä ihmettelin melkoisesti. En ollut nähnyt ketään edessä saati takana sitten 6,5 kilometrin. Tästä hetken matkaa jatkettuani vastaan juoksi (siis vastavirtaan) kaksi sarjani juoksijaa ja kyseli onko vastaan tullut juoksijoita. Kysymys tuli jotenkin niin oudosta tulokulmasta, etten osannut oikein vastata mitään. Viimeiseen kahteen tuntiin en ollut mitään muuta nähnytkään, jos takalenkillä lähes jaloista lähtenyttä haukkaa ei oteta lukuun. Reitiltä harhautuminen tuntui olevan päivän teema.

Jota sitten harjoitin itsekin, kun harhauduin Bisa- järven viereissä olevalta nyppylältä laskiessani kohti leveää avo- ojaa. Reitti oli kääntynyt heti mäen alta vasempaan ja teki parinkymmenen metrin silmukan ja jatkui ojan takana. Olin kuin Carl Lewis kelaamassa alkuvauhtia kohti lankkua alas mäkeä pyyhältäessäni, joten ajattelin hypätä ojan vastapenkkaan. Ponnistavaksi suunnittelemani jalan osuessa ojan penkkaan se luhistui allani ja vajosin köli edellä paikalliseen Kolera- altaaseen. Ojan pohja oli niin pehmeä että olin saman tien kainaloita myöden paskan hajuisessa suolillissä, ja jalat tuntuivat vain painuvan syvemmälle. Jopa siinä määrin, että tikapuuhermosto käskytti yläkroppaa suorittamaan voimakkaita kroolausliikkeitä ettei maallinen vaellukseni päättyisi kohtuuttoman noloon ojaan hukkumiseen. Sain raavittua itseni pehmeää penkkaa pitkin vastarannalle, ja jouduin tekemään töitä että sain kylmettyneet jalat taas juoksuun. 

Onnekseni matkaa ei ollut tästä enää kuin muutama kilometri, ja sain kroppanikin lämpenemään. Pian könysin viimeisen nousun tieltä ylös, poukkoilin sen jälkeisen polkupätkän ja sitten olinkin jo Kuusijärveä kiertävällä kuntoradalla. Tulin maaliin ajassa 2:25. 

Yllätysten päivä jatkui, kun maalissa oli jo kaksi sarjani juoksijaa selvittelemässä sijoituksia järjestävän tahon kanssa. Vertailimme kelloja, ja kavereilla oli kolmisen kilometriä minua vähemmän mittarissa. Aloin vaipumaan märissä kamoissani sellaiseen horkkaan, että jätin jälkipyykin sikseen ja lähdin autolle pujahtamaan johonkin mukavampaan ja kuivempaan asusteeseen. Tarkoitus oli juosta vielä kympin verran kisan päälle, mutta likomärissä vaatteissa tällä saisi itsensä vain kipeäksi.

Juoksun suhteen kisa oli menestys; hengitysoireet loistivat poissaolollaan, ja vatsakin toimi normaalisti eikä kipuillut juostessa kuten alkuviikosta. Sipoonkorven reitit ja maisemat ovat aivan huiput. Järjestävälle taholle voisi antaa sellaista palautetta, että tapahtumaan enemmän panostamalla siitä saisi aivan toisen kokoluokan kilpailun ja vahvemman kokemuksen juoksijoille. Vähän paremmat oheistoimet, sosiaalisen median haltuunotto ja reitillä olevaan huoltoon satsaaminen maksaisivat itsensä korkoineen takaisin. Sijanti ja saavutettavuus ovat aivan omalla tasollaan, minkä johdosta Sipoonkorpi Trailista voisi tulla vaikka kuinka suosittu tapahtuma. Myös tuloslistan voisi päivittää niiltä osin kun reitin oikomista on tapahtunut.

Nyt vaatteet pesuun ja ajatukset kohti Vaaroja.

Kenkävalinta oli Hokan Evo Jawz, ja ne toimivat hiekkatiestä mutaan vaihtelevassa alustassa loistavasti (ja myös räpylöinä uidessa).

Energiana mukana oli 150 ml Nosht- geeliä.

Tulokset löytyvät täältä.

Nuuksio70 Trail Ultra 7.9.2019 (DNF)

Musiikkia: Royal Republic: Anna- Leigh

Blogisivuni liikenne piristyy kummasti juoksutapahtumien jälkeen, ilmeisesti sukulaiset käyvät kurkkimassa josko olisin jotain kisasta raapustanut. Tämän vuoden Nuuksion jälkeen meinasin jättää blogipostauksen morkkiksessani kokonaan kirjoittamatta, mutta aina niin sydämenviisas avovaimoni laittoi minut kuriin ja nuhteeseen. Ketään ei kuulemma kiinnosta lukea siitä kun kaikki on perhosia ja yksisarvisia, mutta kesken jääneen kisan draama ja tragedia sen sijaan voisi oikeasti olla kiinnostava aihe. Aihe, joka meille jokaiselle tulee jossain välissä vastaan. 

Kisaa edeltävä jakso Pyhän jälkeen meni oikein mukavasti, tosin minulle tuli kotiin päästyäni nuha joka kesti parisen viikkoa. Limaisuutta, mutta ei mitään keuhkoihin asti vaikuttavaa. Niinpä siis juoksin suunnitelmani mukaan. Ensimmäinen viikko kevyesti, sitten noin 140 kilometrin viikko jossa yksi 40+25 km back-to-back- treeni, sen jälkeen kevyempi viikko ja sitten oltiinkin jo kisaviikossa. Kroppa tuntui heti Pyhän jälkeen hyvältä eikä mitään ongelmia ollut.

Kisan startti oli klo 6, mikä tarkoitti herätystä ennen neljää että sai kauhottua puurot ja maapähkinävoit ajoissa vatsaan sulamaan. Sitten auton keula sumussa kohti Nuuksiota. Tulin paikalle puolisen tuntia ennen starttia, ja lähdin saman tien hölkkäämään elimistöä hereille. Oli todella kylmä, pidin untuvatakkia päällä juostessani. Nurmikko oli kuurassa.

Lähdimme paukusta aika hyvää vauhtia liikkeelle. Tähän vauhtiin ei kovin montaa juoksijaa lähtenyt, ja jo parin kilometrin jälkeen Juuso ja Tomi olivat menneet menojaan. Itse jäin siinä vaiheessa sijoilla 3-5 juoksevaan porukkaan (Osmo Liimataisen ja Timo Sereniuksen kanssa), ja pian perässä ei näkynyt mitään liikettä. Matka meni mukavasti, ja juoksu tuntui hyvältä. Ainoa takapakki oli muutaman kilometrin jälkeen tapahtunut toisen lötköpullon rikkoutuminen, sain äkisti korkin naamaani ja puolet pullon vedestä paidalleni. Sain pelastettua puolet vedestä pitämällä peukaloa kadonneen korkin päällä. Reitin huoltopisteet olisivat liian pitkät yhdellä pullolla pärjätäkseni, mutta ajattelin kompensoida tämän juomalla huolloissa pullollisen "varastoon". Pyhän kokemuksesta viisastuneena aloitin nesteen ja energian ottamisen suunnitellusti. 
Swinghillin mäkeä kiivetessä ylärinteessä näkyi Tomi, jonka askellus ei näyttänyt kovin hyvältä. Matka taisikin loppua siihen huoltoon. Nopea vesitäydennys ja takaisin hevosen selkään, nyt olimme sijoilla 2-4. Oli puhetta juosta kimpassa loppuun ja mennä maaliin pituusjärjestyksessä, mutta ei oikein päästy selvyyteen olisiko järjestys nouseva vai laskeva.

Swinghill aamun sumussa. Kuva: Rami Valonen

Vauhti pysyi hyvänä, ja 20 km väliaika oli 1:48. Ultran lisälenkiltä takaisin Classicin reitille päästyämme aloin kokemaan ensimmäisiä ei- toivottuja tuntemuksia hengityksessä. Pienenkin mäen kohdalla tuntui ettei saanut riittävästi happea, ja juomisen jälkeen kesti puolisen minuuttia että hengitys tasaantui normaaliksi. Kokeilin pudottaa vauhtia, ja tämä toimikin hetkellisesti. Ajattelin juosta seuraavaan huoltoon asti helppoa matkavauhtia, ja katsoa josko vauhtia pystyisi nostamaan sen jälkeen. Otin nestettä ja energiaa kellon tarkkuudella. 
Aika nopeasti huomasin, että helppo vauhti on koko ajan hitaampaa ja että hengitys takkuaa jo tasaisellakin. Tajusin myös, että happi ei enää kulje lihaksiin niinkuin pitäisi. Juurakossa ja kallioilla juoksu meni rytmittömäksi poukkoiluksi, ainoastaan tasaisilla neulaspoluilla pystyin ylläpitämään siedettävää juoksua. Pienenkin nousun jälkeen jouduin vetämään happea koko kropan voimin haukkaamalla, kun normaali hengitys ei elämän eliksiiriä mihinkään kuskannut. Reilun kolmen kympin huoltoon tullessa kaikki navasta alaspäin sijaitsevat lihakseni olivat aivan tukossa ja säälimättömän kipeät. Ajattelin kuitenkin raahautua seuraavaan huoltoon (väli olisi noin 13 km), ja arvioida tilannetta siellä.

Hetkellinen seisahtuminen huollossa sai jalat vielä enemmän jumiin, ja juoksun päälle pääseminen vaati kaiken keskittymisen. Vaeltelin kipuluolassa. Huollon jälkeen aletaan tekemään nousua parin kilometrin verran, ja koko tämän ajan tuntui kuin pääni olisi muovipussin sisällä. Happea ei tullut tarpeeksi keuhkoille, koko ajan työtä tekevistä jaloista puhumattakaan. Olin tuhkaämpärikunnossa. Juostessani Kattilaa kohti vievää suoraa tein keskeyttämispäätöksen. Jos juoksisin vielä kolmisen tuntia happivajeessa kärvistelevillä jaloillani, saattaisin tehdä niille jotain suurempaa vahinkoa joka laittaisi pillit pussiin tämän kauden osalta. Jos nyt ikinä pääsisin maaliin. Himmasin kävelyyn ja pysähdyin. Sammutin GPS: n.
Hetken istuttuani Kattilan levähdyspaikan penkillä raatokyytiä odotellessani tajusin, että en pystyisi enää edes lähtemään juoksuun, jalat olivat kuin vierasta kudosta. Tästäkin huolimatta koin lähes häpeän kaltaista tunnetta, pettymyksestä ja murheesta puhumattakaan. Koin myös pettäneeni minuun luottaneet ja minulta hyvää suoritusta odottaneet ihmiset, vaikka tällaisia todellisuudessa tuskin onkaan.

Kummallinen on ihmisen mieli.    

Tuloksellisesti onnistuneen kilpailun jälkeisessä euforiassa voi olla vaikea jäsentää asioita, jotka onnistumiseen erityisesti vaikuttivat. Myös matkan aikana kohdatut ja selätetyt ongelmat unohtuvat tai haalistuvat hyvän juoksun jälkeen, ja niistä saatu oppi jää niittämättä. Onnistuminen ei sinkoa oppimiskäyrälle eikä itsekritiikki menesty hyvänolontunteessa.

Epäonnistuneen kilpailun jälkeen mieli sen sijaan on paljon avoimempi käsittelemään negatiivisia asioita, usein jopa jumittumiseen asti. Ajatus palaa vähän väliä suoritukseen, ja sitä huomaa miettivänsä erilaisia skenaarioita epäonnistumisen tai keskeyttämisen syihin. Google on ahkerassa käytössä.

Omalla kohdallani se saattoi olla kropassa edelleen jylläävä flunssapöpö tai sitten jotain muuta. Olen tässä tuskassani lukenut liudan urheilijoiden ei- astmaperäisistä hengitysongelmista (EIB, EILO, HAC) kertovia kirjoituksia ja siten sivistänyt itseäni tiedostavammaksi juoksijaksi. Ehkä minulla ei mitään tällaista ole, mutta ainakin olen nyt hitusen viisaampi kuin ennen Nuuksiota.

Faktisen tiedon ja oppimisen lisäksi ultrajuoksun harrastamiseen pitäisi osata liittää myös armollisuutta itseään kohtaan. Pitkän suorituksen aikana tulee vaikeita hetkiä, ja niistä suurimmasta osasta pääsee yli kun liikkuu, syö ja juo. On olemassa kuitenkin syitä, joiden perusteella saa ja pitää jättää homma kesken. Tällaisen tilanteen sattuessa tulisi oppia olemaan itselleen vähemmän ankara. Päähän pitää ottaa, mutta itseruoskinta pitäisi osata jättää vain treenien repertuaariin.   

Oman kesken jääneen kisan märehtimisen sijaan voisi olla hyvä kääntää katse pois peilistä muihin juoksijoihin. Monesti yleinen kiinnostus kisoissa kohdistuu kärjen vauhtiin ja etujoukossa maaliin päässeisiin. Kun itse joutuu jättämään kisan kesken syystä tai toisesta, osaa arvostaa jokaista maaliin päässyttä ihan uudella tavalla. Itse asiassa kisan loppupäässä maaliin saapuva on tehnyt kertaluokkaa kovemman homman olemalla liikkeessä usein tuntikausia eliittiä kauemmin. Tämä juuri tekee ultrajuoksusta mahtavan lajin: jokainen maaliin päässyt on voittaja, ja kaikki reitillä uurastavat tuottavat saman inspiraatioruiskeen.

Nyt lepäilen vähän aikaa ja puuhailen muita juttuja. Esimerkiksi luen, pöydällä on menossa yhtä aikaa Jason Koopin Training Essentials for Ultrarunning: How to Train Smarter, Race Faster, and Maximize Your Ultramarathon Performance ja Kilianin Run Or Die (jonka nimi on hitusen ristiriidassa tämän blogitekstin kanssa). Jonkun viikon päässä siintää Vaarojen 65 km, jonne lähden varmasti täynnä menohaluja.

Hyviä lenkkejä!

Pyhä Tunturimaraton 43 km 10.8.2019

Musiikkisuositus: Flames

Tulihan se elokuu vihdoin viimein ja samalla "kauden" ensimmäinen pidempi kilpailu. Vieläpä Pyhällä, jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt, kesällä tai talvella. 

Kisaan valmistautuminen oli mennyt hyvissä merkeissä, tasaista ja laadukasta nousujohteista treeniä keväästä lähtien. Muutama viikko takaperin kovana treeninä juostu Loppi Trail sujui kovasta kelistä huolimatta mukavasti, ja viimeisenä kovana treeninä 10 päivää aikaisemmin juostu 32 km/ +1200 m harjoitus kulki sopivan kevyesti. Panostus vauhdikkaampaan juoksuun on tuonut askeleeseen enemmän lentoa, ja juoksu on taloudellisempaa. Kaikki siis hyvin. Ainoa kauhunhetki koettiin kisaviikon su-ma- yönä, kun hieman oireillut hartia kipeytyi joogan lopputulemana niin pahasti, että kättä ei voinut liikuttaa. Luottokiropraktikko DC Ville Heino sai kuitenkin sullottua minut johonkin hoitojen väliin heti maanantaina ja avasi takalukkoon menneet niskanikamat.

Tulimme Pyhälle norjalaisin siivin ja vuokra- auton voimin perjantai- iltapäivänä, juuri sopivasti ehtiäkseen pienelle herkistelylenkille ennen syömisiä ja kisakamojen välppäämisiä. Majoitus oli Pyhä Igloos- hotellissa, jota voi suositella lämpimästi.
Laitoin aamulla loput kamat kasaan ja tein neste- ja energiaplänit noin neljän tunnin reippailua varten. Reitillä olisi viisi huoltoa, joten kaksi lötköpulloa olisi riittävästi. Energiaksi otin kuusi ravintola- annosta (yhteensä 300 ml) Nosht- geeliä ja kaksi Nosht- chewsiä. Minigrippailin vielä nesteytys- ja suolatabut sekä särkylääkkeet ja sitten lähdettiinkin jo kohti starttiviivaa. Juoksin reilun kilometrin alkulämmittelyn ja menin lähtöviivalle tuttujen kanssa kihertämään hermostuneesti. 

Paukusta liikkeelle! Juoksimme edellisen illan ravistelulenkillä reitin alkupätkän, joten tiesin mitä tuleman piti torven törähtäessä. Alkukiihdytys, sata metriä nousua laskettelurinteeseen ja sitten laskettelua alas kuruun, puurallia pitkin Aittakurun porrasrallin kautta pidemmälle hiekkatiepätkälle. Vauhdikas ja sykkeet nostattava alku, siis. Porukasta erottui vajaan kymmenen juoksijan porukka, josta kolmen kärki karkasi hiljalleen horisonttiin. Kouvan kölninveden tuoksu haihtui noin neljän kilometrin jälkeen. Karhunjuomalammen viiden kilometrin huollosta mentiin pysähtymättä läpi, ja vitosen väliaika oli alle 25 minuuttia. 

Kuva: Poppis Suomela.

Poluille päästyämme juoksu alkoi tuntumaan hyvältä elimistön toettua shokkialusta, ja matka taittui todella reippaasti. Kympin kohdalla kello näytti 54 minuuttia, ja tässä vaiheessa oli jo tehty nousua Noitatunturin, Laakakeron ja Peurakeron rinteillä mukavasti. Huttuloman huoltopisteellä huomasin, että lötköpulloissani ei ole oikein mitään täytettävää ja geelishottikin oli unohtunut ottaa. Huollon jälkeen lähdetään nousemaan Huttutunturin rinteitä, minkä jälkeen tulee Kapusta. Maasto oli paikoin todella teknistä, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa pitkiä pätkiä mielipuolista kivikkoa. Juoksu oli välillä todella hankalaa, ja rytmin pitäminen suorastaan mahdotonta. Kapustan jälkeen aletaan laskettelemaan kohti Latvavaaran kääntöpaikkaa, ja helpon alustan siivittämänä matka taittui vauhdikkaasti. 20 kilometrin väliaika oli 1:45.

Huoltoon tultaessa huomasin taas, että olin tippunut vauhdin pitämisen ja teknisiin pätkiin keskittymisen lomassa neste- ja energiasuunnitelmani kelkasta totaalisesti. Alkutahdit loppureissulle alkoivat jo soimaan... 
Paluu Latvavaarasta kohti Huttulomaa tehdään eri reittiä kuin tullessa, mutta menosuunnan pitkä laskuosuus piti kuitenkin maksaa nousun muodossa takaisin. Hivuttavat nousut tuntuivat äkisti melko raskailta, ja hapen saaminen samalla työläältä. Tuntui kuin moottorista olisi tippunut yksi lohko pois, ja muutaman juoksijan porukkamme vauhdissa pysyminen oli koko ajan vaikeampaa. Noin 24 kilometrin kohdalla, pidemmässä louhikkoisessa nousussa se sitten iski. Kuolema. Hengittäminen tuntui lähinnä pillin läpi imemiseltä, ja vatsa meni krampinomaiseen kouristukseen. Jalkojen lihakset kiristyivät niin, että mäen juokseminen ei enää onnistunut. Jäin porukasta kuin takki Kynän narikkaan. Hetkellisesti tajuntaan iski kolossaalinen epätoivon ja vitutuksen sekasikiö; pää huusi jatkamaan juoksua mutta kroppa ei halunnut liikkua mihinkään. 

Annoin itselleni henkisen avokkaan naamaan ja selvitin faktat: olin neste- ja energiavajeessa ja se tulisi vaan hoitaa kuntoon. Kävelin hiljalleen pitkän mäen ylös asti samalla juoden molemmat pullot lähes tyhjäksi, söin yhden chewsin ja otin geeliä aimo tujauksen. Tein tätä kilometrin matkaa melkein yhdeksän minuuttia. Mäen päällä aloin hiljalleen hölkkäämään ja kiristin hiljalleen vauhtia. Back in the saddle! Tiesin että loppumatkasta tulisi vaikea, mutta maaliin pääsemisestä ei olisi huolta. 

Yllättävän teknistä polkua

Nestevajeen korjaamiseen meni lähes kaikki vedet, joten kilometrit ennen Huttuloman huoltoa (n 33 km) olivat aika tikkuisia. Sain kuitenkin pidettyä hyvää matkavauhtia yllä, joten olin ilmeisesti noussut kuolleista takaisin pitkän matkan juoksusta nauttimiseen. 30 kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut 2:40.

Otin Huttulomassa täydennykset pulloihini ja lähdin tekemään uuvuttavaa nousua Peurakeron, Laakakeron ja Noitatunturin rinteille. Lihasten kiristely ja kipu jaloissa alkoi kasvamaan louhikossa teutaroidessa, ja vedin pari kertaa kunnon pannut jalkojen toimiessa oman mielensä mukaan. Ihmettelen suuresti, ettei mitään ihmeempää sattunut. Otin suolaa ja pari särkylääkettä, mutta niistä ei tuntunut olevan kummemmin apua. Tämä pätkä oli reissun ylivoimaisesti hankalin vaihe. Hankala alusta, yhtämittainen nousu ja haaksirikkoinen mies ei ole voittava kombinaatio. Juostavilla osuuksilla sain kuitenkin taottua parempaa vauhtia, joten matka ainakin tuntui edistyvän. Sain jopa yhden minut kuolemanlaaksossa haahuillessani ohittaneen juoksijan kiinni, joten sijoitus kympin sakkiin voisi olla mahdollinen.

Kuva: Poppis Suomela

Lopulta louhikossa poukkoilu kääntyi voitoksi ja reitti kurvaa Annikinlammen kautta viimeiseen huoltoon Karhunjuomalammelle. Otin vettä ja suolaa suoraan paketista ja lähdin viimeisten kilometrien kimppuun. Ensin pari kilometriä ulkoilu- uraa pitkin ja sitten loppunousuun kohti Kultakeron huippua. Tulin nousun alkupätkän reippaasti kävellen ja samalla juoden kaikki jäljellä olevat nesteet.

Loppunousun kimpussa. Kuva: Juha Saastamoinen/ OneVision

Loppuosan noususta hölkkäsin aivan helvetinlieskoissa olevilla jaloillani, ja kurvasin kohti laskettelurinteen loppuluisua. Noin 50 metriä alas pudoteltuani toinen pohje vetäisi aivan nippuun, ja koitin venyttää sitä kiveä vasten painamalla ja huutamalla. Jompi kumpi näistä auttoi, ja pääsin painamaan kohti maalia. Vaikka jalkoihin sattuikin makoisasti, pidin vauhdin väkisin kovana. Maalikaaren ali tulin ajassa 4:06.

Kisan jälkeen mieli oli todella musta, koin mokanneeni juoksuni aivan alokasmaisella virheellä. Paukkuja olisi ollut parempaan suoritukseen, ja neljän tunnin olisi voinut alittaa reilustikin. Aika nopeasti murjottamisen tilalle tuli kuitenkin kuitenkin armollisuus itseään kohtaan ja ilo muiden onnistumisista joita maalialueella sai todistaa. Reitti on raskas ja kelikin oli aika haastava, joten jokainen maaliin päässyt on voittaja. Perseelleen menneistä kisoista oppii enemmän kuin täysin tuubiin menneistä, joten seuraavalla kerralla olen hieman viisaampi ja kokeneempi. Tämä oli myös hyvä muistutus siitä, että pitkää matkaa täytyy osata kunnioittaa. Sain itseni kiinni siitä, että ajattelin matkan olevan "vain" maraton ja sitä kautta helppo elimistölleni. Niinpä niin.
Kiitos kaikille kanssajuoksijoille (etenkin Heikille juttuseurasta, hieno juoksu!), kannustajille, järjestäjille, talkoolaisille ja muille hienon tapahtuman mahdollistaneille. Kiitos Sikakorven tiimille mukavasta seurasta. Kiitos Anne kaikesta.


Kengät: Hoka One One Evo Speedgoat
Juomaliivi: Montane Via Gecko
Shortsit: Montane 
Sukat: Stance Feel 360
Kello: Coros Apex    

Loppi Trail 21 km 27.7.2019

Kuva: Loppi Trail

Musiikkisuositus: The Allman Betts Band: Down To The River

Aika pitkälle meni meikäläisen "kisakauden" avaus tänä vuonna, kun kävin viikonloppuna juoksemassa Loppi Trailin puolikkaan aivan mahtavissa maisemissa. No, ihan ensimmäinen lappujuoksu kyseessä ei ollut, juoksin kevättalvella puolikkaan Sherwood Trail Runissa ja ainakin lähtökohtaisesti leikkimielisen Juhannuksen Verttitonnin paikallisessa tuttuakin tutummassa vuoristossa.

Syitä tähän niukkaan kisaamiseen on lukuisia. Päällimmäinen on ehkä CCC- arvonnan pettymys ja sen mukanaan tuoma tyhjiö kisasuunnitteluun. Tosin NUTS Ylläs Pallas- tapahtuman 105 km matka olisi kiinnostanut kovasti, mutta samana viikonloppuna oli paljon tärkempää tekemistä. 
Juoksemisen ilo ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, ja olenkin käyttänyt syksyn, talven ja kevään entistä paksumman pohjan rakenteluun juoksemisesta nauttien ilman suurempia suuntaviivoja tai varsinkaan ohjelmia. Kesän korvalla olen alkanut sitten hakemaan tehoa ja vauhtia juoksuun hieman tavoitteellisemmin tulevia tapahtumia silmällä pitäen. Kalenterissa on elokuun alussa Pyhä Tunturimaraton (43 km), syyskuun alussa Nuuksio 70 ja lokakuun alussa Vaarojen Maraton (65 km).

Loppi Trailin puolikkaalle lähdin hakemaan kovaa harjoitusta juuri Pyhän maratonia ajatellen, kisojen välissä on sopivasti kaksi viikkoa aikaa superkompensoitua optimisti. Kisareitti kulkee Komion luonnonsuojelualueella Luutaharjun Samo- luontopolun ja Poronpolun reiteillä, ja maasto on pääasiassa kuivaa kangas- ja harjumaastoa. Harjujen myötä reitillä on mukavasti korkeuseroja ja muutama pitkä terävä nousu, vertikaalia puolikkaalle tulee viitisensataa metriä. Puolikas juostaan kahtena reilun 10 kilometrin luuppina.

Kisapäiväksi sattui todennäköisesti kesän kuumin päivä, lämpötila keikkui 25 asteen hujakoilla jo aikaisin aamulla. Olin tätä ennakoiden juonut edellisen vuorokauden aikana muutaman litran elektrolyyttijuomaa ja ottanut suolaa ja magnesiumia. Edeltävän viikon treenit olin tehnyt kuumimpaan aikaan päivästä elimistöä lämpöön totuttaen. Reitillä tulisi olemaan neljä juomapistettä, joten nestettä ei tarvitsisi itse mukanaan kantaa. Energiaksi otin lötköpulloon 150 ml eli kolme annosta Nosht- geeliä.

Kuvaaja: Aulis Lindfors

Kävin juoksemassa noin 2 kilometrin alkuverkan reitin alkupäässä, ja menin odottelemaan starttia. Kuumuus oli suorastaan painostava, ja heitin paidan pois hetki ennen lähtöä. Kaikki viilennys tarvittaisiin.

Tarkoitus oli juosta ensimmäinen kierros hieman tunnustellen ja puristaa perseellä enemmän jälkimmäisellä, mutta tämä osoittautui käytännössä mahdottomaksi (kuten suurin osa strategioistani muutenkin). Lämpötilan vaikutus alkoi kumuloitumaan heti kun Hoka rouhaisi lähtökiihdytykseen, ja tekisi juoksusta vaikeampaa loppuun asti.

Ensimmäinen kilometri meni alun pitkästä noususta huolimatta 4:30 min/ km tahtiin, ja vauhti pysyi maastoon nähden napakkana. Suurin osa noususta tulee ensimmäisen neljän kilometrin aikana, ja kovalla alkuvauhdilla ja helteellä höystettynä tämä tarkoitti että seikkailin anakynnyksen tuolla puolen olevalla kartoittamattomalla ei- kenenkään maalla vailla tietoa tulevasta. Noin viiden kilometrin kohdalla, kun puolikkaan reitti erkanee 14 km: n reitistä, elimistö selvästi ymmärsi kupletin juonen ja juoksu alkoi tuntumaan hyvältä. Tai niin hyvältä kuin kovaa juoksu helteessä nyt voi tuntua. 

Otin jokaisella juomapisteellä kaksi mukillista vettä, ja kastelin itseni likomäräksi reitillä olleella vilvoituspisteellä. Ensimmäinen geelishotti oli tarkoitus ottaa noin 8 kilometrin kohdalla, mutta unohdin sen täysin mahtavia neulaspolkuja painaessani. Tulin puoliväliin noin 51 minuutin kohdalla, ensimmäisen kierroksen vauhti oli ollut aika tarkkaan 5 min/ km. Otin maalialueella pikaisen suihkun, imaisin geeliä ja lähdin jahtaamaan omia jälkiäni toiselle kierrokselle. Pitkä ylämäki tuntui jonkin verran jaloissa, mutta mäen päällä jalat vertyivät taas mukavaan kulkuun. Geeli alkoi selvästi vaikuttamaan, ja energiataso tuntui hyvältä. Huomasin, että neste ei tunnu imeytyvän (satuin kuuntelemaan Billy Yangin podcastin, jossa valmentaja Jason Koop jutteli helteen vaikutuksesta verenkiertoon suorituksen aikana. Kuumuus tekee sen, että verenkierto on sitoutunut ihon viilentämiseen paljon normaalia enemmmän ja siten pois energian ja nesteen imeytymisen tehtävistä. Paras tapa välttää nestehukka ja ongelmat tällöin olisi tiputtaa suorituksen intensiteettiä. No, kuuntelin tämän päivän liian myöhään :D), mutta pidin silti matkavauhdin reippaana. Alkupuolen nousujen jälkeen nautiskelin täysin siemauksin mahtavista neulasbaanoista ja pitkistä loivista laskuista keskellä kesäistä mantymetsää. Noin 15 kilometrin paikkeilla laitoin merkille, että hengittämiseni on mennyt zachmiller- tyyliseksi vesikauhuiseksi pihinäksi ilmeisesti nestevajeen aihauttamana. Tässä vaiheessa vastaan alkoi tulla muiden matkojen (14 km ja maraton) taivaltajia, joita äänekäs juoksunautintoni tuntui vähän kummastuttavan. Kastelin itseni taas viilennyspaikalla, mikä helpotti hieman löylynlyömää oloani. Rasitus alkoi kuitenkin tuntumaan, ja mäkisemmille 17 ja 18 kilometrille tuli 6 minuutin kilometriajat. Sain pidettyä kuitenkin jonkinlaista vauhtia loppuun asti, ja tulin maaliin ajassa 1:45. Toinen kierros meni siis nelisen minuuttia ensimmäistä hitaammin. Reitti taisi olla hivenen alimittainen, Suunnon mukaan yksi kierros oli noin 10,2 kilometriä.

Menin suoraan suihkun alle viilentymään, ja siitä nopean sortsivaihdon jälkeen järveen seisomaan. Join kuin kameli. Nestetasapainon vajumisesta kertoo hyvin se, että kävin ensimmäisen kerran vessassa noin kolme tuntia maaliin tulon jälkeen vaikka olin juonut siihen mennessä karkeasti 2,5 litraa nestettä kisan aikana ja sen jälkeen.

Suuret kiitokset Lopen Samoojille hyvistä järjestelyistä ja maukkaasta keitosta kisan jälkeen. Samon ja Poronpolun reitit ja maastot ovat mielestäni parasta eteläisessä Suomessa, suosittelen Loppi Trailia kaikille ohjelmaan ensi vuonna.
Kiitos myös muille jotka olivat hellepäivää poluilla viettämässä.

Kenkävalinta oli Hokan Evo Jawz, joka toimi mainiosti kuivassa maastossa. Noshtin geelit ovat jatkossa ykkösvalintani kisaevääksi.

Nyt katse kohti Pyhää!

Tulokset. 

Neulasbaanaa. Kuva: Antti Risikko

Trailvelogue - Fuengirola

Nykyään perheen lomareissua suunniteltaessa standardiproseduuri- lentojen ja majoituksen varaamisen jälkeen- on tutustua lomapaikan topografisiin muotoihin ja tarjolla oleviin mahdollisuuksiin päästä vuorille juoksemaan. Ensin Google Maps auki, ja vuorten bongaamisen jälkeen Stravan tai Suunto App: in heatmapia tutkimaan. Jos ja kun jälkeä näkyy, reitit selville esimerkiksi Viewranger- apilla tai netistä etsimällä.

Kesälomareissu suuntautui tällä kertaa sukulaisvetoisesti Espanjan Aurinkorannikon Fuengirolaan, joka paikkana tuo mieleen kaikkea muuta mielleyhtymää kuin veret seisauttavaa juoksua vuoripoluilla. Aika nopeasti kuitenkin tajusin, että turistirysän kupeesta kohoaa noin tonnisia huippuja ja että läheisen Mijas- nimisen kylän reunamilta lähtee merkittyjen reittien verkko. Pakkauslistalle ilmestyi siis juoksuvehkeet rantalelujen ja aurinkorasvan lisäksi.

Majoitus meillä oli Los Pacosissa reilun kilometrin päässä rannasta, joten logistisesti järkevintä oli rajata tulevat reissut Mijasin ympäristössä pyörimiseen. Mijasiin pääsee todella helposti paikallisbussilla, vuokra- autolla, taksilla tai juosten kuten itse tein vertikaalipäissäni. Juosten siirtymisen tehdessään kannattaa mennä Los Pacosin ja Torreblancan välistä lähtevää hiekka-, betoni- ja asfalttitietä niin saa juosta rauhassa liikenteeltä. Tämä pätkä on reilut viisi kilometriä jatkuvaa ylämäkeä, ja sitten ollaan idyllisessä Mijasin pikkukylässä.

Mijasin valot edessä, huiput siintävät aamutaivasta vasten.

Mijas Coinsiin vievältä tieltä kuvattuna. Polut alkavat tien toiselta puoleta.

Poluille pääsee helpoiten joko Sendero de las Cañadas- nähtävyydeltä kylän itälaidalta, tai kylän keskivaiheilta nousevaa betoniluiskaa pitkin Coinsiin vievän tien yli. Mijasin kylä on juuri alkavan mäntymetsävyöhykkeen alkupäässä, joten poluille hypätään vehreään maisemaan. Polku tällä vyöhykkeellä on aika kivikkoista, ja koska nousukulma on pääsääntöisesti jyrkkä, eteneminen juoksemalla on raskasta. Välillä polku siirtyy rinteessä vaakatasossa, joten helposti juostavaa pätkää mahtuu mukaan nousuvaiheessakin. Havumetsävyöhyke on melko kapea (karkeasti pari sataa vertikaalimetriä), ja tämän jälkeen alkaa lähinnä pensaista koostuva floora. Nousua aletaan tekemään enemmän serpentiinimäisesti vuoren kylkeä mutkitellen, ja touhu on juostavissa. Maisemat alkavat olemaan jo todella upeat: alhaalla Mijasin valkokalkittu kylä havumetsävyöhykkeen kehystämänä, ja sivuilla rinteiden muodostamia kanjoneita ja kielekkeitä. Kaukaisuudessa näkyy meri ja rantakaupungit täynnä ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan täällä tarjolla olevista herkuista. Ylöspäin katsoessa näkee kauempana olevien vuorten huiput ja kapuamansa vuoren rinteen jyrkkänä edessään. Omalla naamalla näkyy kestohymy.

Mijasin läheisyydessä korkein huippu on Pico de Mijas, joka kohoaa 1150 metriin. Sinne pääsee muutamaa eri reittiä, ja myös vuorten rinteessä pääsääntöisesti vaakatasossa kiertävää kapeaa hiekkatietä. Itse huiputin Pico Mijasin pienempiä huippuja pitkin könyten, mikä oli kunnollisen polun puuttuessa hidasta ja haastavaa. Pusikko huipun lähellä on piikikästä sorttia, joten kinttupolkuja kulkiessaan jalat saavat varmuudella osumaa. Pico Mijasin päällä on sääasema, jonka valkoinen pallo näkyy rannalle asti. Näkymät ovat kirkkaalla säällä huimaavat: edessä meri ja rannan kaupungit, näiden jälkeen vuoristoa pikkukylineen. Taakse katsoessaan näkee loputtoman oloisesti lisää vuoria, pieniä pikkukyliä ja peltoja. On top of the world, baby! Huipulle päästyään takana on 10- 12 kilometriä yhtäjaksoista nousua, kun lähestymisen aloittaa Fugen kulmilta. Muut huiput ovat tonnin molemmin puolin, ja kaikille tuntuisi menevän jonkinlainen polku.

Näkymä Pico Mijasilta.

Pico Mendoza. Aurinko nousi vuoren takaa juuri sopivasti huipulle päästyäni.

Reittejä ja merkitsemättömiä polkuja risteilee mukavasti huippujen luota, joten pakosti ei tarvitse lähteä seuraamaan omia jälkiään takaisin päin. Joka tapauksessa edessä on suomalaisittain harvinaista treeniä, pitkään kestävää alamäkeen juoksemista. Koska polku on pitkälti irtonaista kivikkoa, laskeutuessa saa olla tarkkana ettei taita nilkkaansa tai kaadu. Välillä vieressä oleva rinne on todella jyrkkä, joten pannuttamisella voisi olla kohtalokkaatkin seuraukset. Serpentiinimäisissä laskuissa ei kannata tykittää aivan sata lasissa, koska suunnan vaihtaminen tehdään terävässä kulmassa. Kivikko on suhteellisen terävää, joten kenkävalinnassa kannattaa suosia vaimennusta (itse juoksin reissun lenkit Hokan Evo Mafatella, joka oli 5/5). Varsinkin Pico Mijasilta laskeva Ruta Verde tarjoaa pitkiä loivia laskuja, joita ei voi paatuneinkaan polkumatkailija hymyilemättä pudotella. 

Tein omat lenkkini perhepoliittisista ja lämpötilallisista syistä aikaisin aamulla, ja ainakaan tuohon aikaan reiteillä ei todellakaan ole tungosta. Näin koko aikana kaksi muuta juoksijaa ja yhden maastopyöräilijän, muuten sain nauttia omasta seurastani. Yksinäisyydellä on myös kääntöpuolensa. Tällaisella reissulla olisi hyvä olla kaveri mukana, koska haaverin sattuessa vuorelta pois pääsy voisi olla yksin todella hankalaa. Kaveria tarvitaan luonnollisesti myös huiputusten poseerauskuvien ottamiseen.

Korkeuserojen tuomia vaaroja lukuunottamatta poluilla on turvallista liikkua. Vaarallisia käärmeitä ei pitäisi juurikaan esiintyä, enkä yhtään matelijaa nähnytkään. Mitään hyttysten tai mäkäräisten kaltaisia hyöteisiäkään ei ollut.
Aurinko ja sen mukanaan tuoma kuumuus asettavat omat haasteensa kesäaikaan, mutta niihin pystyy varautumaan vaatetuksella ja riittävällä nesteen kantamisella. Kun itse lähdin liikkeelle aikaisin, niin olin jo takaisin kotona ennen lämpötilan nousemista tukaliin lukemiin. Lisäksi aamulla rinteet tarjoavat varjoa toisin kuin päivällä auringon porottaessa suoraan yläpuolelta. Yhtenä aamuna vuorelta alas lasketellessani vastaan tuli Mijasiin vievän tien alkupäätä tunkkaava juoksukamoihin sonnustautunut pariskunta, ja olotila oli jo siinä vaiheessa ilmeisen tuskainen. Hikinen päivä oli tiedossa.

Täytyy vielä selvyyden vuoksi todeta, että kyseessä oli perheen lomareissun yhteydessä tehdyt retriitit luonnon keskelle. Puhtaasti juoksureissulle en Fuengirolaan ikinä tule lähtemään. Mutta jos matka sinne joka tapauksessa suuntautuu, Fuge tarjoaa hyvät olosuhteet päästä ottamaan irtiotto perusturremeiningistä ja nauttimaan upeista maisemista ja hyvistä poluista melko vaivattomasti. 
Lisätietoa löytyy paljon netistä, tässä yksi linkki:
https://www.spain-holiday.com/Mijas-Pueblo/articles/hiking-in-mijas-a-walk-up-the-pico-mijas-la-bola

Väsynyt mutta onnellinen. Kolme tuntia seikkailua takana.

Wanderlust

Parasta musiikkia juuri nyt: Marcus King Band: Goodbye Carolina

Marraskuu. Vaarojen rasitukset karistettu kropasta ja mieli halajaa jo taas kovasti juoksun pariin. Olen aikaisemmassa elämässäni kokenut tämän ajan vuodesta vuosi vuodelta raskaampana, mutta juoksuharrastuksen myötä olen oppinut pitämään myös tästä pimeästä, märästä ja koleasta ajanjaksosta. Marraskuu merkitsee juoksijan kalenterissani uuden alkua, ja lisäksi olen todennäköisesti karaissut kermaperseeni vihdoin sinuiksi suomalaisen sään kanssa. Kylmyys ja sade ovat pukeutumiskysymyksiä, ja (otsa)valo voittaa pimeyden.

Itse asiassa ylimenokauteni rajoittui yhteen (vajaaseen) täysin juoksuttomaan ja yhteen höyhenenkevyeen viikkoon. Vaikka olinkin Kolin punaisella matolla tuhkaämpärikunnossa, palautuminen oli varsin nopeaa "lyhyestä" suorituksesta johtuen. Palautumiseen vaikuttaa myös valtavasti kisan aikainen neste- ja energiatankkaus, joiden onnistuessa elimistöllä on paljon vähemmän kiinni kurottavaa.

Asiaan. Olen mielestäni harrastanut juoksua tässä vaiheessa sen verran, että osaan a.) hahmottaa kehitystarpeeni kilpailemista silmällä pitäen ja 2.) pitää mielessä perimmäiset syyt miksi ylipäätään juoksen. 

Tärkeä, ellei tärkein, elementti harjoittelun suunnittelussa on omien sykerajojen tunteminen. Keskimatkan ultrakilpailuihin osallistuessani haluan liikkua mahdollisimman nopeasti mahdollisimman pienellä energiankulutuksella. Koneen tulee olla taloudellinen, ja lihaskunnon tulee tukea tätä. Käytännössä tämä tarkoittaa järjestelmällistä nostoa aerobisen kynnyksen vauhdissa (Alle aerobisen kynnyksen eli peruskestävyysalueella tapahtuvan harjoittelun tavoitteena on parantaa lihasten kykyä käyttää rasvaa energianlähteenä eli kehittää hapen avulla tapahtuvaa energiantuottoa lihaksissa. Peruskestävyysalueen harjoittelulla voidaan myös parantaa lihasten verenkiertoa (ns. hiussuonisto) sekä kehittää  yleisesti harjoituskestävyyttä  ja palautumiskykyä). 
Olen panostanut muutaman viime vuoden peruskuntokauden harjoittelulla tähän, ja kehitys on ollut suotuisaa: 

Aerobisen kynnyksen hujakoilla tapahtuvat harjoitukset ovat itselleni niitä ehkä mieluisimpia; maisevat vaihtuvat kohtalaisen nopeasti ja juoksu on hyvää ja kevyttä. Good clean fun!

Juoksussa, kuten kaikessa urheilussa sen koommin, mukavuusalueelle tai yksipuolisuuteen jämähtämisellä kuitenkin on kääntöpuolensa. Pk- aluetta huolella jynssätessä kasvattaa kyllä perustusta nopeammalle juoksulle, mutta on hyvä sisäistää että siinä se sitten about onkin. Puoli- ja kokomaratonin ennätykset tehdään harjoituksilla jotka on rakennettu hyvän pk- kauden päälle.

Alla olevassa kuvassa näkyy hyvin pk- vauhtiin tehdyn tietoisen panostuksen vaikutukset vauhtikestävyysvauhdeissa samoina ajankohtina.  

  

Tulevan peruskuntokauden prinsiipit onkin taottu kahdesta eri alkuaineesta: kokemus kilpailutilanteista ja sykerajojen statistiikasta.

1. Olen pannut kiusallisesti merkille, varsinkin tämän vuoden Karhunkierroksella ja Vaaroilla, että kestävyyteni nousuissa ja mäissä on sitä samaa kestävyyttä jolla raastan koko kilpailun läpi. Minulta ei löydy erillistä mäkivaihdetta, vaan kerään itseäni, puhallan ja laskettelen sykettäni jokaisen nousun jälkeen. Nousu nousulta juoksun päälle pääseminen vie enemmän aikaa, ja analyysini mukaan tässä syntyy ero terävimpään kärkeen (ei pidä tästä ymmärtää, että kilpailen voittaakseni. Oman suorituksen vertaaminen muiden aikoihin antaa kuitenkin viitekehyksen, jota vasten rakentaa harjoitteluaan).
Tuleva peruskuntokausi sisältää yhden viikottaisen mäkiharjoituksen, jossa kipuan vähintään kilometrin ylöspäin (lue: verttitonni) jotain pienempää tai isompaa rinnettä joko pk- sykkeillä tai sitten nousut kunnolla juosten vk1- alueella. Lisäksi painotan peruslenkeillä mäkistä maastoa. 
Mäkiharjoituksessa on nousumetrien haalimisen lisäksi plussana alamäkijuoksun harjoittelu, joka myös avaa jalkoja suorituksen aikana.  

Mt Keinukalliolta laskeutuessa

2. Aion panostaa peruskuntokaudella myös nopeampaan juoksuun. Nopeat vedot pitävät hermo- ja lihasjärjestelmän aktiivisena, ja tuovat lisäksi liikkuvuutta ja lajivoimaa. Ne valmistavat myös vauhtikestävyysharjoitteluun, joka alkaa kevään kynnyksellä. 

Teen tämän niin, että lisään rentoja tasavauhtisia ja kiihtyviä, noin 100 metrin vetoja jokaisen peruslenkin keskelle tai loppuun. Määrä viidestä kymmeneen, ja palautus kävellen.

Edittiä: tuohon peruskestävyyteen liittyen olen antanut itselleni sen verran palautetta, että pk1- alue on jäänyt aika vähälle huomiolle. Kesällä hankitun koiran myötä tähän on tullut muutos, päivään tulee puolesta tunnista puoleentoista reipasta kävelyä. Tämän huomaa hyvin palautumisessa.

Tällaisia ajatuksia alkavan peruskuntokauden kynnyksellä. Olen siitä onnellisessa tilanteessa, että pystyn harjoittelemaan loppuvuoden ilman työkiireitä. Aionkin ottaa kaikki irti tästä mahdollisuudesta, ja olla keväällä  joko paremmassa kunnossa kuin koskaan tai tukevasti telakoituneena.
Niin tai näin, lähden alkavaan juoksukauteen jokaisesta askeleesta nauttien.

Loistavaa marraskuuta ihmiset!

Vaarojen Maraton 65 km 6.10.2018

Musiikkisuositus: Lenny Kravitz: Low

Lokakuu. Polkujuoksijan päässä kyseinen sana assosioituu nopeasti erinäisiin fiiliksiin, tuoksuihin, häivähdyksiin, sanoihin: ruska; tihkusade; vesistön ylitys; Ryläys; loppunousu; illan kähmä; Suklaamunat. Vaarojen Maraton. Voisiko mikään tapahtuma kruunata juoksuvuotta ikonisemmin kuin tämä Kolilla tapahtuva ruumiista irtautuminen, viimeinen rypistys ennen ansaittua ylimenokautta.

Oma valmistautuminen Vaaroille ei ollut ainakaan liiallisella kisaamisella pilattu, toukokuun lopun Karhunkierroksen kasikymppinen oli edellinen lappu rinnassa juoksemani reissu. Mietinnässä kyllä oli kaikenlaista, mutta elämä. Ulkoilua on toki tullut harrastettua, ainoastaan heinäkuussa otin hieman iisimmin ja juoksukilometrit jäivät normaalikuukautta vähäisemmiksi (osin myös pyöräilyn vuoksi). Treeni on ollut pitkälti peruskestävyyspainotteista, elo- ja syyskuussa otin mukaan vähän järjestelmällisemmin vauhtikestävyysharjoituksiakin. Kunto on tuntunut hyvältä pidemmän aikaa. Testilenkkinä juostu Sikakorven Laudatur (48 km, +1000 m) kulki mukavasti karvan yli neljään tuntiin. 

Kisaviikko meni jo tutun kaavan mukaisesti: keskiviikkona ja torstaina avaavia 200 metrin vetoja, perjantaina pelkkää lepäilyä. Tankkaus hoitui keskiviikon aamulenkin jälkeisellä 4 desin maltodekstriiniyllätyksellä (olen ollut koko vuoden syömättä sokeria, ja olo kyseisen lemmenjuoman kietaistuani oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Tunsin jokaisen ihokarvan naamassani). 

Tämän vuoden reitti tulisi olemaan kahdesta edellisestä vuodesta poikkeava, kun "keskisarja" kiertää kertaalleen ultramatkan reitin. Mukavaa vaihtelua, Vaarojen reitti tai sen variaatio on tullut huideltua jo viisi kertaa. Lyhyemmän reitin myötä dropbagin kanssa jahkailu jäisi myös pois, mikä täytyy huomioida mukana kannettavan nesteen ja energian kohdalla. Reitti poikkeasi Lakkalan kohdalla maratonin reitiltä Herajärven kierrokselle Pielisen ja Herajärven välistä ja kävisi kääntymässä Eteläpäässä yhtyäkseen Kiviniemessä tutulle reitille.

Eteläpään osuudesta en tiennyt etukäteen muuta kuin että se ei tulisi olemaan pelkkää neulaspoluilla rallattelua, vaan osittain kohtuulisen haastavaa ja teknistä könyämistä. Lisämausteen matkaan toisi perjantaina satanut ensilumi.

Katselin edellisen vuoden 134 km: n aikoja, ja asetin tavoitteeksi päästä maaliin alle 9 tuntiin. Olin myös päättänyt, että pakotan itseni pois mukavuusalueelta aina kun siihen matkaa tehdessä jämähdän. Toisin sanoen koitan ulosmitata tehdyn treenin täysimääräisesti.

Pääsimme starttipaikalle reilut 10 minuuttia ennen lähtöä pienen pysäköintisekoilun jälkeen, ja siinä ajassa ehti juuri juosta pienet lämmittelyt ja moikata tuttuja. Lämpöä oli kolmisen astetta, eli shortsikeli.

Startista alkoi tutuksi tullut kolmen kilometrin Aamokin juoksu, jolla kärki erkani omaksi porukakseen aika nopeasti. Mäkrän nousun jälkeen takana tulevia ei enää näkynyt oikeastaan koko loppumatkalla. Porukan vauhti tasoittui hieman, mutta pysyi kuitenkin kohtalaisen napakkana. Juoksu kulki hyvin.

Noin kahdeksan kilometrin kohdalla huomasin, että sykkeet eivät laske alun rypistyksen jälkeen vaan seilasivat itsepintaisesti lähellä anaaerobista kynnystä. Tämä tietäisi miehen katkeamista ennemmin tai myöhemmin, joten himmasin vauhtia noin kympin kohdalla pykälän pienemmäksi. Terävin kärki katosi aika pian näköpiiristä, ja juoksinkin seuraavat 30 kilometriä omasta seurasta nauttien. Ensimmäisen kympin väliaika oli 56 minuuttia.

Herajärven kierroksen alkupätkä aina Rykiniemen 19 km joen ylitykseen ja huoltoon on melko helppoa ja todella kaunista reittiä. Olin ajatellut olevani huollossa noin 2,5 tunnin kohdalla, mutta matka oli taittunut puoli tuntia ripeämmin. Juoksu tuntui todella hyvältä, mutta alle minuutin huollon jälkeen sisäreisiin iski yllättäen kramppaamisen merkkejä liikkeelle lähtiessä. Olin juonut vain puoli litraa ensimmäisellä pätkällä, mikä oli selkeästi liian vähän. Tätä en sitten saanutkaan korjaantumaan enää koko loppumatkan aikana, vaan jouduin taiteilemaan suolatablettien kanssa loppuun asti.

Vesistönylitys. Kuva @karikuninkaanniemi

Huollon jälkeen alkoikin sitten mielestäni reitin hankalin ja raskain vaihe. Matka Rykiniemestä Eteläpään "roskikselle" reiluun 30 kilometriin oli ryläysmäistä nousevaa ja laskevaa kivistä ja mutaista syheröä, jonka siedettävällä vauhdilla juokseminen oli äkkiväärää ryskäämistä. Hommaa ei helpottanut paikoin jäätynyt lumi, joka liukastutti kivet ja kalliot entisestään. Polvet, nilkat ja sääret saivat koko ajan iskua kivistä jalkojen lipsuessa niille astuessa. Kahdesti kaaduin itkunsekaisen kiroilun säestämänä. Juoksu oli geishamaista töpöttelyä, mikä on omiaan lisäämään lihaskipua ja kramppaamista liikeratojen typistyessä. Aina kunnon pohjalle päästyäni otin vauhtia korostetulla loikalla, että saisin jalkoja auki. Eteläpäästä Kiviniemeen on hieman halpompaa pätkää, ja saavuin huoltoon ajassa 4:25. 20 edellisen kilometrin selättämiseen oli mennyt siis kaksi ja puoli tuntia. 

Kiviniemen huollosta pari kilometriä juostuani sisäreisiin iski taas voimakkaampaa kramppaamisen oiretta, ja jouduin kävelemään metsään johtavaa polkua hyvän matkaa ennen kuin suola alkoi vaikuttamaan. Jalat kuitenkin vertyivät, ja pääsin selättämään Ryläystä hyvällä fiiliksellä. Juostut 40 kilometriä painoivat jo jaloissa, mutta rasitus oli vielä hallinnassa. Oli myös mukavaa, että Kiviniemestä eteenpäin reitillä oli 43 kilometrin matkalaisia tuomassa vaihtelua yksin puurtamiseen. 

Kuva: @onevisionfi #vaarojenmaraton2018

Kolinvaaran ja Ryläyksen läpi taistelu meni jo tottumuksen voimalla, ja lisääntyvästä väsymyksestä huolimatta yllättävän vaivattomasti. Väliaika 50 kilometrin kohdalla oli 5:45, ja totesin alittavani aikatavoitteeni helposti ilman suurempia haavereita. Olin tyhjentänyt kaikki kolme lötköpulloani taistelun tiimellyksessä, ja matka tieltä Peiponpellon huoltoon tuntui loputtoman pitkältä. Otin huollossa suolaa ja täytin kaikki pullot ja lähdin viimeisen osuuden kimppuun. 

Kombinaatio jäljellä olevan matkan vähyydestä ja Mäkrän päälle kiipeämisestä iski totaalisen väsymyksen kroppaan, ja jouduin patistamaan itseäni tosissaan matkavauhtia pitääkseni. Tyhjiin imetyn elimistön ja kipuilevien jalkalihasten lisäksi uupumusta ryyditti näön jatkuva sumeneminen, mikä johtui varmaankin kylmän viiman ja elektrolyyttivajeen yhdistelmästä. Tunsin vaeltavani kipuluolassa, ja aloin syömään elefanttia pala kerrallaan. Mäkrän jälkeinen hissukseen nouseva latupohja oli silkkaa murhaa, ja tässä vaiheessa Voronkov meni ohitse paskaa fiilistä maksimoiden.

Peiponpellon jälkeisessä nousussa. Puhalluttaa. Kuva @karikuninkaanniemi

Tuskastuttavan könyämisen jälkeen tajusin vihdoin laskevani jo viimeistä laskua kohti satamaa hakkelukseksi muussattujen etureisien huutaessa armoa. Pieni pätkä tietä ja sitten vielä loppunoususta nautiskelemaan. Kävelin jyrkät osuudet ja juoksin loput. Kohta olinkin nojailemassa maahan punaisella matolla jossain tajunnan reunamailla. Olin todella piipussa. Aika oli 7:45, ja olin sillä kokonaiskilpailun seitsemäs. 

Maalissa. Kuva: Anne

Jälkikäteen voi todeta, että reitti oli rankempi kuin aikaisempi kahden kierroksen kilpailu. Tähän toki vaikuttaa se, että en päästänyt itseäni helpolla missään vaiheessa, vaan pakotin isompaa vaihdetta silmään aina kun mahdollista. Eteläpään osuuden olisi voinut tehdä itselleen helpommaksi tutkimalla reitin eteen tuomia käänteitä etukäteen. 
Myös kisan jälkeiset tuntemukset kertovat omalta osaltaan reissun luonteesta: jalat ovat polvesta alaspäin ruhjeilla ja naarmuilla, ja lihassärky on kovempaa kuin koskaan. Tuntuu kuin olisin jäänyt auton alle. Elimistö on onnellisen sekaisin.
Kisan jälkeen totesin, että nyt saa Vaarat osaltani riittää. Katsotaan nyt..

Kiitokset kaikille muille juoksijoille, järjestäjille ja vapaaehtoisille mahtavasta tapahtumasta. Tämän parempaa kauden lopetusta ei vaan ole.
Kiitos myös matkaseuralle ja tietysti Annelle (sydän). Erityiskiitos kiropraktikko (DC) Ville Heinolle ukon virittämisestä kisakuosiin.

Nyt lepäillään raivokkaasti!

Tapahtuman kaikki tulokset löytyvät täältä.

Varusteet:
Kengät: Hoka One One Evo Jawz. Jännitin hieman Jawzien kestoa Vaarojen karussa maastossa, mutta kengät pysyivät kasassa muutamaa repeämään lukuun ottamatta. Pito oli hyvä.
Liivi: Salomon S-lab Ultra 5.
Sukat: Stance
Housut: Inov8 Race Elite
Paita: Sikakorven Sisu- pyhäasu
Irtohihat: dhb

Energiat tuli 17 kpl High5- geeleistä, ja jokaiseen juomapulloon laitoin Dexal- nesteytystabletin.