Helsinki Spring Marathon 24.4.2016 - Blood, sweat & tears

AC/ DC: Balls To The Wall


Mukavasti menneen valmistumisjakson siivittämänä heräsin hyvillä mielin kisa- aamuun. Seiskalta ylös, vartti joogaa ja aamupala. Sitten vaatetusta arpomaan. Keliksi oli luvattu paria astetta alkuun, muutamaa lisää päivän edetessä. Sateen uhkakin oli olemassa. Päädyin kuitenkin lyhyisiin Compressportin Trail- housuihin ja Compressportin On/Off- paitaan jonka päälle laitoin vielä HCM- lyhythihaisen. Kenkävalinta oli itseoikeutetusti Newton Distance V. 

Ajomatkan Pukinmäkeen luukutin repeatina Raasto- soittolistaani infernaalisella volyymillä oikeaan tunnelmaan päästäkseni. Korvat soiden viemään tavarat pukuhuoneeseen ja kentälle verkkaamaan. Hölkkäsin pari kilometriä, tein vähän tekniikkajuttuja ja päälle toiminnallista venyttelyä. Lopuksi 400 m veto kisavauhtia. Tuntui pelottavan hyvältä.

Ylimääräiset vaatteet pois ja puskan kautta viivalle. Tsempit tutuille ja sitten se odottamisen tuskista vapauttava paukku. Kärki erkani hiljalleen omaksi ryhmäkseen, itse jäin neljän juoksijan porukkaan matkaa tekemään. Vauhti oli rahtusen tavoitevauhtia (4.15 min/ km) kovempaa, mutta juoksu tuntui todella hyvältä eikä takana näkynyt muutakaan ryhmää johon itsensä ängetä. Kilometrivauhdit oli ensimmäisen kympin aikana 4:00-4:12 välillä, poislukien reitin muutamat mäet sisältäneet osuudet joissa vauhtia laskettiin 4:20 tuntumaan. Ensimmäisen kierroksen (10,6 km) väliaika oli 43.28.
  

Toiselle kierrokselle lähdin hyvissä voimissa ja juoksukin oli vielä rentoa ja hyvää. Otin ensimmäisen geelin tässä vaiheessa, ja jatkoin tätä 5 kilometrin välein loppuun asti. Toinen kierros meni edelleen tavoitevauhtia nopeammin, kilometrivauhti pysyi suunnilleen ensimmäisen kierroksen tasolla. Väliaika puolikkaan kohdalla oli 1.27.14, mikä on viimevuotista PB: täni kovempi (1.28.11). Juoksu tuntui vieläkin hyvältä, toki vyön alla olevat kilometrit alkoivat tuntua kropassa.

Jossain toisen ja kolmannen kierroksen välimaastossa alkoi loppuun asti kestänyt soolojuoksu. Kolmannella kierroksella paistoi vielä aurinko ja tuuli edelleen samasta suunnasta, jolloin kierroksella ei ollut montaakaan vastatuulen riepottelemaa pätkää. Kilometriajat hiipuivat jonkin verran kahdesta edellisestä kierroksesta, mutta laskeskelin ottaneeni riittävästi kaulaa ensimmäisellä puolikkaalla tavoitteeseen päästäkseni. Negatiivinen splitti ei kuulunut suunnitelmiin eikä varsinkaan haaveisiin tässä vaiheessa.

Kolmannen kierroksen lopun väliaika oli 2.12.25, mikä oli vielä sub3- tavoitteen mukainen. Matkan rasitus alkoi tuntumaan jo tässä vaiheessa melkoisesti, ja aloin keskittymään aina seuraavan kilometrin juoksemiseen mahdollisimman lähellä tavoitevauhtia. Alkoi noin 4,5 minuutin välein toistuva näytelmä, jossa Ambitin piippausta seurasi painokelvoton sadattelu, hetkellinen vauhdin nosto ja ilmeen vääntyminen asteen verran tuskaisemmaksi. 

Olin ottanut geeliä viiden kilometrin välein ja juomaa vauhtia hidastaen mukillisen jokaisella juottopisteellä, ja tässä vaiheessa vatsasta alkoi kuulumaan ääniä joiden perusteella epäilin ettei siellä oleva tavara imeydy yhtään mihinkään. Kilometrit 34: stä eteenpäin maksoin sitten kitkerää velkaa kovasta alkuvauhdista ja energioiden hiipumisesta.
Kurjuuden kruunaamiseksi olin heittänyt viimeisen kierroksen alkajaisiksi HCM- paitani pois kuumuutta karkoittamaan, mikä tarkoitti kelin muuttuessa melkoista horkkaa jo juostessa maaliintulosta puhumattakaan. 

Sub3- tavoitteen karkaamisesta huolimatta taistelin itseni kuitenkin maaliin parasta mahdollista vauhtia, lähinnä armottomasta vitutuksesta fiilistä ammentaen. Loppuaika oli 3.02.56. Kuva maaliintulosta kertoo kaiken oleellisen.
  

Nyt päivä juoksun jälkeen pään päällä leijunut pikimusta sadepilvi on saanut hienoiset hopeareunukset. Juoksin kuitenkin uuden ennätykseni asfalttimaralla mielestäni aika huonoissa olosuhteissa (vaihtunut keli, soolojuoksu), lisäksi väliaikani puolimaran kohdalla oli kovempi kuin ennätykseni. Illalla teki mieli hakata lenkkarit neljän tuuman naulalla taloni runkotolppaan ja polttaa trikoot nuotiossa sen ympärillä villisti tanssahdellen. Nyt ei enää. 

Onnekseni toimeentulo tai lasten terveys ei ole näistä lappujuoksuista kiinni, joten epäonnistumisen merkitys on lopulta häviävän pieni. Kuitenkin, ihan niinkuin työelämässäkin, tavoitteesta jääminen on aina pettymys ja siitä tulee vetää omat johtopäätöksensä. Minun kohdallani se tarkoittaa lisää ulkoilua.

Nyt on aika lepäillä pari päivää ja palautella kroppa kuntoon. Sitten taas nöyrin mielin polkujen pariin. 

Kiitokset TJMotion/ Jouni ja Sportboost/ Maria yhteistyöstä. 

Spesiaalikiitokset reitin varrella upeasti kannustaneille tutuille ja tuntemattomille, tuen puutteeseen tämä homma ei ainakaan kaatunut. 

Kenttäpostia - neljä päivää HSM: lle

Lukumusiikkia

All I know

You´ve got to run to win and I´ll be damned if

I´ll get hung up on the line

Näin raakkuu Sammy Hagar linkin kasariklassikolla ja itselleni tärkeällä pukeutumisoppaalla. Ja tottahan tuo on, jalkaa toisen eteen jos mielii kalkkiviivoille.

Aiemmin raportoitujen käynnistysongelmien jälkeen HSM- treeni on kulkenut kohtalaisen suituisissa tuulissa. Kolossaalisista työ- ja vapaa- ajan kiireistä huolimatta olen saanut tehtyä suunnitellut harjoitukset lähes täydellisesti. Muutama harjoitus on joko siirtynyt toiseen päivään tai muuttunut hieman luonteeltaan. Väliin on tainnut jäädä yksi harjoitus. Mitään vammoja tai vaivoja ei ole ollut.

Huhtikuun treenit ovat olleet ohjelman mukaisesti pk- lenkkejä, mv- ja pmv- treenejä ja erilaisia vetoja. Peruskunto- ja palauttavat lenkit olen juossut mahdollisuuksien mukaan aina poluilla. Alla muutama esimerkki kehittävistä harjoituksista.

Huhtikuun 2. päivä ohjelmassa oli 22 km lenkki, jossa keskellä kovavauhtinen kasi (puolimaratonin oletettua kisavauhtia). 

7.4 vuorossa oli pitkät vedot, 3x2000 m. Tarkoitus oli juosta rennon kovaa, ja vauhdin pitäminen tuntui hyvältä.

Viimeinen kunnon pitkis oli vuorossa 9.4, juoksin kisavauhtisen kympin keskellä 26,5 km lenkkiä. Juoksu kulki hyvin vaikka jaloissa olikin havaittavissa oireita määristä ja vauhdeista.  

Tämän jälkeen lenkit ovat lyhentyneet, ja työvaiheen pituus on ollut kolmesta viiteen kilometriä. Kovavauhtinen juoksu tuntuu hyvältä, ainoa havaittavissa oleva ongelma on vauhdin karkaaminen ja sykkeen nousu väärille lukemille.

Viikkokilometrit ovat olleet 80: n luokkaa, toiseksi viimeisellä viikolla reilut 50.

Kuluva viikko on pyhitetty keventelylle ja herkistäville 200 metrin vetoharjoituksille. Tänään torstaina juoksen 10x200 m noin 45 sekunnin palautuksella, perjantaina kuutisen vetoa ja lauantaina neljä. 

Minulla on ollut pienimuotoista köhää ja kurkun karheutta muutaman päivän, mutta tiistaina juostu kova vitonen (yllä) osoitti että kunto ei ole sanottavammin kärsinyt. Viivalle voi astella siis hyvin ja luottavaisin mielin, harjoittelu on ollut juuri niin hyvää kuin kuin se näillä resursseilla ja aikatauluilla voi olla. Sunnuntaina kahden aikaan nähdään mihin se on miehen vienyt.

Jalkapalloaikoina jännitin pelejä ihan viimeisiin pelivuosiin asti. En lopputuloksen vuoksi, vaan itseni. Pelkäsin mitä tulen itselleni seuraavan 90 minuutin aikana tekemään. Jännitys hävisi kuitenkin aina alkuvihellyksen soidessa, ja siirryin suoritusmoodiin. Sama efekti on nyt siirtynyt juoksun puolelle. En ota juurikaan paineita sunnuntain loppuajasta vaikka harjoittelu onkin ollut tuloshakuista ja määrätietoista. Albatrossin kokoiset perhoset vatsassa johtuvat tiedossa olevasta fyysisestä ponnistuksesta. Ne kaikkoavat starttipistoolin paukkuun, loppu on vain juoksemista.

Tsemppiä kaikille viivalla omien perhostensa kanssa kamppaileville!

Ps. Kirjoitin aiemmin, että juoksuhommissani olisi uusia tuulia tiedossa. Olen kiinnittänyt itseni koe- eläimeksi #adidashemmo Janne Bordin opintoihin, tarkoitus on testata maksimivoimaharjoittelun yhdistämistä kestävyysharjoitteluun. Jakso on kolme kuukautta ja tulos ulosmitataan Helsinki City Marathonilla 13.8. Pääsee ruuna itse testipenkkiin kenkien sijaan. Huikea tilaisuus johon tartun innolla. Tästä varmasti lisää tuonnempana.   

Kenttäpostia - muutama hassu viikko Helsinki Spring Marathoniin

Biisi lukijalle: Runnin´Down A Dream

Näin se on nähtävä, Kanarian rusketus ja Transgrancanarian nautinnot ovat taakse jäänyttä elämää ja arkinen aherrus taas tyly tosiasia. Reissun jälkeen oli vähän takapakkia, koville joutunut varvas tulehtui ja jouduin turvautumaan antibiootteihin vuosien tauon jälkeen. Ab- kuurin myötä tuli muita ongelmia, vastustuskyky laski ja sain vuoden ensimmäisen flunssantapaisen ristikseni. Vatsakaan ei tykännyt antibiootista, mikä ilmeni ravinnon imeytymisongelmina. 

Sanomattakin on selvää, että suunniteltuja harjoituksia joutui rukkaamaan vastaamaan fyysisiä valmiuksia. Kirjoitin aiemmin HSM- treenistäni, jonka 1,5 ensimmäistä viikkoa jouduin tekemään vähän sovelletusti. Alla muutamia poimintoja treeneistä. 

Ensimmäinen kova treeni- 8 päivää TGC: n jälkeen- onnistui kuitenkin mukavasti, ohjelmassa oli 20 km pmv- treeni 6 km: n työosuudella (tosin lenkin nopein kellotus oli siirtymä tieltä puun alle biokätköä tekemään, antibiootin kiusaama vatsa asetti pieniä haasteita tässä vaiheessa):

Muutama päivä myöhemmin vuorossa oli 50mv- harjoitus 8 km työsuudella. Tämäkin meni suunnitellusti, vaikka jalkaan olinkin saanut itselleni oudot Newtonit:

Torstait ovat toivoa ja vetoja täynnä, 17.3 vuorossa oli 6 x 500 m noin kolmen minuutin hölkkäpalautuksella. Tarkoitus oli juosta aluksi rentoja vetoja loppua kohti kiristäen:

Seuraavan viikon vetotreeni oli muotoa 5 x 1 000 m 500 metrin palautuksella. Suunnitelma oli kellottaa noin neljän minuutin rentoja kilometrejä, mutta jalat halusivat painella paljon kovempaa. 

Seuraavana tiistaina vuorossa oli kisavauhtinen seiska, jonka jätin verryttelyosuuksiltaan suunniteltua lyhyemmäksi.

Maaliskuun viimeisenä treeninä oli vuorossa 6 x 500 m vedot vähän lyhyemmällä palautuksella. Kyseessä oli samalla kevään ensimmäinen radalla tehty harjoitus, todella miellyttävää vaihtelua.

Ohjelmaan kuuluvia pk- lenkkejä olen juossut pääsääntöisesti poluilla, vaihtelua ja mielihyvää tuottamaan. Muutaman kisavauhtisia osuuksia sisältävän pitkiksen olen joutunut korvaamaan olosuhteiden pakosta (lähinnä räkäisyys) erityyppisillä pitkillä lenkeillä. En usko että tällä on kuitenkaan dramaattista vaikutusta.

HSM: iin on nyt kolmisen viikkoa, ja tämän viikon lopulla ja ensi viikolla on edessä ohjelman avainharjoitukset (25 km ja 28 km 33pmv), ensi viikko on myös määrällisesti kovin. Pieni räkäisyys alkaa olemaan ohi ja jalat ovat todella hyvän tuntuiset, joten olen hyvin optimistinen jatkon suhteen.

Muutaman huomion olen tehnyt harjoitusten perusteella: sub3- vauhtinen juoksu tuntuu tällä hetkellä kohtuullisen helpolta ja miellyttävältä; toisaalta sen ylläpitäminen vaatii legendaarisen Arkun pikkutunneilta tutuksi tullutta kiinteää tuijotusta, tällä kerralla Suunto Ambitiin. Vauhti meinaa karata lähemmäs nelosen kilometrivauhtia väkisin, millä on pitkässä juoksussa (sic) aika iso vaikutus: kisavauhdissa sykkeeni on 160-164 paikkeilla, kun 4:00- vauhtia pitäessä se on 170 tienoilla. Anaerobinen kynnykseni on mitattu olevan 172, joten niillä nurkilla operoidessa voi tulla matkamiehelle väsy puseroon kesken matkan. 

Olen myös lyhentänyt hieman verryttelyosuuksia pmv- ja mv- harjoituksissa, ja osin "siirtänyt" kilometrejä pk- lenkkeihin. Koen pk- alueeni olevan hyvässä kuosissa, joten sitä varten en usko tarvitsevani työosuuden jälkeen tehtyä ylimääräistä kuormitusta huuhteluhölkkää enempää. Uskon että tämän ansiosta jalkani tuntuvat tällä hetkellä niin hyvältä. 

Edellisvuoden HCM- treenijaksosta oppineena olen pitänyt ohjelmassa myös 1-2 punttitreeniä, ja jalkoja olen tehnyt ihan kunnon romuilla. Tällä on selkeä juoksusta palauttava vaikutus. Lisäksi teen jaloille koordinaatiota, tasapainoa ja kehonhallintaa vaativia liikkeitä, joista on tarkoitus kirjoitella tarkemmin omassa blogikirjoituksessaan.

Suurin huomio liittyy kenkiin ja juoksuasentoon. Olen juossut nyt vajaan kuukauden matalan dropin katukengällä, ja huomaan juoksuni olevan nyt kovassakin vauhdissa rennompaa ja rullaavampaa. Askeleeni tuntuu ohjautuvan selkeämmin päkiälle entisen ulkosyrjälle kiertyvän "tasaläpsäyksen" sijaan. Uskon että tämä on osasyy vauhtien karkailuun, juoksu on aiempaa taloudellisempaa ja ergonomisempaa. Huomion arvoista on, että Ultra Boostit on otettu salikengiksi.

Semmoista tällä erää. Elämä hymyilee virheettömällä hammasrivillä juuri nyt, joten mikäs tässä luontoaan toteuttaessa. Mielessä pyörii kovasti tulevaisuuden juoksusuunnitelmat ja - kuviot, mutta niistä lisää tuonnempana kun asiat selkiintyvät.

Hyviä lenkkejä!

Una Meta, Un Sueño - Transgrancanaria 5.3.2016

Viime vuoden maaliskuussa silmiini sattui jonkun nettiblogin kisaraportti Transgrancanaria- kilpailusta, nimensä mukaisesti Kanarialla tapahtuvasta vuoristojuoksusta. Se oli menoa kertaheitolla. Samaan aikaan sattui Norjassa asuvan veljeni vierailu, joten kaverin houkutteleminen reissuun- varsinkin parin viinipullon jälkeen- oli lastenleikkiä. Ilmot sisään heti kun mahdollisuus aukeni, lennot ja majoitus kuntoon ja sitten ulkoilemaan.

TGC ajoittuu vuosikalenterissani sellaiseen kohtaan, että siihen päättyy peruskuntokausi ja sen jälkeen alkaa Helsinki Spring Marathonille tähtäävä ohjelma. Toisin sanoen optimaalinen paikka käydä tuuttaamassa mara. 

Maratonin reitti näyttää profiililtaan pelkältä alamäkeen päästelyltä, mutta vertikaalinousua kertyy kuitenkin 1200 metriä eli suurinpiirtein Vaarojen maratonin verran. Ihan pelkästä pitkästä rantaan rullaamisesta ei ole kyse.

Bussimatka kisakeskuksesta ylös lähtöpaikalle pisti asiat sopivasti perspektiiviin, ja tyhmempikin ymmärsi mitä tuleman pitää. Kivekset vetäyivät kainaloihin asti kuin sotaa enteillen. Maisemat olivat huikaisevan upeita, ja bussin ikkunasta saattoi katsoa muutaman sadan metrin pudostusta alaspäin.

Lähtöalueella menimme rinta rottingilla elite runners- laatikkoon värjöttelemään, ylhäällä oli aurinonpaisteesta huolimatta todella viileää. Pidin tuulitakkia päällä siihen asti, että paukkuun oli kymmenisen minuuttia aikaa. Espanjan kaveri on houstannut tällaisia kinkereitä ennenkin, ja tunnelmaa nostatettiin asiaan kuuluvin rituaalein. Biisivalinnat olivat postuumisti osuviksi osoittautuneet Beautiful Day, Highway To Hell ja Clocks. Talk about goose bumps the size of golf balls.

Siinä se sitten tuli. Paukku jota on odottanut ja pelännyt pari tuntia. Kepeää kipitystä tasamaata kilometrin verran ja sitten ensimmäiseen nousuun tunkkamaan. Kulma oli sellainen, että ripeä kävely oli ainoa vaihtoehto etenemiseen. Nousua kesti parisen kilometriä, ja sitten lähdettiin tulemaan serpentiinimäistä laskua kohti Tuntea. Alun neulaspolku muuttui luonnon ja ihmisen muokkaamaksi kivikoksi, jota juokseminen vaati jatkuvaa jalkoihin tuijottamista ja josta herpaantuminen aiheutti välittömän kaatumisen vaaran. Maisemat jäi siis katsomatta tällä reissulla. 

Tunteen tultiin todella hyvällä jalalla, näkymä oli todella upea kirkontorneineen ja valkoisine taloineen. Huollosta santsasin ainoastaan pullot täyteen ja otin hyppysellisen suolaa. Edessä oli toinen nousu, ensin kylän jyrkkiä katuja pitkin ja sitten kivikkoista polkua vuoren reunaa mutkitellen. Tässä vaiheessa ensimmäistä maratoniaan juokseva veljeni jättäytyi kelkasta, ja lähdimme tekemään omia juoksujamme (Sami juoksi lopulta ajan 4.50, mikä on aivan uskomaton tulos. Kumarrukseni yltää lattiaan asti). Nostin tunkkaamisen lomassa vauhtia, ja selkiä alkoi tulemaan melkoisesti vastaan. Jalka oli tässä vaiheessa todella hyvä, ja ehdin jopa vähän kuvaamaan maisemia. 

     

Nousun jälkeen lähdettiin taas tulemaan mutkitellen alaspäin. Alusta meni vielä aavistuksen verran kiharaisemmaksi kuin edellisessä laskussa, "polku" oli pystyssä törröttävien terävien kivien ja irtonaisten pyöreiden murikoiden avioton lapsi. Tässä vaiheessa tajusin kenkävalintani olleen melko epäonnistunut, kevyt ja napakka S-lab ei ole paras mahdollinen toe boxiltaan ja varpaat alkoivat hiljalleen osumaan kengän kärkeen nauhoituksen löystyessä. Tämä sai aikaan sen, että aloin vaistomaisesti "jarruttamaan" alastuloa mikä taas rikkoo juoksun rytmin ja asennon (tämän tiedän kiusallisen hyvin luettuani tulomatkalla lentokoneessa Eric Ortonin The cool Impossiblen. A must read). Normaalisti olen aika väkevä alamäissä ja pystyn lepäämään kovassakin vauhdissa, nyt jouduin kunnolla töihin. Jonkun verran pystyn "unohtamaan" kivun, mutta pitkittyessään se luikertelee mieleen ja sen jälkeen juoksu muuttuu fyysisestä ponnistelusta henkiseksi taistoksi. Sitä kai näiltä reissuilta haetaankin, joten more bang for the buck- hengessä jalkaa toisen eteen.
Toiseen huoltoon Ayagauresiin tulin kuitenkin hyvissä voimin, ja pysähdyin vain pullojen täyttämisen ja kenkien kiristämisen verran. 

Ayagauresista reitti lähtee nousemaan hiljalleen kohti kolmatta nousua. Edellisistä poiketen matkaa tehdään kapeaa hiekkatietä pitkin, ja kulma on sanalla sanoen vittumainen. Liian loiva käveltäväksi, liian jyrkkä pidempään juostavaksi. Niinpä tein molempia. Selkiä tuli taas vastaan melkoisesti, ja ähinästä päätellen en ollut ainoa jolla oli kipuja jaloissa. Tässä vaiheessa mietin, että tämä on sellainen reitti jolla ei pääse ulosmittaamaan itseään kunnolla. Ylämäet menevät kävellen ja alamäkiä ei pysty laskemaan täysillä. No, tapani mukaan olin väärässä. Viimeisen mäen tunkkaaminen aukeni Josef Mengelen ratamestaroimaan osuuteen. Lasku oli ehdottomasti reitin huonointa alustaa, jonka loppumisesta ehti innostumaan juuri passelisti havaitakseen maaston muuttuvan vielä hankalammaksi. Loppuluisu tehdään kuivaa joenuomaa pitkin, ja pohja on irtonaista veden pyöreäksi halaamaa kiveä. Hankalan juoksun lisäksi haastetta tulee askeleiden myötä lentävistä kivistä, jotka osuivat mukavasti varpaisiin, nilkkoihin ja akillesjänteisiin. Epäsuotuisan askelluksen myötä pohkeet alkoivat ilmoittamaan kramppaamisen merkkejä, ja tätä ennakoidakseni otin runsaalla kädellä suolaa juostessani. Aurinko oli alkumatkan aina välillä piilossa pilvien takana, nyt joen pohjaa juostessa se porotti pilvettömältä taivaalta suoraan päin. Arvelin senkin vuoksi suolan olevan tarpeen että pääsen hyvissä voimin loppuun asti. Vatsa ei kuitenkaan jakanut tätä ajatusta, ja noin 15 km ennen maalia alkoi oksettamaan todella voimakkaasti. Mieleen hiipi salakavalasti pelko, että nyt oksentamalla menisi nesteet, suola ja geelin kautta otettu energia kirjaimellisesti kiville ja loppumatka olisi täyttä tuskaa. Oksentamisen jälkeen elimistö ottaa aika heikosti enää mitään vastaan, ja tässä vaiheessa matkaa vararavintokin on jo aika vähissä. Viimeisenä keinona kokeilin konstia, millä pidempää matkaa juostessa saattaa saada uuden elämän vaivoiltaan: nostin väkisin vauhtia. Uusi, tyly ärsyke elimistölle takavasemmalta ja peukut ja isovarpaat pystyssä toivomaan että kroppa unohtaa että juurihan tässä piti oksentaa. Ja katso, niin on tapahtuva: menin ohi letkasta uupuneita ja jalkojensa kanssa taistelevia juoksijoita. Ja mikä parasta: heikko olo hävisi kuin rahat MyNextRuniin. Huomaamatta.

Viimeiset kuutisen kilometriä olisivat alustan puolesta otolliset hyvävauhtiseen juoksuun, mutta kiristelevät pohkeeni sanelivat tahdin loppuun. Jouduin venyttämään niitä pariin kertaan viimeisen kahden kilometrin matkalla, viimeisen kerran vähän ennen maalisuoraa että pystyy juoksemaan kaaren ali upeassa ryhdissä.

Aika oli lopulta 4:20, mikä alitti tavoitteen kymmenellä minuutilla. Paljon olisi parannettavaa, mutta olen kuitenkin tyytyväinen juoksuun. Näissä mennään aina heikoimman osa- alueen ehdoilla, nyt se oli jalkojen kunto. Elimistö olisi sallinut reilusti kovemman menon, mutta nyt näin.

Reissu oli ehkä kovempi kuin juostessa tunsinkaan. Hankala maasto ja kehon tottumattomuus lämpöön tekivät varmasti oman osuutensa suoritukseen. Tajusin rasituksen vasta maalissa, kun meinasin alkaa itkemään lukiessani rakkaani tsemppiviestiä puhelimesta.   

Tapahtumana Transgrancanaria on aivan loistava, ja suosittelen hyvillä mielin kaikkia lähtemään mukaan ensi vuonna. Järjestelyt toimivat todella hyvin, huolto oli asiallista ja tunnelma aivan loistava. Juoksun hinnalla sai vielä kaksi hyvää paitaa kaiken päälle.

Nyt muutama päivä lepoa auringossa, takaisin kotiin ja kohti uusia seikkailuja. Tämän blogikirjoituksen sponsorina ja ehdottomana inspiraationa on Tropical- olut, joka vastaa mahdollisista kirjoitusvirheistä, epäjohdonmukaisuuksista ja lakiteitse tapahtuvista oikaisuista. Hasta manana!

Erityiskiitos Sportboost: ille kisavarusteista. Niistä ja kilpailuun valmistautumisesta kirjoitin jo aikaisemmin täällä. Salomon S-lab oli kenkävalintana väärä, siinä ei ollut lopulta tarpeeksi tilaa toe boxissa alamäkien hinkaamista varten ja varpaat saivat vähän iskua. Vaatepuoli toimi loistavasti.

Keventelyä ja ultraa - viikko 8/ 2016

Biisisuositus, jolla saa kadenssin kohdalleen.

Viikolle 8 olin suunnitellut kahdenlaista funktiota: alkuviikosta palauttelua edeltäneestä kovasta viikosta, viikon keskivaiheilla taas erityyppinen kehittävä ärsyke palautteluineen.

Maanantain vielä lepäsin, tiistaiaamuna juoksin Flamingolta kevyen 8 km pk- lenkin. Sykkeet olivat vähän koholla, todennäköisesti huonosti nukutun hotelliyön vuoksi.

Keskiviikkona oli sitten vuorossa todellinen jokeri. Transgrancanariaan oli kymmenen päivää, ja ajattelin tehdä todella pitkäkestoisen matalatehoisen harjoituksen muutamasta syystä. Pitkä kesto veisi hiilihydraattivarastot täysin tyhjäksi, ja harjoituksen jälkeinen tankkaus uppoaisi todella otolliseen maaperään. Tarkoitus tästä eteenpäin on pitää varastot "plussalla" kisaan asti. 

Toinen syy pitkälle lenkille oli se tosiasia, että olen juossut yli 30 km viimeksi lokakuun alussa Vaaroilla. Pään osuutta pitkissä juoksuissa ei voi liikaa korostaa, ja hainkin viisikymppiseltä henkistä pitoa ja selkärankaa. Koska harjoitus oli matalatehoinen, elimistö palautuu siitä parissa päivässä (Suunto arvioi ajaksi 40 tuntia, mikä korreloi oman fiiliksen kanssa). Keli oli kyllä todella nihkeä, alusta oli pehmeä ja juoksu kaikkea muuta kuin helppoa. Mutta hyvä reissu!

Torstain lepäsin (tai no, olin rinteessä viisi tuntia lasten kanssa) ja perjantaina tein terävän punttitreenin. Olen huomannut, että kunnon painoilla tehdyt jalkatreenit edesauttavat reilusti palautumista juoksuharjoituksista. Perusliikkeet kuten kyykky ja maastaveto nostavat tutkitusti testosteronitasoa, mikä taas on palautumista edistävä hormoni. Toki tein myös rintaa ja hauista, ensi viikolla kuitenkin makoillaan uima- altaalla. 

Lauantaina palasin taas juoksun pariin, kevyt kymppi poluilla heti aamusta. Jalat olivat jopa yllättävän tuoreen tuntuiset, reissua olisi tehnyt mieli jatkaa paljon pidempään. Maraan on kuitenkin enää tasan viikko aikaa, joten coitus interruptus oli hyvinkin perusteltu.
  

Kunto tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä, ja vaatii kaiken itsehillinnän olla juoksematta ja kevennellä. Teen ensi viikolla vielä pari treeniä; alkuviikosta 6x500 vedot, yksi kevyt saunalenkki ja perjantaina jalat lennon rasituksista avaava mummohölkkä Kanarialla.

Loppuun vielä makoisa kirjasuositus: Christopher McDougallin loisteliaassa Born To Run- kirjassa mainitaan juoksuvalmentaja Eric Orton, jonka kynäilemä The Cool Impossible vaikuttaa ensiselailun perusteella juuri sellaiselta kirjalta, jota ei kannata lukea jos ei ole valmis astumaan ulos boksista ja muuttamaan omia asetuksiaan. Kerrassaan päräyttävää tavaraa.

Hyviä kilometrejä! Ilon kautta, tosissaan muttei vakavissaan!

Ihmisen luonto

Vielä pari vuotta sitten Brucen Born To Run- biisi oli vain yksi monista poika tapaa tytön- tarinoista, tosin kolossaalinen sellainen. Nykyään biisin nimi tarkoittaa minulle jotain ihan muuta.

Blogini aloitussivulla kirjoitan, että olen juossut itselleni muutamassa vuodessa uuden elämän. Saman mutta uuden. Juokseminen on minulle myös elämän maksimointia: lenkin jälkeen suihku tuntuu paremmalta, ruoka ansaitummalta, lapsen pää tuoksuu normaaliakin huumaavammalta, rakkaan suudelma suloisemmalta. Horisontti suoremmalta.

Jonkin verran filosofiaa harrastaneena olen lenkeilläni mietiskellyt juoksemisen tuoman pohjattoman nautinnon ja  luontoon sulautumisen tunteen alkuperiä. Varsinkin poluilla juostessa tulee välillä täydellinen ajasta, paikasta ja omasta ruumiista irtaantumisen elämys, joka ei voi johtua pelkästään juoksun tuomista fyysisistä palkitsemismekanismeista. Muistan Nuuksio Classicissa noin 35 kilometrin kohdalla pätkän, jossa ikäänkuin katselin itseäni lintuperspektiivistä juoksemassa kovaa keskellä märkää metsää. Täydellisen onnellisena. Tuntui että olisin voinut jatkaa loputtomiin, ja että sillä olisi joku tarkoitus.

Ihmisen elimistö on aikanaan rakentunut sen mukaan, että elämiseen vaadittava ravinto on palasina maailmalla ja usein juoksee karkuun. Ihminen on aina kulkenut ruokansa perässä metsästäen, keräten ja laiduntaen. Fyysinen ponnistelu on palkittu paitsi ruoalla, myös elimistön kehittämillä hyvinvointihormoneilla. Henkiin jääminen on palkittu. Samalla tavalla suvun jatkaminen tuottaa (pääsääntöisesti) fyysistä mielihyvää.

Nykyään ihmisen ruoka tulee pöytään hyvin monessa tapauksessa istumalla 8-10 tuntia perseellään huonossa asennossa, ilman ensimmäistäkään fyysistä ponnistusta. Tällainen omaa luontoaan vastaan toimiminen uuvuttaa ihmisen niin, että työpäivästä täytyy palautella ilta sohvalla makaamalla ja syömällä liikaa ja vääriä ravintoaineita kulutukseen nähden.

Muutos keräilystä ja metsästyksestä nyky- yhteiskuntaan on tullut niin nopeasti, että ihmisen evoluutio ei ole pysynyt perässä. Olen täysin vakuuttunut, että nykyään "muodissa" olevista burn out-, työuupumus- ja masennusdiagnooseista pääosa johtuu yksinkertaisesti ihmisen toimimisesta omaa luontoaan vastaan. Ihminen on tehty liikkumaan. Baby we were born to run.  

Minulle on kehittynyt selkeä juoksijan identiteetti, ja elämääni maksimoidessani olen tullut jollain tavalla tietoiseksi kaiken tämän ainutkertaisuudesta. Täällä pallolla taivalletaan vain tämän yhden kerran, ja siitä tulisi ottaa kaikki irti. Elää hetkessä. Sama ainutkertaisuus on kaiken aikaa läsnä juoksussa: jokainen askel on omansa ja ohi ennenkuin ehtii edes huomata. Polkujuoksijan jokainen askel on erilainen, ainutkertainen kuin elämä itse.

Tämä identiteetti ja ainutkertaisuuden ymmärtäminen taas on tehnyt minusta paremman isän, työntekijän, kumppanin. Paremman ihmisen. Juoksemisen ansiosta olen tuunattu versio itsestäni. Jani 2.0. 

Tiedän etten ole tällaisten ajatusten kanssa yksin. Olen saanut juoksuharrastuksen kautta elämääni hyviä ystäviä ja tavannut upeita ihmisiä, ja kaikkia tuntuu yhdistävän samanlainen henki. Elämän ilot ovat niitä pieniä iloja, aitoja asioita. Monesti uusia tuttavuuksia tavatessaan ajattelee, että on tuntenut toisen jo entuudestaan. Ei ole sattumaa, että kaikkein lähimpään ystäväpiiriin alkaa lukeutumaan suurimmalta osin juoksuharrastuksen kautta saatuja ystäviä.

Lopulta kyse on kuitenkin ulkoilemisesta ja itsensä haastamisesta. Asioiden kokemisesta fyysisyyden kautta ja luonnon kutsuun vastaamisesta. Ihmisen luonnon. Ja nautinnosta puhtaimmillaan. On mahtavaa mennä illalla nukkumaan tietäen että aamulla pääsee lenkille. Jouluaaton aatto joka ilta. 

Tällaisia ajatuksia tulvi mieleen lumisessa metsässä hyvän juoksukaverin kanssa juostun lenkin jälkeen, maailman parhaalta maistuvaa aamupalaa syödessä. 

Back to back- treenit

Ihmisen elimistö ja kroppa on rakennettu niin, että ne mukautuvat ja sopeutuvat, lopulta mukavoituvat vallitseviin olosuhteisiin. Aivot taas koittavat saada ihmisen pääsemään mahdollisimman helpolla, tämä on perua ajoilta jolloin ruoka juoksi pääsääntöisesti karkuun. Nämä asiat on hyvä tiedostaa arjessa, ja totta kai myös kestävyysharjoittelussa. Rutiineja ja vallitsevia olosuhteita tulee "järkyttää" aika ajoin, ja annostella itselleen psykofyysistä haastetta.

Toisaalta, arki on välillä niin hektistä, ettei kehitykselle välttämättömiä pitkiä harjoituksia pysty yksinkertaisesti tekemään ilman pelkoa työsuhteen päättymisestä tai sosiaalihuollon interventiosta, ihmissuhteiden nakertumisesta puhumattakaan. Vaatii todellista lajille vihkiytyneisyyttä raivata edellä mainitut asiat elämästään pitkisten, vetotreenien ja lappujuoksujen tieltä. 

Tosiasioiden edessä ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Olenkin kehitellyt itseäni kiusatakseni ja toisaalta aikatauluhaasteilla takalistoani pyyhkiäkseni oivan metodin: Back To Back(TM)- treenin. 

Yleensä ulkomaan kielellä koitetaan paketoida jotain peruskauraa myyvempään muotoon, eikä tämä tee poikkeusta: kyse on selkeästi palautumattomana tehdyistä harjoituksista. Idea on simppeli: lastataan kuormaa kuorman päälle elimistöä järkyttämään ja jäädään odottamaan superkompensaatiota. Kun edellinen harjoitus kummittelee vielä kropassa uuden jo alkaessa, elimistö joutuu väkisin mukautumaan uuteen ärsykkeeseen. Myös korvien väli saa shokkihoitoa, kun luonto käskisi chillaamaan raukeana sohvalla itsensä kiusaamisen sijaan. Yleensä järjestän treenit niin, että ensimmäinen on teholtaan kovempi ja sitä seuraava pk- harjoitus. Ensimmäinen treeni voi olla aamulla ja toinen illalla, tai kovan harjoituksen voi tehdä illalla ja seuraava harjoitus on aamulenkki.

Alla yksi esimerkki. Kävin illalla seitsemän aikaan tekemässä Mt Keinukalliolla porrastreenin, ja seuraavana aamuna ennen kuutta startanneen 15 km lenkin. Parin ensimmäisen kilometrin ajan pää yritti keksiä mitä ihmeellisempiä syitä kääntyä kotiin aamupalaa syömään, ja jalkojen tuoreus oli pakastesein luokkaa. Hiljalleen kone kuitenkin käynnistyi ja edellisen illan kuonat huuhtoutuivat liikkeelle, loppulenkki oli jo hyvää juoksua. Lenkin jälkeen kunnon aamupala ja seuraava päivä lepoa. Kunto kohisee vastustamattomasti kuin juna. 

Porrastreeni klo 19-20

Aamulenkki klo 5.50

Sanomattakin on selvää, että kuntoilijan ei kannata näitä harrastaa säännöllisesti. Silloin tällöin tehtynä tällainen "tuplatreeni" kuitenkin on enemmän kuin paikallaan alussa mainituista syistä. Edelleen, näiden yhteydessä on kiinnitettävä erityistä huomiota ravintoon ja (varsinkin toisen) harjoituksen jälkeiseen lepoon että niistä saadaan hyöty irti.

Hyviä kilometrejä just sulle!