Montane

lauantai 13. helmikuuta 2016

Ihmisen luonto




Vielä pari vuotta sitten Brucen Born To Run- biisi oli vain yksi monista poika tapaa tytön- tarinoista, tosin kolossaalinen sellainen. Nykyään biisin nimi tarkoittaa minulle jotain ihan muuta.

Blogini aloitussivulla kirjoitan, että olen juossut itselleni muutamassa vuodessa uuden elämän. Saman mutta uuden. Juokseminen on minulle myös elämän maksimointia: lenkin jälkeen suihku tuntuu paremmalta, ruoka ansaitummalta, lapsen pää tuoksuu normaaliakin huumaavammalta, rakkaan suudelma suloisemmalta. Horisontti suoremmalta.

Jonkin verran filosofiaa harrastaneena olen lenkeilläni mietiskellyt juoksemisen tuoman pohjattoman nautinnon ja  luontoon sulautumisen tunteen alkuperiä. Varsinkin poluilla juostessa tulee välillä täydellinen ajasta, paikasta ja omasta ruumiista irtaantumisen elämys, joka ei voi johtua pelkästään juoksun tuomista fyysisistä palkitsemismekanismeista. Muistan Nuuksio Classicissa noin 35 kilometrin kohdalla pätkän, jossa ikäänkuin katselin itseäni lintuperspektiivistä juoksemassa kovaa keskellä märkää metsää. Täydellisen onnellisena. Tuntui että olisin voinut jatkaa loputtomiin, ja että sillä olisi joku tarkoitus.




Ihmisen elimistö on aikanaan rakentunut sen mukaan, että elämiseen vaadittava ravinto on palasina maailmalla ja usein juoksee karkuun. Ihminen on aina kulkenut ruokansa perässä metsästäen, keräten ja laiduntaen. Fyysinen ponnistelu on palkittu paitsi ruoalla, myös elimistön kehittämillä hyvinvointihormoneilla. Henkiin jääminen on palkittu. Samalla tavalla suvun jatkaminen tuottaa (pääsääntöisesti) fyysistä mielihyvää.

Nykyään ihmisen ruoka tulee pöytään hyvin monessa tapauksessa istumalla 8-10 tuntia perseellään huonossa asennossa, ilman ensimmäistäkään fyysistä ponnistusta. Tällainen omaa luontoaan vastaan toimiminen uuvuttaa ihmisen niin, että työpäivästä täytyy palautella ilta sohvalla makaamalla ja syömällä liikaa ja vääriä ravintoaineita kulutukseen nähden.

Muutos keräilystä ja metsästyksestä nyky- yhteiskuntaan on tullut niin nopeasti, että ihmisen evoluutio ei ole pysynyt perässä. Olen täysin vakuuttunut, että nykyään "muodissa" olevista burn out-, työuupumus- ja masennusdiagnooseista pääosa johtuu yksinkertaisesti ihmisen toimimisesta omaa luontoaan vastaan. Ihminen on tehty liikkumaan. Baby we were born to run.  




Minulle on kehittynyt selkeä juoksijan identiteetti, ja elämääni maksimoidessani olen tullut jollain tavalla tietoiseksi kaiken tämän ainutkertaisuudesta. Täällä pallolla taivalletaan vain tämän yhden kerran, ja siitä tulisi ottaa kaikki irti. Elää hetkessä. Sama ainutkertaisuus on kaiken aikaa läsnä juoksussa: jokainen askel on omansa ja ohi ennenkuin ehtii edes huomata. Polkujuoksijan jokainen askel on erilainen, ainutkertainen kuin elämä itse.

Tämä identiteetti ja ainutkertaisuuden ymmärtäminen taas on tehnyt minusta paremman isän, työntekijän, kumppanin. Paremman ihmisen. Juoksemisen ansiosta olen tuunattu versio itsestäni. Jani 2.0. 

Tiedän etten ole tällaisten ajatusten kanssa yksin. Olen saanut juoksuharrastuksen kautta elämääni hyviä ystäviä ja tavannut upeita ihmisiä, ja kaikkia tuntuu yhdistävän samanlainen henki. Elämän ilot ovat niitä pieniä iloja, aitoja asioita. Monesti uusia tuttavuuksia tavatessaan ajattelee, että on tuntenut toisen jo entuudestaan. Ei ole sattumaa, että kaikkein lähimpään ystäväpiiriin alkaa lukeutumaan suurimmalta osin juoksuharrastuksen kautta saatuja ystäviä.

Lopulta kyse on kuitenkin ulkoilemisesta ja itsensä haastamisesta. Asioiden kokemisesta fyysisyyden kautta ja luonnon kutsuun vastaamisesta. Ihmisen luonnon. Ja nautinnosta puhtaimmillaan. On mahtavaa mennä illalla nukkumaan tietäen että aamulla pääsee lenkille. Jouluaaton aatto joka ilta. 

Tällaisia ajatuksia tulvi mieleen lumisessa metsässä hyvän juoksukaverin kanssa juostun lenkin jälkeen, maailman parhaalta maistuvaa aamupalaa syödessä. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti