Huhtikuun loppupuolella juostava Sipoonkorpi Trail on näköjään jämähtänyt pienimuotoiseksi perinteeksi kevääseen kirmatessani, tämä kerta oli jo kolmas kun sinne lähdin rymyämään. Ja mikäpä siinä, hyvä reitti upeissa maisemissa vartin ajomatkan päässä kotoa. Ajankohta vieläpä mitä passelein Karhunkierrosta ajatellen.
Olin suunnitellut tekeväni lauantaina pidemmän harjoituksen niin, että juoksisin 3 kympin kisan jälkeen vielä reilun tunnin määrää ja ultramaisempaa treenivastetta saadakseni. Niinpä pakkasin mukaan normaalia enemmän vaatetta ja energiaa sekä vaihtokengät.
Kisa- aamu meni vimmaiseksi oravanpyöräksi, kun nukuin reilusti normaalia pidempään. Puurot ja alektrolyyttijuomat sisuksiin, kamat autoon ja rock and roll lähes kuurouttavasti pauhaten kohti Kuusijärveä ajonopeussuosituksia renessanssihenkisesti noudattaen. Numerolappu nopeasti kisatoimistosta matkaan ja kamoja virittelemään. Alkuverkka jäi vajaaseen kymmeneen hätäisesti sutaistuun minuuttiin. Sitten takki autoon ja lähtökarsinaan.
Edellisvuoden aikani samalla matkalla oli 2:27, ja alle 2,5 tuntiin päätin tähdätä tälläkin kertaa. Reitti tulisi olemaan ennakkotietojen ja omien lenkkien perusteella hieman takkuisempi.
Kärki lähti totutusti painelemaan napakkaa kyytiä alun kuntorataosuutta, ja vastikään sängystä ylös repäisty kroppa protestoi kohtaloaan vimmaisesti. Reitti kisan ensimmäisillä kilometreillä on helposti juostavaa, ja vauhti pysyy pitkään alle vitosessa. Itseäni puhallutti melkoisesti, mutta pikkuhiljaa elimistö rupesi ymmärtämään että tässä juostaan nyt vielä jonkun aikaa. Parempi vaan tehdä yhteistyötä. Ensimmäisen kympin väliaika oli 51:38, vajaa minuutti viime vuotista jäljessä. Olin tässä vaiheessa tippunut terävimmän kärjen taakse muodostuneen bubbling under- osaston ainoaksi jäseneksi.
Juoksu oli alkanut kulkemaan mukavasti alun takkuilun jälkeen, mutta silloin tällöin elimistö koitti selvästi pakkailla pillejä pussiin ja hyydyttää ukon korpivaellusta. Kannustin itseäni tällöin "Nauti nyt, saatana"- mantralla ja hörpyllä elekrtolyyttijuomaa. Kolmenkympin sakkolenkiltä ihmisten ilmoille paukahtaessani kuulin olevani neljäntenä, ja tajusin kovinta alkuvauhtia pitäneiden (MP ja Tomi Mikkola) olleen lyhyemmällä lenkillä. Toisen kympin väliaika oli 57:13, vajaat kaksi minuuttia edellisvuodesta hitaammin. Matka alkoi hitusen painamaan jo.
Reitin loppu on normaalisti aika helppoa pätkää, mutta nyt tasainen metsätie oli monin paikoin joko todella vetelässä kunnossa tai sitten roudan takia jalan alla inhottavasti pettävässä muodossa. Väsyneillä jaloilla vauhdin tavoittelu tällaisella alustalla on kovin hankalaa, ja vie voimia kuin avioeroprosessi. Lyhyempien matkojen osallistujien ohittelunkin sain tehtyä itselleni jotenkin hankalaksi, ja kävinkin muutamaan otteeseen syleilemässä maankamaraa ajolinjoja hakiessani. Kuusijärveä kiertävälle kuntopolulle törmätessäni huomasin pääseväni alle 2,5 tuntiin, joten loppupätkän rullailin kevyemmin maaliin. Aika oli 2:29:16, ja olin sillä viides.
Reitti osoittautui reilusti edellisvuotta raskaammaksi, varsinkin kolmenkympin takalenkki mankeloi jaloista mehuja ja samalla miehestä vauhtia isolla kädellä. Alustan skaala ulottui umpijäästä routakoppuran ja mutavellin kautta kuivaan neulasbaanaan, jota tosin oli vähemmän kuin olisi toivonut. Sipoonkorvessa on kaatunut vuoden aikana reilusti puita, ja reitillä ryskääminen tuntui välillä kolmenkympin aidoilta vesihautoineen. Kävin kertaalleen kulkusia myöden virkistävässä kylvyssä, kun askelmerkki ei oikein osunut kohdalleen isomman lämpäreen ylityksessä. Reitti oli merkitty hyvin, tosin muutamassa kohdassa reitti oli viety tiheän kuusiryteikön läpi, jolloin vaarana on törmätä puuhun silmät kiinni havuseinän läpi rynnätessään.
Kisan päälle suunnittelemani tunnin lenkki jäi kuuteen kilometriin, energiat loppuivat totaalisesti ja mies alkoi jäätymään runsaasta vaatetuksesta huolimatta. Eiköhän siinä ollut yhdelle päivälle tarpeeksi.
Päivän positiivisin anti oli ehdottomasti polven oireeton performanssi hankalassa maastossa. Ei mitään tuntemuksia juostessa eikä sen jälkeenkään. Nyt täytyy vaan muistaa huoltaa paikkoja, niin pysyy ITBS: n oireet loitolla.
Juoksin kisan Hokan Evo Jawz- kengillä, ja ne toimivat loistavasti. Niissä on kolmen millin dropin ja keveyden myötä vähän X- talon- mainen tuntuma, mutta kengän istuvuus ja pito ovat paremmat. Huippukenkä tällaiselle keskimatkalle, mutta ultralle en niitä uskaltaisi laittaa.
Kaikki tulokset täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti