Jos juoksijan maailmassa oikeus toteutuisi, tämän blogipostin pitäisi kertoa erektiivisestä henkilökohtaisesta voittokulusta upealla Transgrancanarian maratonreitillä, höystettynä aurinkoisilla kuvilla maalikaaren alta. Euforista sanankäyttöä ja kesäistä pukeutumista.
Jos jotain tähän ikään mennessä on oppinut, niin tämän: elämällä on jännä tapa laittaa uusiksi valmiiksi järjesteltyjä briljantteja kuvioita; työntyä puhtaisiin valkoisiin lakanoihin yltä päältä paskalla valeltuna juuri silloin, kun itse suihkun raikkaana niihin tahtoisi hautautua.
Olin saanut oikein mukavan pk- jakson ennen TGC: tä, lokakuun lopusta helmikuun puoleen väliin kilometrejä oli tullut noin 1300. Suurin osa pk- sykkeillä, tammi- helmikuussa olin ottanut mukaan mäki- ja vauhtikestävyysharjoituksia. Kunto tuntui kovemmalta kuin koskaan. Juoksin kaksi viikkoa ennen starttia 27 km testilenkin Tuusulanjärven ympäri, ja vauhdikas lenkki lumisella alustalla kulki 4:38 min/ km vauhdilla keskisykkeen ollessa alle aerobisen kynnyksen. Lisäksi olin ollut terveenä koko talven. Mutta.
Jossain välissä tammikuun lopulla aloin saamaan ihmeellisiä tuntemuksia vasemman polven sisäreunaan. Polvea kivisti mikroskooppisesti hetken lenkin alussa, ja sitten se hävisi. Lenkin jälkeen polvi ei ollut kertaakaan kipeä. Pidin varmuudeksi kisaa edeltävän alkuviikon lepoa juoksusta ja virittelin konetta hiihtämällä ja ottamalla terävät punttitreenit.
Tulimme paikan päälle keskiviikkona, ja torstaiaamuna kävin reilulla 7 km lenkillä herättelemässä Norwegianin- tuoreita jalkojani. Kipu ilmaantui heti, eikä hävinnyt kuin vasta kilometri ennen hotellia. Ajattelin silti, että jalka kestää ja asettelin viisarit kohti aamun lähtöviivaa. Illan aikana sääennuste vuorille alkoi kuitenkin muodostumaan sellaiseksi, että lopulta startti siirrettiin päivällä eteenpäin. Niinpä laitoin aamulla lenkkarit jalkaan ja lähdin hölkälle. Sieltä tultuani menin suihkuun ja aamupalalle. Ja join pari lasia kuohuviiniä huuhtoakseni DNS- päätökseni karvaan maun suustani. Jalka tuntui sellaiselta, että sillä ei mäkivoittoista maratonia juostaisi. Vitutti kuin kylällistä ihmisiä.
Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että polven kipuilu johtuu tutusta IT- jänneongelmasta jota huolsin viimeksi oikean jalan osalta Karhunkierroksen jälkeen viime vuonna. Täysin rasituksesta ja siihen nähden liian vähäisestä kehonhuollosta johtuva ongelma. Kenties pahinta on se tosiseikka, että tiedän tarkalleen millä menetelmillä saan kyseisen vaivan pysymään poissa, mutta en ole malttanut tehdä niitä. Kun ei ole ollut vaivoja.
Pakollisen juoksutauon aikana olen onnekseni ymmärtänyt muitakin asioita. Olen ollut niin juoksukiimoissani, etten ole malttanut hiihtää vaikka sellaiseen olisi ollut hyvät mahdollisuudet pitkän aikaa täällä etelässäkin. Nyt kun siihen on ollut "pakotettu", olen muistanut miten mahtavaa hommaa se on. Lenkin jälkeinen euforia on jopa juoksua suurempi, kun happea kulkee kaikkien isojen lihasryhmien työn myötä kropassa järisyttävät määrät. Ensi talvena otan hiihdon mukaan ohjelmaan heti, kun kelit antavat myöden. Tällä saan jaloille lepoa iskutuksesta pariksi kuukaudeksi.
Edelleen, on myös muita upeita tapoja liikkua. Innostuin muutaman kokeilukerran jälkeen melkoisesti kiipeilemisestä. Todella mahtavaa hommaa, jota voi vieläpä harrastaa koko perheen voimin. Kestovoimaa ja kehon hallintaa koko rahalla.
Ehkä suurin "anti" tässä rasitusvammassa kuitenkin on ollut huomata miten paljon juoksu minulle arjessa antaa. Siihen nähden en ole osannut arvostaa kykyä liikkua (ja sitä kautta huoltanut kroppaani riittävästi), vaan ottanut itsestäänselvyytenä että voin juosta niin paljon ja usein kuin haluan. Tätä virhettä en enää tee.
Olen päässyt nyt juoksemaan neljättä viikkoa, ja olen nostanut viikkokilometrimäärää maksimissaan 10% edellisestä viikosta. Vaikka terävin kunto ehtikin kaikota kropasta ja juoksutuntuma hivenen hälvetä, juoksu on tuntunut aivan järjettömän orgastiselta puuhalta. Polvi on kestänyt mukavasti ja olo alkaa olemaan luottavainen Karhunkierroksen kasikymppisen suhteen. Olen kuitenkin antanut itselleni luvan olla asian suhteen kerrankin järkevä, ja lyhentää matkaa tai jopa jättää reissu väliin jos jalka ei ole täysin kunnossa. Mihinkään kisaan väkisin osallistuminen ei ole sen arvoista, ettei jatkossa pääse nauttimaan juoksusta itsensä kunnolla rikottuaan.
 |
| Kuva: Teemu Oksanen |
Tämmöistä shittiä, pitkästä aikaa. Nyt lähden taas kerran hämmästelemään, miten mahtavan vapauden ja onnellisuuden tunteen saa kun vaan liikuttaa kahta (tervettä) jalkaansa suomalaisessa luonnossa.
Hyviä ja kivuttomia lenkkejä, ihmiset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti