Kun itselleni luontevaa paikkaa tällaiselle ei oikein tunnu löytyvän, teen sen tässä blogissa.
Kyse on juoksemisesta. Harjoittelusta, kilpailuista, ravinnosta, varusteista. Kaikesta mikä liittyy tähän mahtavaan lajiin, joka on laittanut elämäni hyvällä tavalla uusiin raameihin.
Aloitin "juoksu- urani" vahingossa vuonna 2014 keväällä juostun Tuusulanjärven puolimaratonin innoittamana. Juoksin sen ex tempore- hengessä puolivillaisten talven hiihtopohjien jäljiltä aikaan 1.37.xx. Ymmärsin että se on ensikertalaiselle kohtalaisen hyvä tulos ja aloin miettimään josko pystyisin ryhtymään juoksemaan ihan oikeasti.
Olen pelannut jalkapalloa käytännössä koko ikäni, ja juokseminen on kuulunut ohjelmaan parikymppisestä lähtien. Nykytietämykseni valossa lenkit ovat olleet liian lyhyitä, liian kovavauhtisia, liian samanlaisia. Tästä syystä juoksu ei ole koskaan tuntunut mieluisalta, päinvastoin. Kieli vyön alla juostu 5-6 kilometrin lenkki kehittää juoksemaan 5-6 kilometrin lenkkejä kieli vyön alla, ei paljon muuta. Paitsi antipatiaa itse juoksua kohtaan. Jalkapallon lopettamisen jälkeen juoksu on sitten jäänyt ohjelmaan yhtenä lajeista kuntosalin, pyöräilyn ja hiihdon ohella.
Toukokuusta 2014 ryhdyin hommiin: ostin uuden sykemittarin (Suunto Ambit 2R), luin juoksuharjoittelusta kirjastollisen, hommasin säärystimet (koska kaikilla pro- tyypeillä näytti olevan sellaiset). Ja aloin juoksemaan.
Aloitin määrien nostamisen varovaisesti, minulla on jalkapallon jäljiltä vammoille alttiit jalat enkä halunnut vammakierrettä vaivakseni. Aiemmat kuukausimäärät olivat olleet alle 100 kilometrin luokkaa pyöräilyn ja hiihdon ohella, ja lähdin nostamaan toukokuusta lähtien määrää pikkuhiljaa. Ensimmäiset kuukaudet pyöräilin juoksun ohessa, kunnes sitten lokakuussa 2014 treenilokista löytyy pelkkää juoksua (kuntosalin lisäksi). Määrä oli maltillinen 130 km, mutta käyrä oli nouseva: marraskuussa 2014 kilometrejä tuli 190 ja joulukuussa 230. Määrääkin tärkeämpää on silti, että olin opetellut juoksemaan hiljaa: kaikki kesän ja syksyn lenkit oli juostu 120-140 bpm- sykealueella, jonka olen myöhemmin huomannut olevan minulle juuri optimaalisin peruskuntoharjoittelun sykealue.
Kaikkiaan kilometrejä vuonna 2014 tuli juosten 1 350. Pyöräilin karkeasti 850 km ja hiihdin 400 km.
Olen aina juossut lenkkini pääsääntöisesti pururadalla, jos vain mahdollista. Olen ollut siinä käsityksessä, että jalkani eivät kestä asfalttia alustana. Ja näin varmaan olikin jalkapallokaaren loppupäässä, kun tekonurmella pelaaminen alkoi näkymään nilkkojen ja polvien kipuiluna. En esimerkiksi pystynyt hiihtämään jalkapalloaikoinani, luisteluliike sai nilkat ja säären lihakset helvetin lieskoihin hyvin lyhyessä ajassa. Pururadan lisäksi olen silloin tällöin juossut umpimetsässä ja jopa suolla, kun pää ei ole kestänyt saman kierroksen nylkyttämistä kerta toisensa jälkeen.
Ihmetys olikin suuri kun tajusin juoksuohjelmia netistä kaivellessa, että tämä metsässä poluilla juokseminen oli muuttunut jossain vaiheessa trendikkääksi trailrunningiksi. Lajin ympärille oli syntynyt tapahtumia, kilpailuja, lukuisia nettisivustoja. Jopa vaatemerkkejä. Otin tämän suurella ilolla vastaan.
Tulen metsästäjäsuvusta, ja minulla on lapsesta lähtien ollut hyvin läheinen suhde metsään ja luontoon. Sieltä haetaan rauhaa ja hyvää oloa, kokemuksia kaikille aisteille. Ruokaa pöytään. Harrastan metsästystä itsekin, mutta näillä asuinseuduilla sen aktiivinen harrastaminen on mahdotonta. Poluilla juokseminen yhdistääkin minulle kaksi hyvin tärkeää asiaa, liikunnan ja luonnon. Ei siis mikään ihme, että siitä on tullut minulle rajattoman nautinnon lähde.
Kun tarkemmin asiaa ajattelee, poluilla juoksemisessa ollaan aivan ihmisenä olemisen ytimessä. Ihminen on aina (ennen teollista yhteiskuntaa) kulkenut ruokansa perässä. Kävellen, juosten, laiduntaen. Ilman juoksemista ihmistä rotuna ei olisi olemassa. Asiaa on lähestytty loistavasi Christopher McDougallin kirjassa Born To Run.
Tässä on ensimmäinen blogikirjoitukseni ever. Tarkoitus oli valottaa taustaa juoksuharrastukselleni, seuraavassa kirjoituksessa paketoin ensimmäisen juoksuvuoteni 2015.
Aloitin "juoksu- urani" vahingossa vuonna 2014 keväällä juostun Tuusulanjärven puolimaratonin innoittamana. Juoksin sen ex tempore- hengessä puolivillaisten talven hiihtopohjien jäljiltä aikaan 1.37.xx. Ymmärsin että se on ensikertalaiselle kohtalaisen hyvä tulos ja aloin miettimään josko pystyisin ryhtymään juoksemaan ihan oikeasti.
Olen pelannut jalkapalloa käytännössä koko ikäni, ja juokseminen on kuulunut ohjelmaan parikymppisestä lähtien. Nykytietämykseni valossa lenkit ovat olleet liian lyhyitä, liian kovavauhtisia, liian samanlaisia. Tästä syystä juoksu ei ole koskaan tuntunut mieluisalta, päinvastoin. Kieli vyön alla juostu 5-6 kilometrin lenkki kehittää juoksemaan 5-6 kilometrin lenkkejä kieli vyön alla, ei paljon muuta. Paitsi antipatiaa itse juoksua kohtaan. Jalkapallon lopettamisen jälkeen juoksu on sitten jäänyt ohjelmaan yhtenä lajeista kuntosalin, pyöräilyn ja hiihdon ohella.
Toukokuusta 2014 ryhdyin hommiin: ostin uuden sykemittarin (Suunto Ambit 2R), luin juoksuharjoittelusta kirjastollisen, hommasin säärystimet (koska kaikilla pro- tyypeillä näytti olevan sellaiset). Ja aloin juoksemaan.
Aloitin määrien nostamisen varovaisesti, minulla on jalkapallon jäljiltä vammoille alttiit jalat enkä halunnut vammakierrettä vaivakseni. Aiemmat kuukausimäärät olivat olleet alle 100 kilometrin luokkaa pyöräilyn ja hiihdon ohella, ja lähdin nostamaan toukokuusta lähtien määrää pikkuhiljaa. Ensimmäiset kuukaudet pyöräilin juoksun ohessa, kunnes sitten lokakuussa 2014 treenilokista löytyy pelkkää juoksua (kuntosalin lisäksi). Määrä oli maltillinen 130 km, mutta käyrä oli nouseva: marraskuussa 2014 kilometrejä tuli 190 ja joulukuussa 230. Määrääkin tärkeämpää on silti, että olin opetellut juoksemaan hiljaa: kaikki kesän ja syksyn lenkit oli juostu 120-140 bpm- sykealueella, jonka olen myöhemmin huomannut olevan minulle juuri optimaalisin peruskuntoharjoittelun sykealue.
Kaikkiaan kilometrejä vuonna 2014 tuli juosten 1 350. Pyöräilin karkeasti 850 km ja hiihdin 400 km.
Olen aina juossut lenkkini pääsääntöisesti pururadalla, jos vain mahdollista. Olen ollut siinä käsityksessä, että jalkani eivät kestä asfalttia alustana. Ja näin varmaan olikin jalkapallokaaren loppupäässä, kun tekonurmella pelaaminen alkoi näkymään nilkkojen ja polvien kipuiluna. En esimerkiksi pystynyt hiihtämään jalkapalloaikoinani, luisteluliike sai nilkat ja säären lihakset helvetin lieskoihin hyvin lyhyessä ajassa. Pururadan lisäksi olen silloin tällöin juossut umpimetsässä ja jopa suolla, kun pää ei ole kestänyt saman kierroksen nylkyttämistä kerta toisensa jälkeen.
Ihmetys olikin suuri kun tajusin juoksuohjelmia netistä kaivellessa, että tämä metsässä poluilla juokseminen oli muuttunut jossain vaiheessa trendikkääksi trailrunningiksi. Lajin ympärille oli syntynyt tapahtumia, kilpailuja, lukuisia nettisivustoja. Jopa vaatemerkkejä. Otin tämän suurella ilolla vastaan.
Tulen metsästäjäsuvusta, ja minulla on lapsesta lähtien ollut hyvin läheinen suhde metsään ja luontoon. Sieltä haetaan rauhaa ja hyvää oloa, kokemuksia kaikille aisteille. Ruokaa pöytään. Harrastan metsästystä itsekin, mutta näillä asuinseuduilla sen aktiivinen harrastaminen on mahdotonta. Poluilla juokseminen yhdistääkin minulle kaksi hyvin tärkeää asiaa, liikunnan ja luonnon. Ei siis mikään ihme, että siitä on tullut minulle rajattoman nautinnon lähde.
Kun tarkemmin asiaa ajattelee, poluilla juoksemisessa ollaan aivan ihmisenä olemisen ytimessä. Ihminen on aina (ennen teollista yhteiskuntaa) kulkenut ruokansa perässä. Kävellen, juosten, laiduntaen. Ilman juoksemista ihmistä rotuna ei olisi olemassa. Asiaa on lähestytty loistavasi Christopher McDougallin kirjassa Born To Run.
Tässä on ensimmäinen blogikirjoitukseni ever. Tarkoitus oli valottaa taustaa juoksuharrastukselleni, seuraavassa kirjoituksessa paketoin ensimmäisen juoksuvuoteni 2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti