NUTS Pallas 55 km 15.7.2017

Musaa: Miks´ tulet mun luo

Ennen. Kuva: Anne

Lähtökohdat juoksuun olivat hieman hähmäiset. Jalkani kipeytyi Karhunkierroksen 80 km: llä melko pahasti (ilmeisesti IT- jänne, mikä aiheuttaa kipua polven ulkoreunassa), ja se on vaivannut enemmän tai vähemmän siitä lähtien. KK: n jälkeen sain aikaiseksi oikeastaan kaksi kunnon kehittävää treeniä, muuten harjoitukset olivat tunnin mittaisia hölkkiä tai tai vähän pidempiä pyörälenkkejä. Lisäksi koin bonkanneeni KK: lla ja halusin saada itseni kovempaan iskuun, ja aloitin treenit todennäköisesti liian nopeasti kilpailun jälkeen. Ultra on kropalle ja elimistölle kova shokki, mikä pitäisi huomioida palautumisessa. 

Edellisvuoden aikani oli 6:09, maailmanlopun myräkässä osittain taivallettuna. Nyt säätiedotus lupasi lauantaille noin 14 astetta, alkuun pilvipoutaa ja iltaa kohden sateen mahdollisuutta. Huippukeli siis. Nämä mielessä asettelin tavoitteekseni alittaa kuusi tuntia, vaikka matka olisikin edellisvuotta 1,5 km pidempi. Väliajallisesti tämä tarkoittaisi sitä, että Hannukurun huollossa ajan pitäisi olla alle kolme tuntia ja juoksun kulkeakohtuullisesti siitä eteenpäin. Viime vuonna vaelsin kipuluolassa koko matkan Hannukurun väliaikapisteeltä aina Pyhäkeron päälle asti, enkä palautunut enää kunnon juoksukuntoon sen jälkeen. Jotain pitäisi siis tehdä toisin.
Tavoilleni epätyypillisesti teinkin taktiikan juoksulle: alun nousu Pallakselle iisisti, siitä Hannukurun väliaikapisteelle hyvää vauhtia, ja siitä Pyhäkeron päälle pk- sykkeellä. Loppu niin kovaa kuin kroppa antaa myöden.

Tulimme lähtöpaikalle puolisen tuntia ennen starttia; välppäsin parkkialueella kamat kuntoon, teippasin nilkat ja sitten menimme lähtöalueelle tuttuja moikkaamaan.  Alkulämmittelyksi juoksin joitain satoja metrejä ylämäkeen ja rullailin alas muutaman mutkan kautta. Jalat tuntuivat mukavan kepeiltä.

Startti antoi odottaa itseään tuskastuttavan kauan. Kun se vihdoin koitti, juuri mietityn taktiikan mukainen tunnusteleva alku unohtui tyystin. Juoksin reikä päässä, kieli vyön alla useamman minuutin ylämäkeä, kunnes muistin pelin prinsiipit. Himmasin vauhtia ja aloin tunkkaamaan mäkeä ylös. Tasaisemmat kohdat juoksin. Nousu kävi makoisasti reisien päälle, ja kuulostelin koko ajan polven tuntoja ylämäkeen kipuamisen suhteen. Kaikki kosher.

Pallaksen huiputuksen jälkeen päästiin vihdoin juoksun makuun, ja meno maistui todella hyvälle. Alamäkeä kestää viitisen kilometriä, minkä jälkeen lähdetään taas tekemään nousua Vuontiskerolle- välillä alaspäin tullen- noin kahdeksan kilometrin verran. Tästä taas lasku alas, ja vielä nousu Lumikerolle. Lumikeron jälkeen voi alkaa odottelemaan jo ensimmäiseen huoltoon pääsemistä, ja muutaman juoksijan porukkamme vauhti nousi ilmeisesti tämän innoittamana turhan kovaksi. Soft flaskit eivät meinanneet pysyä näpeissä eikä suolanappipussi tahtonut tarttua millään sormiin liivistä. Huollossa meni parisen minuuttia, täytin pullot ja otin muutaman palan suklaata. 

Jatkoin ryhmän vauhdissa vielä ensimmäiselle väliaikapisteelle (noin 30 km), minkä jälkeen hyppäsin pitkoksille sykettä tuijottaen. Aikani väliaikapisteellä oli taktiikan mukainen, ja aloin toteuttamaan seuraavaa osaa. Jäin porukasta kuin takki Kynän narikkaan. Juoksin koko ajan sellaista vauhtia, että syke oli maksimissaan 155. Kun nousukulma kääntyi riittävästi, vaihdoin heti kävelyyn. Pidin huolen, että aina kävellessä huolsin itseäni: nestettä, geeliä, suolaa tunsin sitten tarvetta tai en. Fiilis oli väkevä, ja muutaman kerran meinasin intoutua lisäämään vauhtia. Laitoin itseni kuitenkin ruotuun. Hiljalleen aiemmin kaukana edessä näkyneitä selkiä alkoi lähestymään, kunnes sitten menin niistä ohi. Pyhäkeron huippua lähestyessäni polveni alkoi valittamaan kohtalostaan, ja saman jalan lonkan koukistaja liittyi kuoroon. Otin kaksi 500 mg paracetamolia, ja toivoin parasta. Pyhäkeron päälle päästyäni olin noin seitsemän kertaa paremmassa iskussa kuin edellisvuonna, ja täysin aikataulussa. Kun vielä särkylääke taittoi pahimman terän jalkojen kipuilusta, läksin viimeiseen laskuun seefferin virne naamalla. 

Huollossa oli niin paljon hyttysiä, että sinne ei keravalaismies sovinnolla sopinut. Otin toiseen pulloon vettä (toinen hajosi Pyhäkeron nousussa) ja suuntasin kohti viimeistä polkupätkää ja kohti maalia vievää loppuluisua. 

Viime vuonna olin niin heikossa hapessa hiekkatieosuudella, että jouduin kävelemään luvattoman paljon jopa tasaisella. Nyt nakutin alle vitosen kilometrejä, ja juoksin myös mäet. Selkiä tuli edelleen vastaan, mukaanlukien minut Hannukurussa jättäneet juoksijat. Hiekkatien lopussa kuljettu matka alkoi jo tuntumaan, ja koitin ynnäillä mielessäni käytössä olevaa marginaalia aikatavoitteeseen päästäkseni. Ongelmana oli se, etten tiennyt missä maali olisi. Vihdoin asfaltille päästessäni sain tietooni tarkan matkan maaliin ja tajusin pääseväni aikatavoitteeseeni ilman auton alle jäämistä. Tällä oli yllättäen negatiivinen vaikutus juoksuun, ja liikkuminen alkoi tuntumaan ihmeen raskaalta. Lisäksi asfaltilla juoksu tuntui maailmanlopun vittuilulta upeissa maisemissa tehdyn taivalluksen jälkeen. Olisin soittanut ihanalle avovaimolleni ja pyytänyt tätä ajamaan autolla vastaan fiilistä nostamaan, mutta käsi ei enää taipunut UD: n puhelintaskuun. Niinpä sitten juoksin elämäni ehkä pisimmät kilometrit uuteen maalipaikkaan. Aika oli 5:48 ja rapiat. Olin päässyt tavoitteeseeni, parantanut edellisvuoden aikaani (lisätystä matkasta huolimatta) yli 20 minuuttia. Pasila, Porilaisten marssi.

Jälkeen. Kuva: Anne

Oman mittapuuni mukaan hyvän ajan lisäksi olen erittäin tyytyväinen monestakin asiasta. Polveni kesti pidemmän rasituksen, enkä joutunut jättämään juoksua kesken kuten kovasti ounastelin. Pelkoni kunnon katoamisesta KK: n jäljiltä oli ylimitoitettua, juoksu tuntui todella hyvältä tikkuista loppua lukuun ottamatta. Taktiikkani onnistui mukavasti, mistä kertoo nousu sijoituksissa keskivaiheen jälkeen yllättäen vauhtia himmaamalla. Vaikka juoksenkin aina omaa juoksua, minulla on tavoitteena sijoittua top 10%: iin, mikä huomioiden paransin edellisvuodesta melkoisesti.

Reitti Suomen kaikkein kauneimmissa kansallismaisemissa on lappilaisella tavallaan vertaansa vailla, mikä tahansa ulkomainen vastaava mukaan lukien. Irtoavia varpaankynsiä myöden voimaannuttava reissu keskellä häkellyttävän kauniita maisemia tulisi kuulua osana suomalaiseen koulujärjestelmään ja perussivistykseen. Meillä on Suomessa pala alkuperäistä, puhdasta maailmaa, ja se ei tule tässä kaupungistuvassa yhteiskunnassa koskaan muuttumaan. On etuoikeutettua, että näissä maisemissa saa toteuttaa itseään.

Kiitos NUTS: in porukoille hyvistä järjestelyistä. Kiitos kanssajuoksijoille ja katsojille ainutlaatuisesta yhteisöllisyydestä. Erityiskiitos Annelle: elämä on 5/5.

Maalissa. Kuva: Anne

Varusteet:
Kengät: Hoka One One Speedgoat (toimivat loistavasti, toinen vaan repesi jossain välissä)
Liivi: Ultimate Direction AK 3.0 Mountain Vest
Housut: Inov-8 Trail Ultra
Paita: Sport HG
Aurinkolasit: Aidot Roy- Ben- katseenvangitsijat.

Nyt lomavaihde silmään, kroppa kuntoon ja juoksuhommat taka- alalle hetkeksi aikaa. Hyvää kesää!